Varastelua ja muita sattumuksia

Eiköhän jokainen yritä omilleen opettaa oikean ja väärän eroa. Ja hetkittäin jopa kuvittele onnistuneensa, kunnes taas saa tippua pilvistä takaisin maan pinnalle. Riittääkö selitykseksi "lapset on lapsia" vai kaivataanko vielä tähdennykseksi, että kovin ovat mielitekojensa vietävissä?

Pienin täällä pitää kynsin ja hampain kiinni omastaan, ihan kirjaimellisesti. Isommat kun yrittää viedä kädestä palloa (tai mitä milloinkin) tarraa pienin tavaraan hampailla kiinni. Ja jos se ei toimi, tarraa tuo hampaillaan kiinni kiusantekijään. Toisaalta parivuotias vasta opettelee yhdessä leikkimistä ja tavaroiden jakamista, toisaalta taas sekään ei saa muita satuttaa. Tulee karjuttua koko porukalle tasapuolisesti.

Mutta entäpä kun hampailla puolustautuu kahdeksan vuotias? Huh. Siinä saa passittaa jo tosissaan jäähylle, selittää sääntöjä uudestaan ja uudestaan... ja ehtii jo hetken kuvitella jonkun menneen perille. Ja kuitenkin kaikki ohjeistus tuntuu valuvan pojan päästä pois niin kuin vesi hanhen selästä.

Jotain on sentään saavutettu. Koko porukka tuntuu tietävän, että varastaminen (eli toisen tavaroiden ottaminen ilman lupaa) on kiellettyä. Ja kun siitä kärähtää (kärähtää kumminkin, ennemmin tai myöhemmin) saattaa äiti olla toooosi vihainen. Vaikka rangaistus ei viimeisimmässäkään tapauksessa ollut juuri muuta kuin ilman lupaa viedyn tavaran palauttaminen ja anteeksipyyntö, tuntui taas jotain menneen perille. Ja toisaalta luottamus nappulaan katosi jälleen, tyhjennetään sitten taskut mennen tullen ja vielä siinä välissä... Mutta mitäpä tehdä täällä tiheästi visiteeraavalle herkkuvarkaalle, joka kyllä on tiedossa, muttei koskaan jää rysän päältä kiinni? Eipä toimi mikään selitys, eikä edes ohje pyytää lupa, kun sen luvan saa, jollei ole hyvää syytä kieltää.

Kylläpä tuo kasvattaminen välillä käy työstä.

Karjalanpaisti a la SanKari

Ei, tämä ei ole ruokablogi. Ja ei, en edelleenkään osaa laittaa ruokaa (vaikka olenkin tämän porukan ruokavastaava). Tästä tuli kuitenkin tälläkin kertaa niin hyvää, että pitää se ohje ylös laittaa. Karjalanpaistia valmistetaan meillä siis näin:

Katso kaappiin ja totea, että se on tyhjä. Suuntaa markettiin pohtimaan mitäs tänään syötäisiin, ja huomenna ja mielellään vielä ensi viikolla myös. Kerää kärryyn vähän sitä sun tätä, valitse lihat sen mukaan miten niissä on päiväykset ja miten uskot ehtiväsi ruokaa laittaa. Ja jaksavasi. Joskus nimittäin ehtisi, muttei sitten jaksakaan. Jos saat kahden viikon ruuat alta satasen, mieti mitä unohtui. Yleensä maksaa 150€ (ja tietty ne maidot ja leivät ja mikä kaikki sitten loppuukin ennen kuin kaapit on kahden viikon päästä tyhjät ja sama pitää aloittaa alusta...)

Koska tänään kävi kaupassa, tänään ei jaksakaan laittaa ruokaa. Eikä varmasti huomennakaan. Niinpä ne mukaan tarttuneet karjalanpaistilihat tungetaan pakastimeen (viimeistään heti kun sinne mahtuu). Ja ne muistuu mieleen puolitoista viikkoa myöhemmin.

Tänään siis syödään karjalanpaistia. Otetaan kaksi rasiaa lihoja sulamaan pakastimesta aamupuuroa keittäessä puolilta päivin (aamupalan meillä ottaa jokainen itse sitä kaivatessaan, ja puuro keitellään vasta sitten, kun allekirjoittaneen silmät pysyvät auki). Kolmelta ravistellaan liharasioita. Ne on vielä jäässä. Rähmä. Täytetään tiskikone ja tyhjennetään pyykinpesukone.

Ja ohje kuuluu: Etsi paistinpannu. Mielellään iso. Todennäköisesti joudut taas tiskaamaan sen ennen käyttöä. Laita pannu hellan levylle, kiellä taaperoa tonkimasta roskista ja häädä koira pois jaloista. Laita levy päälle, pannulle voita. Ja voi takaisin kaappiin. Kiellä taaperoa säätämästä hellan levyjä. Häädä koira pois roskikselta. Kippaa jäiset lihat pannulle osittain sulaneen voin sekaan. Ruskista lihat. Lisää lihoihin suolaa siinä vaiheessa, kun viimeinenkin lihapala on sula, eli irronnut kavereistaan. Kuori samalla porkkanoita yksi per syöjä ja lohko porkkanat kivoiksi pätkiksi. Yleensä yhdestä porkkanasta tulee 3-4 pätkää. Kiellä taaperoa syömästä lohkoja. "Ota nyt sitte, mut vaan se yks!"

Ota uunivuoka. Laita sen pohjalle voita. Kippaa päälle ruskistetut lihat nesteineen (aina siihen pannulle jotain nestettä tulee). Heitä päälle porkkanalohkot. Etsi kaapista sipulit ja kiellä samalla taaperoa ottamasta uutta lohkoa vuoasta. Häädä koira pois keittiöstä. Sipuleita on jäljellä kolme, käytetään ne kaikki. Aloita sipulien kuoriminen. Olohuoneessa tapahtuu jotain huomiota vaativaa. Tarkista ja palaa takaisin sipuleihin. "Minne se yks meni, eikö niitä ollut kolme?" Löydä kolmas keittiön tasolta. Taapero on haukannut siitä palan. "Nam, anna lisää!" Kuori ja lohko sipulit (meillä sipulin lohko on suunnilleen 1/4 sipulia) ja heitä lohkot lihan ja porkkanoiden sekaan.

Lappaa vuokaan vettä sen verran, että kaikki peittyy. Tai edes melkein, jos vuokaan ei sovi vettä riittävästi. Kiellä samalla taaperoa juomasta vuoan reunasta. Ja viemästä sieltä porkkanoita ja sipuleita... raaoista lihoista puhumattakaan! "Näpit irti!" Lisää vuokaan vielä suolaa ja kokonaisia pippureita. Mustapippuri kai toimisi parhaiten, mutta kaapissa on vain maustepippureita. Niitä siis. Kourallinen.

Laita vuoka uuniin ja uuni päälle. Asteet on aina arpapeliä, tällä kertaa menee vaikkapa 175. Unohdetaan koko komeus uuniin ainakin puoleksitoista tunniksi, jonka jälkeen kuoritaan perunat ja keitetään ne. Tällä kertaa perunat ovat kypsiä, kun kattilasta on vesi loppu. Kaada loput vedet pois varmuuden vuoksi ja pelasta lihat uunista.

Ja hyvää tuli. Ja ruuan jämistä tuleekin näppärästi keitto huomiselle.

Välittämistä ja kasvua

Kummasta aloitetaan? Inspiraationa tähän pohdintaan toki Kataisen esittämät kysymykset (HS 26.6.12), mutta tämän kirjoittajan tulkinnat näistä kahdesta sanasta eivät välttämättä pysy aiheen rajauksessa.

Aloitetaanko kasvusta ja rajallisista resursseista? Käytin tänään KM:ää fysioterapeutin arvioitavana. Ihan vaan koska neuvola jälleen kerran meidät sinne lähetti. Koska 6v neuvolassa oli jotain pahasti, pahasti pielessä karkea motoriikassa. Olipa. Ihan hurjan pahasti, lähes yhtä pahasti kuin vuotta aiemmin neuvolassa, jolloin sama tyttö oli puoli kuuro, kykenemätön liikkumaan laisinkaan, ja puhuakaan se ei silloin osannut... puhumattakaan sitten siitä, että samaisella kerralla tytön äiti oli ihan idiootti, kun seurustellakaan ei saa ennen kuin aikaisintaan 5v on kulunut edellisestä suhteesta, ja mielellään ei vielä silloinkaan.

No. Kasvusta todettakoon, että tämä äiti ei sortunut fyysiseen väkivaltaan eikä edes verbaaliseen lahjakkuuteen 5v neuvolassa. Nyökytteli vain. Ja kas, tyttö osasi liikkua, kuuli normaalisti (terveisiä vaan HUS:n korvapolilta, jossa kauniisti kysyivät: "Mitä helv...te täällä teette?") ja puhekin oli ihan selvää. Paitsi ärrä. Ja juu. Se on pieni, lyhyt ja hoikka. Ja se syö. Kiitos kysymästä. Niin olen pahoillani. Tuhlasimme yhteiskunnan rajallisia resursseja, kiitos välittämisen. Ja samoin työnantajan kallista aikaa palkattomalla vapaalla, kiitos välittämisen. Ja kiitos saman välittämisen, ulkopuolisten hössötyksen ja uhkakuvien maalailun, ei työsuhdetta jatkettu. Että onko teidän pakko välittää niin kovasti sieltä korkeammalta taholta?

Niin. Osaa KM liikkua. "Ei tarvi tulla toiste." Mutta soitellaan syksyllä JOS eskarissa herää huoli. Ja jos ei, niin kiitos ja kuulemiin, seuraava potilas. Josko se tarvisi oikeasti apua, eikä olisi välittämisen uhri.

Ja jos sitten aiheen rajaukseen uudelleen.

Välittämistä voi jokainen lisätä ihan itse. Se on hurjan helppoa. Ennen kuin kirjoitat Vauva-lehden AiheVapaa-palstalle aloituksen "Pitäisikö tehdä lastensuojeluilmoitus", niin käy tarjoamassa apua. Tai luojan tähden, sanoa edes "*vää" kun satut hissiin samaan aikaan naapurin kanssa. Hymyile, katso silmiin. Kiitä sitä kaupan kassaa, oven avannutta lasta...

Verkostoitukaa. Puuttukaa toistenne tekemisiin. Jaja. Itse olen se idiootti, joka soittaa auton torvea tenaville, joiden näkee paiskovan lumipalloja koulun ikkunaan. Ja joka pysäytti naapurin lasten koulumatkan ihan ohimennessään, kun painivat autotien laidassa. (Että painisitteko edes siellä ojan puolella, ettei kävis vahinko?) Sanon ruuhkajunassakin konnarille, että leimauslaite ei toimi, jos se ei toimi. (Että enks mä vaan osaa, vai onks siinä oikeasti vika? Ja voisitko leimata tän, kiitos.) Ja se konnari tuli kiittämään. Ei se välittäminen ole vaikeaa. Edelleen uskon, että jos on valmis antamaan vähän itsestään, saa vastineeksi paljon tilalle.

Ja mitä taas kasvu-kysymykseen tulee.. Herätys omistaja-porukka. Rajaton kasvu ei ole mahdollista rajallisten resurssien taloudessa. Mitä jos tehtäisiinkin nyt nollatulos, ja annettaisiin porukan pitää duuninsa. Kannettaisiin sitä vastuuta ja välitettäisiin oikeasti eikä vain sanoina siellä, missä normaalisti vain nousevilla kursseilla ja euron kuvilla on väliä.

Jos miettii Suomelle uutta vientituotetta, voisi päättäjät ehkäpä jalkautua tuonne tulevien eläkkeenmaksajien sekaan. Siellä ne suuret innovaatiot kasvaa tarhattuina kuin eläimet aikuisten painaessa niska limassa paremman kvartaalin toivossa vailla mielikuvitusta.

Naurua kyynelten läpi

Alkoi se kesäloma vihdoin meilläkin, nyt on kotona kaikki, päivähoidotkin jatkuvat vasta joskus elokuussa. Kaksi isointa huolin tänään kauppaan mukaan huomisia grillattavia hakemaan. Ekassa kaupassa kadutti. Pakkoko niiden on, isojen ihmisten, tapella koko ajan. Toinen nalkuttaa ja toinen ärsyttää, kumpikaan ei tottele. Toiseen kauppaan mennessä ystävällisesti huomautin, että jos meno pysyy samanlaisena, päätyy autoon istumaan ja odottamaan ihan yksin. Ja niin ne oli kuin enkeleitä.

Uhkailu, kiristys, lahjonta...

Kolmas aloitti heti hoidosta haettaessa ruikutuksen pleikkarin peluusta. Ja istui sitten iltapäivän pleikkarilla Katamari-palloja pyöritellen. Ja taaperon kanssa tapellen, sekin kun olisi tahtonut pelata. Tai sammuttaa telkan, jos ei saa pelata. Ja toisen kanssakin piti toki vääntää kättä ja vähän ohjaintakin siitä, että kuinka monta palloa saikaan pyörittää ennen kuin ohjain pitää luovuttaa seuraavalle pelaajalle. Meillä kun on vain yksi ohjain.

Nih. Ja hermot meni koneeseen. Lopputulemana illalla uudelleen kauppaan lähtiessä oli: "Eiks kukaan oikeesti tahtois tulla hetkeks koneelle?" Tämä rakkine kun tykkää sammuttaa itsensä säästääkseen virtaa heti, kun tälle selkänsä kääntää. Ja sitten ei näyttö enää saakaan koneelta signaalia ja koko rakkine pitää käynnistää virtakytkimestä uudelleen, kahteen kertaan, koska ensimmäisellä kerralla se palaa siihen vammautuneeseen tilaan, jossa signaalia ei saa. No, esikoinen lupasi pitää koneelle seuraa sen hetken, kun äiti kerrankin niin kauniisti pyysi. Ja mies vihdoin (kuukausien lupailun jälkeen) nauroi epätoivolleni ja sääti asetuksia. Enää ei pitäisi koneen kettuilla. Uskon kun näen.

Mistä epätoivo koneen sammumisesta? No kun löysin blogin. Ja luin sitä. Ja vuoroin nauroin, vuoroin itkin ja vuoroin en tiennyt kumpaa, molempia yhtä aikaa. Ei kai pitäisi mainostaa, mutta mainostan kumminkin. Koska mun ei tarvikaan kertoa nelikon isän päähänpistoista, kun joku muu on sen jo tehnyt, vaikka mies on ihan eri mies. Että meidän tilanne ei olekaan niin kummallinen, osaa ne muutkin. Ihan kuin meillä. Niin. Se on 3x ikuisuus, joka mun päivän pelasti.

Oma napa ja sen paisuminen

Laiskanlaisesti olen jaksanut vyötärön ympäryksen kasvua kommentoida, liekö tämä sitten normaalia jo, ja normaalitilaksi ajan saatossa muuttunut... Korjataan nyt puutetta kumminkin.

Tänään kävin siis neuvolassa kasvua ihmettelemässä. Viikkoja on kasassa 31+X ja painoa kertynyt 10kg neuvolakortin lähtöpainoon, joskin oman normipainoni tietäen lisäys on ollut n. 12kg. Edellisiltä ipanoilta sitä on tullut järestään 18-22kg koko raskauden aikana, ja kaikki kilot on joka kerran karisseet töitä tekemäti pois (vieden vielä kaverinsakin mukanaan...) Ihmekös tuo, että itsensä tuntee edelleen aika pieneksi, kun muistissa on hyvin rantavalas ajat.

Kerrankin ollaan tilanteessa, että turvotus ei (vielä) kiusaa, ja verenpaineetkin ovat pysyneet aisoissa. Ne on suureksi yllätyksekseni viihtyneet koko raskauden normaalitilaani (johon jo ehdittiin pohtia lääkitystä) alempana, suorastaan mallikelpoisissa lukemissa.

Sokereita tuossa jo seurailtiin tovi, ne kun eivät aluksi ihan mallillaan olleet, mutta nyt antoi terkkari siitäkin seurannasta vapautuksen, toinen rasitus tuli ihan puhtaana takaisin. Onneksi. Eiköhän jatketa samalla linjalla kuitenkin, ja pidetä karkkien ja limppareiden kulutus kohtuullisena... jos vaikka pysyisi painonnousukin aisoissa. Ja sitä paitsi, mansikat tyydyttää makeanhimon paremmin kuin mikään karkki.

Vauva liikkuu, potkii ja melskaa, mieluiten alkuyöstä tietenkin. Oikein päinkin se on tainnut kiepahtaa, ja sen verran alemmas jämähtänyt, että kylkiluihin ei potkut satu (vielä)... tosin vastapainoksi käveleminen osaa olla ajoittain haasteellista. Seuraavassa neuvolassa kuulemma tarkistetaan ihan ultralla, että miten päin tuo nyt todellisuudessa köllii. Jännä, että viitsivät, kun kuitenkin on ihan laitokselle varattu aika viikolle 36 tuon ihmettelyä varten.

Tutustumisenkin laitokselle varasin tänään, kun neuvolasta niin kovin siihen jo hätyytteli. Ja onhan se kiva mennä katsomaan, miten on paikat ja systeemit kymmenessä vuodessa muuttuneet.

Mikälie voimavara-kysely olisi tämän kertaiseen neuvolaan kuulunut, vaan se oli kuitattu jo sillä, että erinäisten henkilöiden tempausten vuoksi joudumme jo selvittämään resurssejamme jokaiselle mahdolliselle ja mahdottomalle instanssille, mistä vain voi kuvitella tukea tippuvan. Minun näkemykseltä neuvola ei näihin tahoihin kuulu, asioiden yleistasolla pysyvä päivittely ei tee asioiden hoidosta yhtään helpompaa.

Niin ja rautaa pitää vetää kaksin käsin. Että sellaista.

Hetkiä elämästä

Lauma on taas turvallisesti saman katon alla eikä taaperon riemulla ole rajoja. Eilen haimme kolmikon kotiin, ja sen voi kyllä väittää kuuluvan niihin unohtumattomiin hetkiin.

Kaksi minuuttia ennen junan oletettua saapumisaikaa kaarsimme aseman parkkiin. Hups. Oltiin vähän turhan likellä viereistä autoa, eikä taaperoa meinannut saada istuimestaan pois. Ja hups, vähän turhan edessäkin oltiin, konepelti ei mahtunut ruutuun. Ei voinut minkään, laiturille äkkiä isoja vastaan.

Siinä me seistiin, minä, mies ja taapero. Taapero miehen kädessä kiinni. "Äiti kato juna! Kato, kato juna!" Sieltä se tuli tosiaan, VR:lle poikkeukselliseen tyyliin ihan aikataulussaan. "Joo, on juna, mennään vähän eteenpäin, kun on niin lyhyt juna."

Viimeisten ovien takana näkyi isot. Taapero alkoi kiljua, riistäytyi irti miehen kädestä ja säntäsi ovea kohti. Nyt meitä jo tuijotti koko laiturillinen ihmisiä. Ovet aukesi ja isot hyppäsivät kyydistä. "Äitiiii! Äiti!" Huh, hyvä, etteivät kaataneet mua. Roikkuivat ja halasivat vuoroin minua vuoroin taaperoa. Kiljuivat kaikki kilpaa. Ja takuuvarmasti jokainen asemalla ollut kuuli ja katsoi. Oli kuulemma ollut ihan hirveä ikävä.

"Ihan kiva reissu meillä oli kaikesta huolimatta", kertoi lapsia kaksi viikkoa hoitanut mummo. Aina voi jäädä miettimään, mitä se kaikesta huolimatta tosiasiassa tarkoittaa... Toisaalta, lapset sinne pyydettiin (eikä estelyitä kuunneltu) ja reissua oli odotettu pitkään ja hartaasti. Ja mekin selvisimme hengissä tylsistyneestä taaperosta. Nyt on taas asiat paikoillaan.

Kamakaaos

Täällä on paitsi viihdytetty yksinäistä taaperoa myös jatkettu kamavuorien selvitystyötä. Työn alla olleesta tyttöjen huoneesta on enää kirjahylly siivoamatta. Poikien huoneesta pitäisi etsiä tyttöjen huoneeseen kuuluvat asiat... Kun huomio on niinkin totaalisesti kiinnittynyt yhden huoneen järjestykseen, voitte arvata, että aiemmin löydetyt eteinen, keittiö ja kylpyhuone ovat taas hukassa... Huoh. Olohuonetta ei uskalla edes ajatella.

Kierrätykseen kelpaavan roinan määrä kasvoi niin suureksi, että otin jopa kirpparilta pöydän viikoksi. Viikko päättyy keskiviikkona ja pahasti näyttää siltä, että paljon (ja vähän päälle) saa sieltä kantaa roinaa takaisin päin kaappien ja varaston tukkeeksi syksyä odottamaan. Loka/marraskuussa uusi yritys.

Niinpä täällä kaivattaisiin hyviä tavaransäilytysvinkkejä. Ei riitä, että jokaisella tavaralla on oma paikkansa, pitäisi keksiä että millainen paikka, missä ja ennen kaikkea, kuinka ne tavarat saisi paikoillaan pysymään? Laitettaisiinko liimalla kiinni?

Nainen on kuitenkin nainen, ja ikuinen shoppailija. Viihdytinkin eilen itseäni ja taaperoa Ikean Vantaan ostoshelvetissä. Löytyihän niitä viimeisiä puuttuvia vauvakamoja, hoitoalustaa ja sen suojia sekä muita ihmeellisyyksiä. Taaperokin istui koko reissun kiltisti kärryssään... Mieli tekisi antaa kuitenkin tulikiven katkuista asiakaspalautetta. Vaikka varta vasten tarkistin tavaratalon nettisivut ennen lähtöä, oli siellä yllätys! Ihan elävä livebändi ja musiikki huusi niin, että korviaan sai pidellä... Kuulosuojaimille olisi ollut tarvetta, mutt niitähän siellä ei jaettu, tietenkään. Tuli kiire pois.

Suomenlinna

Kolmikko jatkaa edelleen lomailua mummolassa. Taaperon kanssa olimme jo maisemanvaihdosta vailla itsekin ja niinpä päädyimme päiväretkeilemään Suomenlinnaan. Pahoittelen Helsingin keskusta, seurueemme saattoi aiheuttaa pienoisen liikenneruuhkan.

Rautatieaseman pääovien eteen sovimme treffit ja siitä lähti saattueemme eteenpäin, neljä aikuista, neljät rattaat, kolme uhmaikäistä ja vauva. Lukuisia "Kato, kato!" kiljahduksia.

Vastoin ennakko-oletuksia Suomenlinna ei ole kesäkuussa sen kylmempi paikka kuin mikään mukaan. Niinpä vaatteita saatiin keventää heti ensimmäisellä tasaisella alueella lauttarannan ruuhkan jälkeen. Villahousut yksinkertaisesti ovat liikaa, jos ulkona on parikymmentä lämmintä, ihan tuulesta riippumatta.

Oman taaperoni kohokohtia olivat varmasti valkoposkihanhi, lisää jäätelöä mantereelta tuonut rekka sekä vesi ja veneet. Raunioista, tunneleista ja nähtävyyksistä viis, "Kato, kato! Vene!"

Kävellä piti tietysti ihan itse. Muttei missään tapauksessa rattaiden vieressä siivosti, vaan poukkoillen vaarallisesti sinne tänne, mielellään sukeltaen laiturilta pää edellä veteen. "Jos et tottele, joudut rattaisiin!" Ensin uhkaus ja toteutus yhdelle, sitten toiselle ja lopulta rattaissa raivosi kolme lasta. Jäätelöllä lahjottiin kolmikko hiljaisiksi.

Ihana reissu, kaikki tavoitteet toteutui. Minun ei tarvinnut viettää päivää neljän seinän sisällä, vaan sain nauttia ihanasta turistien täyttämästä maisemasta, ja taapero sai väsyttää itsensä perin juurin ulkoilmassa. Sattuipa niinkin, että lapsi säästyi vammoilta (vaikka potentiaalisia tilanteita riitti), mutta omaan nenääni sattui. Se kun päätti iloisesti palaa auringossa.

Saa nähdä, mitä tulee seuraavasta reissusta, kun mukana on isot ja tarkoituksena koluta taskulamppujen kanssa tunneleita. Jättääkö taapero ja rattaat kotiin vai ottaako mukaan kaikki. Rattailla ei tunneleihin pääse, se on jo testattu.

Epäonnistunut ilmaus

Kun unohtuu itse pohtimaan yhtä aihetta, kestää tovin ennen kuin saa mitään järkevää aikaiseksi toisesta. Tätäkään en kuitenkaan voinut vain ohittaa olankohautuksella: Hyvä perhepolitiikka yhdistää työn ja perhe-elämän (Juhana Vartiainen, VATT)

Joskus nyt vain on niin, että asiat eivät selittelemällä parane. "Ihanaa velttoilua" voi ja onkin epäonnistunut ilmaus, mutta kolumnin selittely ei asiaa korjaa, päin vastoin.

Olen käyttänyt aikaa nyt tuntitolkulla ihmetellen tuotaa kolumnia ja hakien itselleni faktatietoa, jolla voisin oman mielipiteeni perustella. Kesti kauan kiinni saada todellisesta asiasta, johon Vartiainen mielipiteensä pohjaa. Kyse ei oikeasti olekaan lasten kotihoidosta ja siitä "ihanasta velttoilusta", jota Vartiainen pitää oikeutettuna joskin epäonnistuneena ilmaisuna perustelunaan "Harva meistä vaihtaisi kotipäivän lasten kanssa päivään työelämän rasittavimmissa tehtävissä."

Kyse on oikeasti jostain suuremmasta. Nimittäin huoltosuhteesta ja sen muutoksista, väestön ikääntymisen tuomista ongelmista suhteessa valtion talouteen. Kyse on siitä, miten saataisiin työllisyysaste nousuun ja lisää veronmaksajia huolehtimaan alle 15-vuotiaiden ja yli 65-vuotiaiden elatuksesta. Viime vuoden työllisyysaste Suomessa oli tilastokeskuksen mukaan 68,6% 15-64 vuotiaista. 

Tutkin väestörakennetta ja vertasin "huollettavia" (alle 15v, yli 65v) työikäiseen väestöön. Karua katsottavaa, sillä yhtä huollettavaa kohden Suomessa on 1,89 työikäistä... ja jos näistä tähän huoltamiseen (eli rahoittamiseen) osallistuu vain 68,6%, niin yhtä huollettavaa kohden onkin vain 1,29 tekijää. Jokainen voi itseltään kysyä, riittääkö se.

Käppyröitä katsellessa voi vain jäädä miettimään, mistä sietämättömälle tilanteelle löytyisi ratkaisu. Onko se ikäryhmässä 55-64-vuotiaat, joista työvoiman (huom. työttömät työnhakijat lasketaan mukaan työvoimaan, joskaan ei työllisiin)  ulkopuolelle jää 40%? Suurimpana syynä varmaankin ennen aikaiset eläkkeet, joskin toki varmasti mukana on terveydellisiäkin syitä, kuten muissakin ikäryhmissä.

Ikäryhmissä 35-44 ja 45-54 työvoiman ulkopuolelle jää noin 10%. Onko täällä sitten syynä vuorotteluvapaat, hoitovapaat (tehdään niitä lapsia vielä vähän vanhempanakin), terveydelliset syyt vai mitkä? Pitäisikö ihminen tosiaan pakottaa tekemään koko elämänsä töitä, jos terveys antaa myöten, eikö tauot ole sallittuja?

Ikäryhmässä 25-34 työvoiman ulkopuolelle jää noin 15%. Jos 10% on suunnilleen se hyväksyttävä (päätellen siitä, että kukaan ei pohdi kuinka kahden edellisen ryhmän työllisyyttä voitaisiin lisätä), voidaan todeta pienten lasten ja venyneiden opintojen tuovan tuon 5%. Jos syytämme venyneitä opintoja vaikkapa edes yhden prosentin verran (todennäköisesti se on lähempänä kahta), herää vain kysymys siitä, tappelemmeko me nyt todella siitä että saisimme työvoimaan lisättyä nuo 4% tuosta ikäryhmästä. Eikö se ole aika marginaalinen osuus kun vertaamme vanhimpiin työikäisiin?

15-24-vuotiaista hieman yli 50 prosenttia on työvoiman ulkopuolella. Syinä mm. opiskelut, varusmiespalvelu, lastenhoito ja ne surullisen kuluisat terveydelliset syyt.

Ehdottipa päättäjät kiristystoimenpiteitä mihin tahansa "kotona velttoilevaan" eli työvoiman ulkopuolelle jäävään ryhmään, on vastassa sama narina. Jo saavutetuista eduista ei haluta luopua. Niinpä jokainen voisikin nyt itse miettiä, mistä tingitään (ihan perustellusti) ja voitaisiin vaikka yhdessä lähteä asiaa ajamaan eteen päin. Onhan kansalaisillakin oikeus vaikuttaa.

(Koska numerofaktoihini ei kumminkaan luoteta, voi niitä käydä ihmettelemässä Tilastokeskuksen sivuilta täältä ja täältä)

Järjen jättiläisiä?

Pitäisi lopettaa uutisten lukeminen ja sosiaalisen median käyttö, netissä notkuminen kokonaan. Sen verran käy suututtamaan lähes aina, kun bongaan perheisiin ja lainsäädäntöön/ työelämään liittyviä artikkeleita, uutisia, kolumneja ja mitä noita nyt on. Tämän päivän saldo on vain kolme linkkiä, joista yksikään ei vetänyt minua sanattomaksi, päin vastoin.

Aloitetaan vaikka tästä: Lapsen vieraannuttamiseen toisesta vanhemmasta halutaan puuttua (IL 7.6.12)

Erotilanteessa lapsiin liittyen tehdään kaksi sopimusta. Toinen on elatussopimus, jossa lähtökohtaisesti etävanhempi velvoitetaan maksamaan lasten elatusta varten tietty summa joka kuukausi lähivanhemmalle. Toinen on sopimus lasten huollosta ja tapaamisista, rasti ruutuun onko yhteis- vai yksinhuoltajuus, kumman vanhemman luona lapset ovat kirjoilla. Tapaamisten osalta sanamuoto näyttää menevän: "Lapsella on oikeus tavata..." Tapaamisten kustannuksista ja ajankohdista sovitaan tapauskohtaisesti, toisinaan ei saada sovittua lainkaan, vaan tarvitaan käräjäoikeus lyömään päätös nuijallaan.

Yleensä tapaamissopimuksessa taitaa olla joka toinen viikonloppu, joku maininta juhlapyhistä ja loma-ajoista. Kustannukset kuljetuksista kuuluvat yleensä etävanhemmalle. Sopimus on joka tapauksessa se minimi, johon lapsella on oikeus, ja jonka siis pitäisi velvoittaa molempia vanhempia. Näin siis sinisilmäisyyksissäni kuvittelin. Sitten tiesin paremmin.

Lapsella ei ole mitään oikeuksia, lapsi on heittosäkki. Pelinappula rumassa pelissä. Liian usein tapaamisilla kiristetään.

Yleensä kai kiristäjä on lähivanhempi. Tahdotaan lisää rahaa etältä, tai mitä milloinkin. Jos vaatimuksiin ei suostuta, lapsia ei saa tavata. Tämä on se helpompi tilanne. Jos lähi estää tapaamiset, on niskassa pian uhkasakko. Eli joko lapset on etälle annettava sopimuksen mukaan hyvällä tai sitten on itkettävä, maksettava sakko ja annettava lapset sopimuksen mukaan etälle. Lähivanhemmalla on lain tuoma velvollisuus noudattaa sopimusta.

Harvinaista ei ole kiristys tai puhdas piittaamattomuus lapsen edusta toisinkaan päin. Etävanhempi voi hyvin ilmoittaa, että jos et tee niin tai näin, en ota lapsia. Lapset saatuaan etävanhempi voi härdelliin kyllästyttyään ilmoittaa lähivanhemmalle, että jos et nyt tule hakemaan, pistän nämä kadulle. Sopimus ei mitenkään sido etävanhempaa, etällä on oikeus tavata lapsia silloin kun sopimuksessa lukee, jos sattuu huvittamaan. Ja jos ei satu, ei ole edes uhkasakkoa, jolla lapsen edusta piittaamaton etä ottaisi lapset luokseen ja pitäisi heitä koko sovitun ajan.

Kyllä. Tehdään vain vielä rankemmin rangaistavaa tapaamisten estämisestä. Sama rangaistus molemmille osapuolille. Lähille, jos ei anna lapsia, etälle, jos ei ota lapsia. Lisäksi säädettäköön laki, joka kieltää haukkumasta muualla olevaa vanhempaa lapselle. Ja laki, joka turvaa paitsi lasten myös vanhempien koskemattomuuden vaihtotilanteissa.

Mutta miten kukaan voisi säätää lakia, joka pakottaisi kaikki vanhemmat rakastamaan lapsiaan niin pyyteettömästi, että jopa erotilanteen vihassa, surussa ja katkeruudessa lasten etu menisi kaiken muun edelle? Millä rankaista vanhempaa, joka tavoittelee omaa etuaan ja oikeuksiaan talloen samalla lasten oikeudet maan rakoon?

(Taidan palata pariin muuhun ajatuksia herättäneeseen myöhemmin, ehkä vielä tänään.)

Lapsenvahtihommia

Kolme isointa lähti maanantaina Kuopion kupeeseen mummolaan ja tulevat kai kotiin joskus kahden viikon päästä (jos mummi ei laita takaisin paluupostissa jo aiemmin). Kuten arvata saattaa, taapero on kotona ihan eksyksissä, kun puuttuu kaikki totuttu vilinä ja vilske. Ikävää helpottamaan ja omien hermojeni säästämiseksi on yritetty keksiä ohjelmaa jos minkälaista, kaipa sitä yhden pienen kanssa voi vaikka Suomenlinnaan eksyä ja onhan noita.

Huomenna tulee kummipoika hoitoon heti aamusta, ovat pikkuparan vanhemmat karanneet häämatkalleen :-) ja virallinen lapsenvahti oli apua vailla. Niinpä puuhaa täytyy kehittää kahdelle täystuholle yhden sijaan, josko vaikka ulkoilua (sään salliessa), sopivasti piirrettyjä ja muutama värityskuva pitäisi oman 2 vuotiaani ja tuon kolmivuotiaan hoidokkini pois esimerkiksi kylpyhuoneen pesuaineista...

Kivoja värityskuvia löytyi autoista tykkäävälle täältä ja dinosauruksia rakastavalle täältä. Molemmat sivustot on toki syöneet sisäänsä paljon muitakin kivoja kuvia.

Punainen esirippu

Jokainen meistä on varmasti istunut seuraamassa näytelmää. Esirippu vedetään syrjään ja katsojat pääsevät mukaan satumaailmaan, joka tarjoillaan "totena" ja tapahtuu aivan siinä silmien edessä. Esirippu sulkeutuu ja näytös päättyy. Kukaan ei tiedä, mitä satumaailmassa tapahtui ennen ja jälkeen, eikä oikeastaan sitäkään, mitä sinä aikana. Nähdä voi vain sen, mikä näytetään.

Kaikki tuntemani prinsessa sadut päättyvät alttarille. Prinssi sai prinsessansa ja puolivaltakuntaa, ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Prinssi siis sai ja prinsessa nöyrtyi prinssin tahtoon, molemmat elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Entäpä jos prinssi oli pakotettu naimaan prinsessa? Entäpä jos prinsessa ei tahtonutkaan nöyrtyä prinssin tahtoon? Entäpä jos heillä oli pikkuprinssejä ja -prinsessoita? Mitä tapahtuisi, kun puolivaltakuntaa jaettaisiinkin kahtia, neljäsosa prinssille ja samanmoinen prinsessalle? Pikkuprinssien ja -prinsessoiden elämä kasseja kantaen? Vieläkö he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti?

Entä jos ei olisikaan prinssiä ja prinsessaa kuin sen hetken Ruususen häämarssin soidessa... jos ennen ja jälkeen olisikin vain tyttö köyhästä perheestä ja poika rikkaammasta. Jos tytöllä olisi aina onnenonkijan leima otsassa pojan suvun toimesta? Jos pojan suku vaatisi avioehtoa, jos tyttö todella rakastaisi ja poika veisi vihille vain koska tyttö on jo viimeisillään raskaana? Elettäisiinkö sitten onnellisina elämänsä loppuun asti?

Kaikki "Prinssi sai prinsessansa"-sadut pitäisi kirjoittaa uudelleen. Tarvitaan lisää rooleja. Tarvitaan poliiseja, sosiaalityöntekijöitä, lääkäreitä, psykologeja. Tarvitaan juristeja. Tarvitaan joku, joka näkee, kuulee ja antaa toivoa edes pikkuprinsseille- ja prinsessoille. Edes heille.