"Äiti kato, gaak gaak!"

Viime viikonloppuna kävimme jätskillä Tuusulanjärven rannassa. Kyllähän meidän saattue aina kääntää päitä, mutta samalla pitää meidät aikuiset niin kiireisinä, ettei jatkuvaa tuijotusta huomaa...

Jätskien jälkeen lapset säntäsivät aivan veden rajaan, piti saada kokeilla, joko vesi on lämmintä. Ainakin pintavesi oli tyttöjen mielestä mukavasti lämmennyt. Taaperonkin piti saada kokeilla, mutta kokeilu unohtui heti. "Äiti kato, gaak gaak!" Ihan meidän viereen ui sinisorsa, taisi olla pullankerjuussa. Ja taapero tärisi innostuksesta ja jännityksestä; "Kato, kato gaak gaak!"

Lasten kasvaessa niiden "hauskuuttaminen" käy haasteellisemmaksi. Puistoreissu päättyi esikoisen mykkäkouluun, hän kun olisi halunnut jäädä sinne ainakin vielä kahdeksi tunniksi tai vaikka koko illaksi. Kyllä kävi mielessä, ettei toista kertaa oteta mukaan mihinkään, jos heti tulee vinkuna. Taapero simahti rattaisiin.

Tiistaina totesin, että nyt on vaan pakko lähteä ostamaan kengät ensi syksyn eskarille. Perjantaina kuitenkin lähtee koko lauma reissuun, pienin palaa sunnuntaina, isommat joskus. Kai. Ja kyllähän reissuun kengät tarvitaan, mielellään ehjät. Niinpä jätin kotiin kolme muuta ja pakkasin tytön autoon. Kuskinpaikalle istuessani jo harmitti. Sekä minua, että tyttöä. Taapero jäi sisälle huutamaan "Mennään kauppaan, minä menen kauppaan!" Ja tyttö kitisi takapenkillä "Emmä taho kauppaan, mä tahon kattoa pikkuponeja!" Niinpä. Laske sataan, laske sataan. Pääsi se katsomaan pikkuponeja, heti kun kengät oli ostettu.

Kuka täällä sotkee?

Liekö iskenyt kevätsiivouskärpänen vai joko puhutaan pesänrakennusvietistä... mutta tulosta alkaa hiljalleen syntyä. Viikonloppuna löysin eteisen, on siellä hieno lattia. Loput talviromppeet rahtasin kylppärin lattialle pinoksi odottamaan pesua ja säilöntää. Nyt en löydä kylpyhuonetta.

Kylpyhuoneen lattiaa koristaa nyt yksi koiranoksentama matto, joka oli inspiraatio eteisen siivoukselle. Mäntysuopa odottaa edelleen keittiön pöydällä ja juuriharja siivouskomerossa keittiössä... Suihkuverhon kiskolla roikkuu kuivumassa pari lakanaa ja pikkupyykkiteline, saunan oven päällä lakana myös. Saunan lauteet ovat hautautuneet puhtaan, kuivan ja lajitellun pyykin alle, ja taitaapa siellä olla kuivamassa jotain pehmolelujakin. Valtaosa pehmoista on edelleen muovipusseissa odottamassa pesua samassa kasassa talvivaatteiden kanssa... Pyykkikoreihin ne ei todellakaan mahdu. Liinavaatekaappia ei enää pyykkivuoren alta näekään, vaikka kone pyörii joka päivä monta kertaa.

Pienimmistä vauvan vaatteista puolet odottaa vielä pesua kylpyhuoneessa omassa säkissään, puolet on jo pestynä lipaston laatikkoon odottamaan silitystä. Kukahan sen tekisi ja millä ajalla, onko ne pakko silittää? No on. Lipasto on yläkerran aulassa, samoin kuin telineellinen märkää pyykkiä, leikkikeittiö ja pari laatikollista läpikäytäviä leluja. Lipaston päälle on pinoutunut ainakin lampaantalja, kantoliina, kilpikonnatossut ja kassillinen vauvan talvivaatteita. Tuo kassi kylläkin kuuluisi kylpyhuoneeseen pesua odottamaan, mutta se ei enää ja vielä sinne mahdu.

Tyttöjen huoneeseen saatiin tänään vihdoin verhot. Eipä tuo ollut kuin vuoden projekti... Esikoinen valitti kirjoituspöydän siivoamisen (pakko, jotta verhot sai ikkunaan) tarkoittavan myös kirjahyllyn siivousta. Niinpä. Itse siivosin oman vaatekaappini edestä olohuoneesta pois tyttöjen vielä liian isot vaatteet ja totesin sen tarkoittavan vaatehuoneen siivousta. Joka taas vaatisi edellä mainitun kirjoituspöydän siivoamista, jotta nukkekoti saataisiin vaatehuoneesta pois ja esiin... Masentavaa.

Koska kaikkialla on siivottu vähän, ei missään näy, että jotain olisi oikeastikin tehty. Niinpä voisi kysyä, että kuka täällä sotkee, jos viikon siivoamisella ei ulkopuoliselle näkyvää tulosta synny? Taidan linnoittautua eteisen lattialle ihmettelemään talon ainutta siistiä tilaa. Ja sulkea silmäni kaaokselta, joka hyökkää kimppuun omasta makkarista, poikien huoneesta, tyttöjen huoneesta, keittiöstä, olohuoneesta, kylppäristä, vessasta... vai mitä noita oli. Enhän se minä voi olla, joka sotkee, jos en muuta tee kuin siivoan?

Käänteistä syrjintää?

En sano, etteikö lapsettomat olisi nostaneet haloota aiheesta. Sen sijaan sanon, että nyt olisi jokaisen hyvä vilkaista peiliin, pohtia perhe-ja työtilannettaan ja miettiä sitten ainakin kahdesti ennen kuin huutaa ääneen: "Syrjintää!"

Nuorten ja raskaana olevien naisten syrjintään otinkin jo kantaa, pikkulasten vanhemmat lukeutuvat samaan sakkiin. Se nyt vaan on niin, ettei kukaan tahdo työntekijää, joka ei ole koskaan paikalla. Ja se nyt vaan on niin, että kun tuuppaat vuosikkaan tarhaan ihan ekaa kertaa, se sattuu sairastamaan ihan kaiken ensimmäisen vuoden aikana. Sen jälkeen se ei sitten sairastakaan, mutta silloin olet jo saanut kenkää...

Ymmärrän vielä lapsettomien harmituksen lomista. Onhan se kurja, jos aina joutuu pitämään lomansa toukokuussa tai syyskuussa. Vika ei kuitenkaan ole perheellisten työkavereiden, vaan idiootti-esimiehen. Toivoahan saa jokainen lomansa milloin tahtoo. Niin, koulu loppuu tänäkin vuonna kesäkuun alkuun ja jatkuu taas elokuun puolivälissä. Päiväkoti on tänäkin vuonna kiinni viisi viikkoa juhannuksesta eteenpäin. Mutta kas kummaa. Eihän sitä koko perheellisen kesälomaa tarvitse noihin väleihin upottaa. Eikä myöskään koko lapsettoman lomaa... Tottakai kaikki tahtoo olla lomalla heinäkuussa. Niinpä siis vuorottelu käyttöön, esimies opetteleman johtamisen alkeita ja päiväkoti-ikäiset varahoitoon, koululaiset mummille (tai hui kamala, jopa keskenänsä kotiin). Mielenkiintoista on se, että johtoporras osaa kyllä limittää omat lomansa sullassa sovussa vuorotellen, mutta työntekijöiden lomia ei sitten osatakaan. Taitaa olla tiimipalaverin paikka.

Julkisissa kulkuvälineissä on sellaisia mystisiä korvamerkittyjä paikkoja, joihin muilla ei ole asiaa, jos paikan käyttöön oikeutettu sattuu paikalle. Ymmärrän kiukun pikkulapsista kirkumassa ja potkimassa penkin selkänojaa. Jopa minä, lapsellinen, ärsyynnyn siitä. Minäkin tahdon matkustaa rauhassa, etenkin silloin kun lapseni eivät ole mukana. Niinpä vaihdan junassa vaunua, ja saan perääni lasten vanhemmilta äkäisiä mulkaisuja. Sanoisin, että turhaan mulkoilette. Ettekä mulkoilisi, jos tietäisitte. En myöskään pidä ilman lapsia matkustavien tavasta huutaa puhelimeen tai vallata vieruspenkki tavaroillaan. Kaikilla olisi kivempaa, jos kaikki ottaisivat toisensa huomioon. Lasten kanssa on kuitenkin liikuttava, ainakin satunnaisesti. Vaikka meidän matkoista 90% sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, nuo 10% kiukuttelua ovat ne raastavimmat. Ja vain niistä puhutaan.

Niin. Minä imetän ravintolassa ( huoh, pikaruokapaikkoja... lasketaanko niitä edes?), kahviloissa, junassa ja puiston penkillä. Aina toiset huomioon ottaen. Te ette edes tajua, mitä teen, jos lopetatte tuijotuksenne. En kaiva rintaa paidan sisältä ja läväytä sitä paljaana pöytään. Te ette näe mitään, vaikka kuinka tuijottaisitte. Mutta toki tiedätte. Miten teiltä rakkaat lapsettomat voi mennä ruokahalu, jos ette näe? Valitettavasti en mahda mitään sen enempää vauvan nälälle kuin teidän mielikuvituksellenne. Annan vauvalle ruuan ja kiellän teiltä silmänruuan. Enkä mene vessaan imettämään, koska sinne en saa kahviani mukaan, ja koska siinä voi hyvinkin vierähtää tovi jos toinenkin.

Kaikkien syrjintäpuheiden keskellä ihmettelenkin nyt vain, että jos tilanne on se, että kaikki syrjii kaikkia, niin kuka itseasiassa olikaan se syrjitty? Entäpä jos heräisimme tästä minäminä-kuplasta, ja ottaisimmekin nyt vaihteeksi toiset huomioon. Laitetaan hyvä kiertämään, hymyilkää vieraille, avatkaa toisillenne ovia ja kiittäkää, kun se teille avataan. Kysykää työkaverilta lasten ja lemmikeiden kuulumisia. Olkaa kiinnostuneita toisista, erilaisista. Voi olla, ettei enää teekään mieli huutaa ja kiukuta epäreiluutta.

Mopo

Esikoinen sai Plaston punaisen potkumopon "lahjaksi pikkuveikalta", kun toinen syntyi. Kolmannen ja neljännen välissä mopo takavarikoitiin lapsilta, kun eivät sillä osanneet nätisti törmäilemättä ajaa. Lauantaina kävin maalta hakemassa pyykkikoreja, ja samalla tuo mopo osui silmiini hylättynä olohuoneen nurkassa. Ja nyt se on täällä.

Lasten kanssa purettiin autosta viikonloppuromppeita, kun taapero huomasi mopon. Mihinkään se ei suostunut liikkumaan ennen kuin mopo-parka oli autosta nostettu maahan, ja ihan itse tuo vuoroin ajoi, vuoroin kantoi mopon sisään. Näin meillä on taas ilta väistelty ja kaikkien nilkat on taaperon törmäilystä mustelmilla. Saa nähdä kauanko tämän äidin kärsivällisyys kantaa puhtaasti taaperon riemulla... vai joutuuko mopo taas eristyksiin jonnekin varaston nurkkaan.

Epätoivoisesti olen yrittänyt saada laumasta kuvia tänne laitettavaksi, mutten tahdo naamoja näkyviin... ja joku kuvani on tärähtäneitä tai sitten niissä näkyy muksujen nassut. Parempaa aikaa odotellessa.

Syrjintää

Uutiskynnyksen näyttää ylittäneen raskaana olevien opettajien syrijintä (ks. iltasanomat 16.5.12). Miksei minun syrjintäni ylitä uutiskynnystä? Haluanko valittaa eteenpäin, huolimatta siitä, että saan sillä itselleni vaikean ihmisen maineen, joka kyllä ehtii edelläni kaikkiin tulevaisuudessa mahdollisiin paikkoihin, vai tyydynkö osaani?

Edellinen työsuhteeni päättyi joulukuussa, ja tiesin sen jo hyvissä ajoin. Aktiivisen työnhaun käynnistinkin viime vuoden lokakuussa ennen kuin pallomahasta oli aavistustakaan. Joulukuun alun plussan jälkeen en ole montaakaan hakemusta kirjoittanut, sen verran vain, että työvoimatoimisto pysyy tyytyväisenä. Kaikkiin maaliskuun jälkeen tulleisiin yhteydenottoihin olen surutta kertonut tilanteeni, toisiin aiemmin, viimeistään haastattelussa kuitenkin. Työttömänä saa tällä konstilla varmasti pysyä.

Miksikö kerron? Viimeksi minulle soitettiin maanantaina (liittyen hakemukseen, jonka olen laittanut marraskuussa). "Olisitsä vielä kiinnostunut tulemaan meille töihin? Oisit just se, mitä etsitään." Niinpä. Olisinko? Ja niin taas pahoittelin puhelimessa, että vuoden päästä voisin ollakin heidän etsimänsä, mutta nyt en kyllä ole. Voin hyvin kertoa pallomahasta puhelimessa. Siitä pitäisi kuitenkin kertoa heti työsopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, tai oikeastaan jo ennen, jos lakia tulkitaan oikein tiukasti. Siitä pitää kertoa työnantajalle 2kk ennen äitiysloman alkua. Eli piti kai kertoa jo.

Kuka kumma tahtoisi palkata raskaana olevan? Kenen etu se oikeasti olisi? Olenko outo, kun koen, että motivoituneena ja kulloiseenkin työnantajaani sitoutuneena työntekijänä minun kuuluu ajatella palkkanauhani sijaan työnantajan etua? Jos en voi tehdä annettua työtä (määräaikaisessa) sopimuksessa lukevaa aikaa, eikö minulla ole velvollisuus siitä mainita? Ja eikö työnantajalla ole oikeus jättää minut palkkaamatta, jos en pysty tekemään töitä silloin kun heillä olisi tekijälle tarve? Miksi se on syrjintää? Ja olisiko se edes minun etu mennä nyt töihin. Salailusta sakotettaisiin, työsuhde purettaisiin koeajalla viimeistään siihen, kun äitiysloma alkaa. Ja jos ei purettaisi, voisi töihin paluu "loman" jälkeen olla tuskainen, tuskin olisin kovin toivottu jäsen työyhteisöön siinä vaiheessa, olisinhan pettänyt työyhteisön luottamuksen.

Ehkäpä ajattelen asiaa urakehityksen ja työnantajan edun kannalta siksi, että koulutukseni on nimenomaa hallintoon ja numeroiden pyörittelyyn. Mutta miksi opettaja ei voisi ajatella omaa napaansa pitemmälle. Vai ymmärtääkö raskaana oleva opettaja sen, miksi häntä ei valittu, sitten kun hänen oma lapsensa on viidesluokkalainen, jonka luokkaa on ehtinyt opettaa kymmenen eri opettajaa ja taas on syksyksi tulossa uusi opettaja? Vai ymmärtääkö edes silloin.

Ja toisaalta. Kyllä työnantajat ovat valmiita palkkaamaan sen raskaana olevankin, jos hän on paitsi pätevin myös sopivin. Työyhteisöön tahdotaan "hyvä tyyppi", ja jos sellainen löytyy, se ollaan valmiita palkkaamaan olosuhteista riippumatta.

Normipäivä

http://www.hs.fi/viivijawagner/1329103924321

Erinäisten selkäkipujen kanssa on taisteltu täälläkin, osasta on syyttäminen alati paisuvaa pallomahaa, osa taas on vanhaa vaivaa, jota vihdoin päästään selvittämään kunhan pallomahan syyllinen suostuu syksymmällä muuttamaan pois yksiöstään. Varmaa on se, että tekemisestä tai tekemättömyydestä tuo ei johdu.

Tänään on harrastettu arkiliikuntaa (huolimatta siitä, että vaakatasossa pitäisi pysyä ja moinen ei ainakaan oloa paranna). Ahkera minä on korjauttanut auton renkaasta vuotavan venttiilin, pessyt monta koneellista pyykkiä (ja jopa ripustanut sen kuivumaan), etsinyt tiskialtaan, käynyt kaupassa, vienyt lapset puistoon, siivonnut taaperon vaatekaapin... Ja silti mikään määrä touhua ei riitä. Eipä puutu kuin se oma sika viisastelemasta tekemättömistä töistä ja jo voisi saada moista kyytiä.

Yllättävä puhelukin tänään, töihin taas kyseltiin. Niin, kai mä haluaisin. Mutta antoivat olla, kun tuumasin, että ei ne mua sinne oikeasti nyt tahdo. Palataan asiaan vuoden päästä.

24/7/365

Opiskelijat opiskelemaan 12 kk vuodessa (hs.fi 12.5.12)

Näköjään näitä päiviä, kun minäkin olen ajan hermoilla. Enkä siis voi mitenkään välttyä kertomasta mielipidettäni, joka turhankin usein on katastrofaalisen kärkäs ja vähintäänkin provosoiva.

Kaikki osapuolet tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että yhteiskuntamme huoltosuhde (työssäkäyviä veronmaksajia suhteessa elätettäviin) alkaa käydä turhan raskaaksi. Tarvitaan lisää tosiasiallisia veronmaksajia rahoittamaan työskentelemättömien elämä yhteiskunnan varoilla. Keitä elätettävillä milloinkin tarkoitetaan, ja kenen elatusvastuu pitäisi ottaa, kas siinä pulma.

Perussuomalaisten vaalipuheita kuunnellessa olisi helposti voinut vetää johtopäätöksen siitä, kuinka maahanmuutto lieveilmiöineen on ongelman ydin. Toisaalla taas huudellaan suurten ikäluokkien eläköitymisen aiheuttaneen tämänkin kriisin. Vastikään ehdotettiin ratkaisuksi kotiäitien passitusta töihin. Mutta ei, tässähän se on kauan kaivattu ratkaisu. Laitetaankin opiskelijat valmistumaan nopeammin pitämällä heitä koulussa vuoden ympäri ilman lomia. Mitenkä en itse tullut tuota ajatelleeksi?

Vaikken itse (enää ja vielä) ole opiskelija, en voi olla hiljaa. Kannatan maksutonta opetusta. En ymmärrä venyneitä opiskeluaikoja. Olisin valmis sakottamaan opiskelujen venymisestä (ellei syynä ole esim. sairauslomat tai vanhempainvapaat, joihin myös opiskelijalla on oltava oikeudet). Kuitenkin omien kokemusteni pohjalta väittäisin, että opintoaikoja olisi mahdollista lyhentää tehokkaalla opintojen ohjauksella, poistamalla opintotuesta tulorajat ja vaikkapa kiristämällä tukeen vaadittujen opintopisteiden määrää. Oppilaitokset voisivat tarkistaa kurssitarjottimensa, hyppytuntien ja tyhjien päivien tilalle (terveisiä vaan sinne KyAmk) jotain oikeasti opintoja edistävää toimintaa, luentoja ja ohjattuja projekteja.

Mutta että opiskelijalta lomat pois? Kas kun ei työntekijältä lomat pois. Moniko palkansaaja on valmis tekemään töitä 3-6 vuotta (alasta ja asteesta riippuen) ilman ensimmäistäkään lomaa korvauksenaan max 500 € /kk brutto (opintoraha + asumislisä) + mahdollisuus pankkilainaan (jonka takaisinmaksukyvylle ei ole takeita) 300 €/kk? Vastaus: En ainakaan minä. Ja toisaalta, moniko opettaja on valmis luopumaan hyvin ansaituista lomistaan? Ei tule mieleen ensimmäistäkään. Sen sijaan voidaan toki nostaa opettajien palkkaa ja lyhentää sekä opettajien että opiskelijoiden lomat samaan kuin kaikkien muidenkin. Ei opiskelija tarvitse sen pitempää lomaa kuin palkansaajakaan, mutta opiskelijakin tarvitsee lomansa.

Ihanaa velttoilua

Ei, minuun henkilökohtaisesti ei osunut Juhana Vartiaisen kommentti (ks. Iltalehti/perhe ) En ole kotona kotihoidontuella. En ole koskaan ollut kotiäiti sanan todellisessa merkityksessä. (Kotihoidontukea on toki saatu joitakin pätkiä lähinnä opintojen ollessa kesälomalla, ja nelikon isä oli puoli vuotta koti-isänä.) Silti voisin kertoa, miten ihanaa velttoilua tämä kotona olo oikein on, erityisesti silloin, kun lapsetkin ovat paikalla.

Viime kesänä olin kuukauden kotona hoitovapaalla ihanasti velttoilemassa. Silloin meitä oli vain minä ja nuo neljä (ja toki koira). Hoitovapaa alkoi toukokuun puolesta välistä ja jatkui kesäkuun puoleen väliin. Tuona jaksona olen käyttänyt yhtä lasta kolme kertaa puheterapiassa ja kerran fysioterapiassa, hakenut yhdelle lapselle putket korviin, selvittänyt yhden koulukiusaamisepisodin, ollut kevätjuhlissa x4 (joista ainakin kahdet olivat arkena virka-aikaan), tehnyt kaksi varhaiskasvatus-suunnitelmaa, ollut itse sairaana kaksi kertaa, tavannut lastenvalvojan... ja raahannut näihin kaikkiin mukanani vähintään kaksi lasta, yleensä kaikki neljä. Pahimpana päivänä olen ollut lasten kanssa kolme kertaa terveyskeskuksessa.

Eikä toki sovi unohtaa, että sen lisäksi olen toki ulkoiluttanut lapset ja koiran, laittanut ruuan, pessyt pyykit, keksinyt lapsille järkevää tekemistä... syönyt ruokani aina jäähtyneenä ja juonut kahvini kylmänä, en päässyt kertaakaan vessaan (saatika suihkuun) yksin. Toki ihanasti velttoillen heräsin vasta puoli yhdeksän (ja nukahdin jo ennen iltakymmentä, jos kuopuskin nukkui).

Viimeksi palasin töihin heti kuopuksen äitiysloman jälkeen (ja vein siis hoitoon 9kk vanhan vauvan). Aamulla herätys 5.30, päiväkotiin vaunuja työntäen lumisohjon läpi nelivuotiaan itkiessä vieressä koko 2,5km. Ja sieltä töihin, töissä n. 8.00. Koko työmatka (n. 1h) ilman yhdenkään lapsen kitinää. Töissä kahvi kuumana. Lounas valmiiksi laitettuna (ja ennen kaikkea ketään syöttämättä!). Ja vielä kotiin lähtiessä taas reilu tunti "omaa aikaa" työmatkalla. Päiväkodilla n. 17.00, kotona kaupan kautta 17.45. Pesukone päälle, lapsille ruoka, pyykki kuivumaan, lapset nukkumaan ja koiran kanssa ulos. Ja sitten väsyneenä itsekin nukkumaan, yleensä kymmeneen mennessä.

Ehkä työpäivä oli pitempi töissä ollessa, mutta lämmin ruoka ja kahvi sekä vessarauha kuuluivat itsestään selvyyksiin.

Toisaalta esikoisen ollessa pieni... Niin kotona oleminen voi toki olla ihanaa velttoilua. Jos lapsia on yksi tai korkeintaan kaksi tervettä, kilttiä ja helppoa. Ehdottomuus pitäisi unohtaa näissäkin asioissa, jos äitejä tahdotaan töihin, niin erilaiset osa-aikahommat olisivat varmaan toimivampia. Mutta kuka muuttaa päivähoidon vastaamaan tarvetta, ja ennen kaikkea vakuuttaa työnantajat siitä, että juuri ÄITI kannattaa palkata. Edes osapäiväiseksi.

"Kukaan ei leiki mun kaa"

Nyt on menossa jo neljäs vuosi, kun meillä painitaan saman keväisen (ja syksyisen) ongelman kanssa. Valitus alkaa keväällä, kun koulun pihalla kaivetaan hyppynarut esiin, ja päättyy syksyllä, kun säät huononevat eikä sääntöleikit enää siksi onnistu. "Kukaan ei leiki mun kaa!" Enää en tiedä, mitä voisin tehdä.

Esikoisen eskarin keväänä reagoin toki moiseen valitukseen kiusaamisesta heti, mutta fiksuna kävin vakoilemassa koulun pihassa, mitä siellä oikein tapahtuu. Tyttö pääsi kyllä mukaan toisten leikkiin, mutta kömpelönä lapsena kompuroi narujen kanssa ja suuttui sitten toisille, kun joutui aina pyörittämään narua kunnes taas joku muu kompuroi. Narut lensivät pitkin pihaa, tyttö itki ja raivosi. "Ne muuttaa sääntöjä koko ajan!"

Ja sama toistuu ja jatkuu edelleen, vaikka menossa on jo kolmannen luokan kevät. Jos joku kehtaakin huomauttaa tytön rikkoneen sääntöjä tai tehneen virheen, lähtee tyttö heti raivoten leikistä. "Ne muuttaa sääntöjä koko ajan!" Ei rakkaani, ei ne muuta, sä et vaan osaa. Mutta sitähän en voi sanoa. Muutama tuollainen episodi ja valitus jatkuu "Kukaan ei leiki mun kaa!" Rakkaani, minäkään en leikkisi kanssasi. Mutta sitäkään ei voi sanoa. Eikä voi sanoa, että katso peiliin, ei voi kysyä, että ottaisitko itsesi leikkiin mukaan. Pitäisi kehua ja kannustaa, mutta miten?!

Ei auta kertoa opettajalle, ja valitettavaa on se, että ihan oikeasti ymmärrän toisia lapsia. Miksi tyttö otettaisiin mukaan, jos hän vain käytöksellään pilaa toisten leikin? Kuka tahtoo leikkiä ilonpilaajan kanssa? Miksi tuolla täytyy olla isänsä temperamentti, miksi tuon täytyy olla se, joka on aina oikeassa? Ei se vain oikeassa elämässä mene niin.

Mitenkä sen lapselle kertoisi ymmärrettävästi, että koko elämä on yhtä sääntöleikkiä, ja ne säännöt sanelee aina joku muu. Se on vain kylmä fakta, ja mitä aiemmin sen oppii, sitä parempi.

"Mennään ulos!"

Se alkaa sunnuntai-aamuna jo ennen seitsemää ja toistuu noin kymmenen sekunnin välein aina toivottuun tulokseen (tai nukahtamiseen) saakka. Niinpä mentiin ulos, ei tosin ennen seitsemää vaan vasta yhden aikaan, otettiin mukaan kaikki lapset ja koira, kaksi polkupyörää, kypärät... ja rattaat. "Eiii!! Mennään ulos! Eiii!" Huoh. Itkupotkuraivarit, pari puremajälkeä ja naarmuja, jotta ulos-vinkuja saatiin rattaisiin.

Kävelytiellä isojen piti taluttaa pyöriään, suunnattiin koulun pihaan. Miten vaikea niitä pyöriä onkaan taluttaa peräkanaa, aina jompikumpi yritti joko työntää pyöränsä edelle menevän tai koiran päälle. Suojatiellä ei tietenkään voinut varoa autoja. (Kiitos sille kärsivälliselle pakettiauton kuljettajalle, joka ymmärsi ettei isoillakaan lapsilla ole järkeä päässään tuon taivaallista)

Pienet pääsi koulun pihassa kiipeilemään ja keikkumaan, tutkimaan kiviä metiköstä ja testaamaan niin kyykyssä kävelyä kuin korkealta hyppäämistä. Ekaluokkalainen sai oman pyöränsä (lähes) pysymään pystyssä ilman apupyöriä, eli kaatui vain kääntyessään (eli koko ajan) ja isoinkin sai pyöränsä vihdoin (lähes) hallintaan, eli onnistui lähtemään liikkeelle ja pysähtymään kaatumatta (eikä yrittänyt ajaa pienimmän yli kuin kerran ja törmätä toiseen pyöräilijään noin kymmenen kertaa...). Koirakaan ei haukkunut paljoa. Vain sen verran, että koko kaupunki varmasti kuuli, ja vähän vielä lisäksi, että naapurikaupungeissakin tiedetään.

Heti kotioven sulkeuduttua se alkoi uudelleen. "Mennään ulos! Minä menen ulos!" Onneksi, onneksi alkoi sataa vettä.

Karmea kateus

Miksi joidenkin puolesta on niin helppo olla onnellinen ja toisten onni taas aiheuttaa väistämättä kateuden pistoksen?

Kun pikkusiskoni kertoi olevansa raskaana ja suunnitteli omia häitään, en olisi voinut olla onnellisempi hänen onnestaan. (Huolimatta siitä, että oma elämäni hajosi samaan aikaan ihan kokonaan.) Mikä erotti tuon onnen tämän kertaisesta?

Voisinko minä edes tunnustaa olevani kateellinen? Minä?! Ja mitä kateus edes on? En missään tapauksessa tahtoisi olla kateuteni kohde, En vaihtaisi hänen kanssaan miestä tai lapsia, en haluaisi hänen kotiaan (vaikka se on paljon siistimpi kuin omani), enkä hänen historiaansa. Mikä siis mättää? Jos hänen onnensa ei kerran mitenkään ole pois minulta, niin miksi vaivautua olemaan kateellinen? Hmm.

Huolimatta siitä, että minulla on monta lasta, ei sisaruskateus ole omaa perhettäni liiemmin kiusannut. Lapset tuntuvat tietävän, että jokainen saa vuorollaan (oli kyse sitten kauan toivotusta tavarasta tai ihan vain ajasta ja huomiosta). Toisaalta silloin, kun minä ja sisarukseni olimme pieniä piti jäätelökin jakaa viivottimella riitojen välttämiseksi ja toisten saamisia vahdittiin tarkkaan. "Miksi mä en saanut suklaakalenteria, vaikka toiset sai?" ("Koska sä oot 17, ja toiset paljon pienempiä.") Se oli jatkuvaa taistelua paitsi tavarasta, myös ajasta ja huomiosta, vanhempien suosiosta.

Ehkä tässä on nyt kyse siitä. Ei kateudesta toisen onnea kohtaan, vaan huomiosta. Minäkin halusin ja tarvitsin, mutten saanut. Vaikka olosuhteetkin ovat juuri niin erilaiset kuin pikkusiskojen saadessa kalenterit (joiden suklaa muuten on pahaa, ja oli jo silloin mielestäni).