Etelän ihmeet

Joitakin vuosia sitten poseerasin upouuden seitsenpaikkaisen auton vieressä autokaupassa. Myyjä vaikutti kauppaan tyytyväiseltä, olihan hän onnistunut myymään isomman auton kuin mitä ostajat silloin olivat vailla. Kaipa kaksi pientä lasta ja kaksi suurta koiraa olisi pienempäänkin sopinut. Enpä olisi silloin uskonut, että tuon saman auton kyytiin vielä joskus pakataan lapsia kolme enemmän.

Meidän perhe on etelän ihme. Näitä ihmeitä täältä toki löytyy muitakin, mutta harvassa ovat ne, jotka todella ymmärtävät, mitä elämä monen lapsen kanssa on. Riittääkö yksi adjektiivi vastaamaan tuohon? Elämä on rikasta.

Suurperheen äidiksi kasvaa vähitellen. Ihan yksi lapsi kerrallaan (ainakin meillä, kun kaksosia ei ole). Sitä oppii rutiinit, jotka pitävät päivät koossa, oppii limittämään lasten tarpeet ja aikataulut. Vaikka lapsista tulee puhuttua laumana, ei niitä arjessa sellaisena kohtele. Jokainen on erilainen ja reagoi samaan tilanteeseen eri tavalla. Jotta pakka pysyisi kädessä, täytyy aikuisen tuntea jokainen lapsi ja osata arvata reaktiot etukäteen.

Lasten asioissa olen käynyt lukuisia palavereja kuluneina kuukausina ja aina vain jaksan ihmetellä saamaani palautetta. Tarvitaanko me ulkopuolista tahoa kertomaan, että minulta löytyy kyky organisoida asioita ja kohdella lapsia yksilöinä! Ja jos minua kehutaan ihan edullisten palveluiden (mm. kirjasto) käytöstä, että ihan osaan näitä palveluita hyödyntää... Niin eivätkö sitten ihmiset yleensä osaa?

Kolmannen lapsen kohdalla vielä ihmettelijöille sanoin, että tätä palettia pyörittäisi kuka vain. Viime kesän kummastuksen koettuani alan vähitellen uskoa, ettei ehkä pyörittäisikään. Ei tähän pysty, jos ei näe nenäänsä pitemmälle.

Voin luopuu mistä vain

Eilen illalla tapahtui ihme. Viimeinen nukahti 19.30 ja taaperokin hiljeni yhdeksäksi. Sen sijaan, että olisin maksellut univelkojani istuin sohvalle katsomaan Avalta tullutta leffaa (Paholainen pukeutuu Pradaan). Vauva nukkui koko leffan ajan. Taapero nukkui koko leffan ajan. Ja minä tuijotin ruutua kuin transsissa, vaikka tuo on jo moneen kertaan nähty.

Muutkin ovat nähneet, joten juoni lienee tuttu. Yksittäiset pikkujutut kuitenkin herätti miettimään omaa elämääni ja kaikkea siinä sattunutta. Lukuisia kertoja olen sanonut, etten ole kotiäiti-tyyppiä. En edes pidä lapsista (en aina edes omistani, mutta näitä sentään rakastan). Urani suhteen minulla sen sijaan on ääneenkin huudettuja tavoitteita ja ne ovat korkealla.

Jokaiseen uuteen työpaikkaani olen lähtenyt ajatuksella, että siitä on tavoitteelleni hyötyä. Jokaisessa paikassa oln ollut kiitollinen siitä, että olen siellä tällaisten päivien jälkeen (Helsingin uutiset 26.9.12). Ja jokainen työpaikka on kariutunut siihen samaan syyhyn. Perheeni ensin.

"Olet naimisissa sen kanssa, jonka puheluihin aina vastaat." Niin tuossa elokuvassa sanottiin. Ja minä jäin miettimään. En minä pomoilleni vastaa kesken lasten palaverin. Lapsille, koululle, päiväkodille kyllä. Olen käynyt ruokatunnilla hakemassa lapsen koulusta ja vienyt kotiin, koska ulkona raivosi lumimyrsky, eikä lumiauran kyydistä näe metrin mittaista. Olen heittänyt liikenneympyrässä U-käännöksen töihin mennessä aamuruuhkassa, koska päiväkodista soitettiin. Olen jättänyt väliin työpalaverin, koska lapsen kanssa piti istua päivä korvapolilla. Olen ollut sairaslomalla koulukiusaamisen vuoksi, koska minua tarvittiin enemmän kotona.

Tavoitteeni ja unelmani ovat edelleen korkealla. Töissä ollessani teen varmasti 150 prosenttisesti työasioita. Kunnes puhelin soi. Unelmiaan kannattaa toki tavoitella, mutta hintaa pitää miettiä. Tyydyttävinkään työ ei ole sen arvoinen, että uhraisin lapset. "Ylennyksen aika on sitten, kun koko elämäsi on pilalla." Vaikka työ on minulle muutakin kuin tapa maksaa laskut, luovun mieluummin unelmasta kuin elämästäni.

Huumorin kukkasia

Lapsilisäpäivän kunniaksi raahauduttiin tänään siskoni ja Viimeisen kanssa täydentämään lastenvaatevarastoja Jumboon. Parin valveunia nähdyn yön jälkeen huumorikin oli aika väsynyttä.

Ensimmäinen hihityspuuska iski jo automaatilla viattoman ostoksilla olleen miehen kysyessä olenko jonossa. Vastasin vain odottavani siskoani. "Siis sponsoria", tuumasi mies. Hirmuisen hauskaa, eiköhän maksajana itseasiassa toiminut valtio ruhtinaallisella lapsilisällään...

Täsmällisen ostoslistan ja suunnitelman kanssa ensimmäisestä liikkeestä selvittiin sentään kassalle ennen seuraavaa kohtausta. "Laitan nää vaunut tähän, muistuta että otan mukaan." Katsotaan toisiamme ja hauskaa on molemmilla. Kassoja kummastutti.

Henkkamaukan dalmis-kuosit aiheutti lopullisen repeämisen. Jos sitä vaikka pukisi jokaisen lapsen dalmatialaiseksi ja pistäisi itselleen takin samalla kuosilla... Tai miltä näyttäisinkään My Little Pony-pipo päässä.

Kotiin tullessa kasseista löytyi sukkaa ja housua sekä sukkahousua. Itse nukahdin eskarin eteiseen seisaalleen sen kolmen minuutin odotuksen aikana. Hyvästi järki, lisää kahvia!

Neuvolapurnaus & postia

Tässäpä tämä kirjoitusosio on ollut monena päivänä auki. Pää vain lyö tyhjää. Ollaan käyty neuvolassa, ollaan vietetty "lapsivapaita"... katsottu leffoja ja pelattu wiillä. Mistään ei oikeastaan ole sanottavaa, mutta yritetään kumminkin.

Eilen oli siis aamulla Viimeisen ensimmäinen lääkärineuvola. Lääkäri onneksi pelasti kokonaisuuden plussalle, niin ettei reissusta jäänyt (kamalan) paha mieli. Tielleni sattui siis taas uusi kasvatusalan ammattilainen terveydenhoitaja. En ehtinyt saada edes kenkiä pois, kun tämä oli hössöttämässä jotain jälkitarkastus näytteistä. Yritä siinä sitten vakuuttaa, etten itse nyt ollut kyllä lääkärille menossa. Sattuneesta syystä (väkisin mitatut) verenpaineet olivat hieman koholla. Painoa olisi vielä +2kg lähtöpainoon. Voinko käyttää option "pidän kilot"?

Ette te neuvolakuulumisia siksi lukeneet, vai mitä? Strategiset mitat siis 57cm ja 4290g. Kaikki ok ja käyrä -15. Th:n mielestä ei ok, lääkärin mielestä kyllä.

Kotiin oli sentään tuotu ihana paketti neuvolareissun aikana. Suloisia vaatteita Viimeiselle lahjaksi aina Saksasta saakka ja isommille "suut makiaks".

"...isona minusta tulee poika"

Tyttöjen maailma on oma ulottuvuutensa, jota pojat tai miehet eivät ikinä opi ymmärtämään. Minä tiesin jo kolmen vanhana, että elämä on epäreilua, vaaleanpunaista prinsessaunelmaa. "Minä olen pieni tyttö, isona minusta tulee poika!" Hoitotädin poika jaksoi ystävällisesti muistuttaa, ettei tytöstä voi tulla palomiestä tai poliisia. "Ne on miehiä!"

Ehkäpä olin kuitenkin perustyttö. Lempivärini oli vaaleanpunainen ja rakastin kaikkea tyttömäistä, poneja ja barbeja, prinsessahörhellyksiä. Hieman myöhemmin hevosia. Ehken ole vieläkään kasvanut isoksi, koska olen pysynyt tyttönä.

Poikien maailmaan pääsin tutustumaan vasta omien lasteni myötä. Tyttö saa vapaasti olla herkkä ja prinsessa tai rämäpää hulivili, mutta pojat... "Älä itke, iso mies!" Toisinaan huvittaa, toisinaan lähes itkettää, kun ihmiset seuraavat reaktioitani poikieni edesottamuksiin.

LVT on muun muassa puettu tuhkimoksi mukaan tyttöjen prinsessaleikkeihin (taisi olla kolme silloin). Taaperollani oli tutu päällä, kun kävin hoidosta hakemassa. Normipäiviä, molemmat.

En kiellä enkä edes paheksu "väärän sukupuolen" leikkejä. Meillä ei ole tyttöjen tai poikien leluja. On vain leluja. On poneja ja barbeja, leikkikeittiötä ja nukkeja, löytyy legoja, bakuganeja, ritarilinnaa... Kaikilla saavat kaikki leikkiä. Tytöt mukana poikien touhuissa ja päin vastoin.

Pojat toki puen pojiksi ja tytöt tytöiksi. Itse saattavat kyllä pukeutua jotenkin muuten.

Ihmettelen vain markkinoijien lokeroajattelua. Meillä ei ole tyttöjä ja poikia, meillä on lapsia. Niitä on monta ja kaikki erilaisia. Jokaisella on omat kiinnostuksenkohteensa, herkkyytensä ja vahvuutensa. Jokainen näistä löytää varmasti oman sukupuoli-identiteettinsä ilman markkinoijien ohjaustakin. Tai ilman, että minä käyn kertomassa mikä sopii pojalle, mikä tytölle.

Yhtälailla kuin ärsyttää Tiimarin kohuttu mainoskampanja (IS 20.9.12), ärsyttää lastenvaatteiden ostaminen. Pojille ei tahdo löytyä mitään äidin silmää miellyttävää (anteeksi vain, mutta hirviöt eivät miellytä silmää, eivätkä väritkään) eikä 10v tytölle löydy enää helposti tyttöjen vaatteita (anteeksi, mutten tahdo pukea lastani huoraksi).

Huh. Punainen lanka katosi matkalla, vaan ketäpä se haittaa. Onpahan purettu kiukkua taas.

Shhh, tontut liikkuu jo

Pari viikkoa sitten heräsin siihen kylmään tosiasiaan, että joulu tulee tänäkin vuonna. Niinpä tontut liikkuvat jo lapsia vakoilemassa, mitä kukakin tänä vuonna tahtoisi, mistä ne tykkäisi... ja aina sopivan osuessa kaupassa eteen, se tarttuu mukaan. On toiveajattelua, että yhdellä kauppareissulla voisi kaikki lahjat ostaa tai edes yhdestä kaupasta. Vakiolausahdus "Koko joulu yhdestä ovesta" ei ainakaan täällä päde.

Niinpä keskimmäisen kolmikon kömmittyä sänkyyn eilen illalla suuntasin Viimeisen kanssa Mammuttimarkkinoille. Pukinkonttiin löytyi jotain täydennystä, mutta paras löytö oli ehdottomasti talvihaalari eskarille. Ja nyt seuraa se järkytys kaikille lastenvaateblogeja lukeville: En kuvaa haalaria ja se on merkiltään "vain" Lassie. Ei mitään tekkiä (kurahousut on keksitty!), ei Moloa tai menolippuja taivaaseen. Mutta se on sentään uusi ja tyttöväreissä (eli meidän perheessä kukaan muu ei "joudu" sitä käyttämään). Ja se oli halpa.

Suurperhe on shoppailijan unelma ja järjestyksenpitäjän painajainen. Kauppoja saa kierrellä loputtomasti lastenvaatteita ja varusteita etsimässä, laatua kaivataan halvalla. Sellaista tilannetta ei voi tullakaan, etteikö jollekin lapsista tarvitsisi jotakin hankkia. Toisaalta meillä uskotaan vaatteiden ja varusteiden kierrätykseen... eli joka ainut tyhjä kolo on täytetty laatikolla, joka on täynnä kaikille vääränkokoisia vaatteita odottamassa seuraavaa. En kierrä kirpputoreja, sillä meille vain tuntuu ilmestyvän tavaraa. Usein ihan käyttökelpoista ja toisinaan jopa ihanuuksia. Kierrätyksen mielekkyyttä jää kyllä pohtimaan, kun koon 120 vaatteet odottaa nyt kokoa 92/98 käyttävää ja varastotila vie kuutioita neliöiden lisäksi.

Mieheni kauniisti totesikin tavaran tulevan lasten sivutuotteena.

"Meillä täällä maalla on tapana..."

Iltalehden uutinen 13-vuotias paiskautui katuun - loukkaantui vakavasti (IL 17.9.12) toi mieleen useammankin muutama vuosi sitten käydyn keskustelun.

Koko koulun (luokka-asteet eskari-9) vanhempainiltaan oli kutsuttu poliisi puhumaan liikenneturvallisuudesta erityisesti mopoja koskien. Poliisi kertasi sääntöjä, 15v ikä, mopokortti, rekisteröity virittämätön mopo, nollatoleranssi alkoholissa, jos nuorempi niin suljettu alue jne. Eiköhän joku yläkoululaisen vanhempi herännyt kommentoimaan "mutku meillä täällä maalla on tapana".

Toisen keskustelun kävin töissä parin teini-ikäisen pojan äidin kanssa. Hänen 13v kuopus sai ajaa mopolla, koska isovelikin sai. Eihän nuoremmalta voi kieltää, kun vanhempikin saa. Lisäksi mopo oli viritetty "koska meillä täällä maalla on eri juttu". Pari kuukautta myöhemmin isoveljen koulukaveri kuoli mopo-onnettomuudessa alkoholin vaikutuksenalaisena viritetyllä valottomalla katsastamattomalla mopollaan pimeällä tiellä.

Poliisi järjesti moporatsian ammattiopistolle saadakseen luvattomat mopot pois. Nuoria jäikin ratsiassa kiinni melkoisen monta. Vanhemmat soittivat poliisille "Ihan epistä! Eihän meidän lapsilla ollut mitään mahdollisuutta selvitä ilman rangaistusta! Millä ne ny pääsee kouluun?" Ja kuinka meillä täällä maalla on tapana.

Väittäisin kyllä, että olisin itse saanut selkäsaunan typeryyksistä enkä vanhempia puolustamaan itseäni noin omituisilla perusteluilla. Näitä sääntöjä ei ole luotu lasten kiusaksi. Ne on luotu turvaksi kaikille meille liikenteessä liikkuville, mutta erityisesti näille nuorille, jotka mopoillaan ajelevat. Vähän kuten tuli, on mopokin oikein käytettynä loisto renki.

Paskamutsi-fiilis

Niinpä niin. Olen siis se, jonka lapset ovat oikeassa paikassa, mutta väärään aikaan ja väärin varustettuina. Eskarilaisen retkibussi lähti ennen kuin tajuttiinkaan ja niinpä tyttörassu on tänään kotona. Äitiä harmittaa, tyttöä ei. Onneksi ei tiennyt, mistä jäi paitsi. Eipä sillä, ei tiedä äitikään... paitsi sen, että bussissa sen piti olla ja menossa jonnekin. Tokaluokkalainenkin on koulussa väärin varustein, saappaat koristavat tuulikaapin lattiaa, vaikka vasta ope sanoi, että maanantaisin niiden pitäisi olla jalassa...

Paska mutsi myös huutaa lapsille, jotka ovat käsiojossa "Saadaanko me sitä karkkirahaa?", kun ei taas kiinnittänyt lasten puheisiin huomiota edellisenä iltana. Ja paskan mutsin lompakossa on vain muovikortti, ei rahaa jaettavaksi.

Jos joku siis on vakio, niin se on äidin syyllisyys. "Äiti on tyhmä!" huutaa taapero. Eskari mököttää seinää vasten, esikoinen paiskoo ovia ja tokaluokkalainen ei vain puhu mitään, kellekään. Paska mutsi huutaa takaisin, paiskoo itsekin ovia eikä ainakaan käyttäydy niin kuin aikuinen. Ihan tavallista. Uskalletaan tapella, minä ja lapset. Ja toisaalta... Pakkoko sitä on lähteä mukaan lasten pahaan mieleen, kääntää veistä haavassa ja olla niin paska mutsi. Peilistä se syyllinen aina löytyy, jos sitä etsimään lähden. Halataan ja pyydetään anteeksi, ensi kerralla osaan paremmin. Enkä kuitenkaan osaa.

Äiti on vähän väsy

Keskustelupalstoilla käydään jatkuvaa keskustelua pikkulapsivaiheen väsymyksestä. Itse mietin välillä, miten tämä porukka ylipäätään on edelleen hengissä...

Esikoisen vauva-aikaan väsymys teetti lähinnä lukuisia itkupotkuraivareita. Toisen ollessa vauva terveyskeskuksessa kysyttiin minun ikääni. En osannut vastata. Onneksi tähdensi tiskin takaa kysymystään: "Että oletko riittävän vanha siihen, että lasku pitää kirjoittaa?" Juu, olin. Sen tiesin, että varmasti olin yli viidentoista, mutten tosiaan osannut laskea ikääni.

Kolmannen jälkeen sekoilu on toden teolla alkanut ja muisti pettänyt. En muistanut nimeäni tai ikääni, en osoitetta. Puhelinnumeroksi annoin äitini numeron...

Olen muistanut nostaa märät pyykit telineelle, mutten ripustaa niitä kuivumaan. Olen ottanut lapselta vaipan ja vaatteet pois ja ihmetellyt tuntia myöhemmin miksi sama lapsi juoksee alasti ympäri asuntoa.

Klassikkotemppujani on ostoskärryjen hyssyttämisen lisäksi kahvipannun laittaminen jääkaappiin ja maitopurkin sullominen kahvinkeittimeen. Saatan myös keittää kahvit ilman puruja tai laittaa purujen tilalle sokeria. Kotiovea avataan auton avaimella, auton ovea kotiavaimella.

En muista minne olen menossa, eikä ole mitään käsitystä mikä määrä lapsia pitäisi olla mukana. Saatan kysyä lapsilta niiden nimiä ja komentaa koiraa taaperon nimellä.

Olen seissyt STOP-risteyksessä odottamassa merkin vaihtumista vihreäksi useammankin kerran. Olen laittanut taaperolle hihnan ja nostanut koiran rattaisiin, ja ihmetellyt sitten lenkille lähtemisen vaikeutta, kun sekä koira että lapsi haraa vastaan.

Enkä tosiaan muista montako lasta minulla on. Etsin silmälasejani vaikka ne ovat päässä, puhelinta, joka on kädessäni. Puhelimen soidessa saatan tuijottaa sitä tietämättä mitä sille pitäisi tehdä. Voin käydä kaupassa, ja unohtaa muovipussin, vaikka tavaraa on enemmän kuin käsiin sopii. Voin mennä kauppaan ja unohtaa sitten mitä sieltä menin hakemaan.

Ja kaiken aikaa vaan toivoa, että selvitään hengissä kokonaisiin öihin.

Tilastohupi

Joskus oma hupinsa on revittävä vaikka aidan seipäästä, kun arjen tragikomedia ei enää jaksa naurattaa. Niinpä olen käyttänyt aikaani muun muuassa tutkimalla kuinka lukijat tänne googlesta löytävät.

Ehdottomasti lempparini hakusanoista on "gaak". Taapero on hiljalleen korvannut tämän termin linnulla, ja saattaa jo muistaa sanoa "äiti kato, lintu!" Tosin innostuessaan se edelleen vain raakkuu: "Gaak gaak!" Lajituntemus on vielä hieman hukassa pieneltä, joutsenen kuvaa esitteli lpeänä tiedoistaan: "Äiti, kato, ankka!"

Hakemalla "pojalla punainen reppu" on päädytty tänne myös. Tokaluokkalaisen pojan lempiväri tällä hetkellä sattuu olemaan punainen ja repunkin on siis oltava tätä ihanaa väriä. Meillä ei ole jaoteltu värejä tyttöjen ja poikien väreihin, eikä vaatteitakaan varsinaisesti sukupuolen mukaan. Niinpä esimerkiksi sittarin prinsessapäivästä kotiutui kolme lasta prinsessakruunu päässään ja vain yksi prinssi ilman kruunua. Eiköhän ne sukupuoliroolit lapsille kuitenkin jostain tule, vaikkei niitä kotona tuputettaisikaan.

"menen koululle" ja ollaan tuloslistan kärjessä. Jee! Tai no. Meillä tämä "menen kouluun!" toistuu täällä turhankin monta kertaa päivässä. Kouluun lähtijöitä on aamuisin periaatteessa kolme ja lisäksi eskari. Taapero tahtoisi sinne ainakin viisi kertaa päivässä ja minä taas joudun siellä ramppaamaan, vaikken aina tahtoisikaan...

"sinitarra nenässä", ja herneet äidin nenässä, kun ei puhe mene perille. Se pirun pikkulego piti tunkea nenään heti seuraavana iltana: "Äiti, mul on lego nenässä, mennäänkö autolla?" No, ei menty, kun osattiin jo ilman ajelua.

"Kaikkihan apinan" tuntee ja apina ei ketään. Sama fiilis oli eilen kaupassa, kun tuntemattomat ihmiset moikkaavat. Tällä kertaa tosin taisivat moikkailla taaperoa, joka karjuttuaan kotona pitkään ja hartaasti: "ota mut mukaan kauppaan!" lauleli kaupassa "vie mut kotiin..."

Hakusanoista herää kyllä kysymys, mitä nämä ihmiset toivovat saavansa vastaukseksi? Täältä löytyy vain arjen komiikkaa, ei selityksiä sanojen alkuperille tai tarkoituksille. Ei edes yleispäteviä ratkaisuja.

Elämää, ei sen enempää

Syksyn vanhempainillat on taas kiltisti lusittu. Esikoisen vanhempainillassa istuttiin viime viikolla pitkään ja hartaasti, ensin kahlattiin läpi kaikkien aineiden opetussuunnitelmat neljännelle luokalle ja sen jälkeen siirryttiin vielä omiin luokkiin käymään läpi omien luokkien asiat. Ja niitähän riitti. Tänä syksynä täällä siis myydään sukkia, ensi keväänä pesuaineita ja myyjäisiinkin pitäisi osallistua... tavoitteena viikon leirikoulu kuudennella. Lahjontakin oli toki käytössä siinä vaiheessa, kun vanhempainyhdistykseen piti löytää edustajia. Niinpä istun sielläkin tänäkin vuonna tikkaripalkalla... Kun eihän vauvan äidillä ole muutakaan tekemistä. Paitsi että, olen siellä koska tahdon olla siellä.

Eilen sitten eskarin vanhempainilta ensiksi ja tokaluokkalaisen heti perään. Ennen kumpaakaan settiä soitti tokaluokkalaisen opettaja. Kylmät väret kulkee selkää pitkin aina, kun tajuaa puhuvansa opettajan kanssa (Voi rähmä, mitä se taas on tehnyt!), mutta tällä kertaa opettaja pyysikin lupaa lukea pojan runon vanhempainillassa. Voi äidin ylpeyttä! Poikakin on salaa kehittynyt hyväksi kirjoittajaksi.

Eskarin vanhempainillassa vahvistui entisestään näkemykseni päiväkodin vaihdon merkityksestä meidän perheelle. Paras ratkaisu ikinä! Ei edellinenkään huono paikka lapsen säilytykseen ollut, mutta varhaiskasvatuksellisesta näkökulmasta (uuh, mikä sanahirviö) näillä on eroa kuin yöllä ja päivällä ilmapiiristä puhumattakaan. On ihanaa olla oman lapsensa asiantuntija ja tulla otetuksi vakavasti, on ihanaa kun lapsi ei mene itkien hoitoon vaan odottaa sinne pääsyä. On mahtavaa kun tehdään retkiä, panostetaan motorisiin taitoihin ja tarjotaan sopivasti älyllistä haastetta. Ja ihan parasta, kun täysin mönkään menneestä päivästä löytyy aina positiivista sanottavaa. Ja kuinka vanhemmat puhuvat toisilleen päiväkodin eteisessä! Ei puhettakaan, että olisin kuullut yhdenkään vanhemman puhuvan minulle edellisessä paikassa!

Mulla on ihanat, fiksut ja mukavat lapset. Tämän kävi kertomassa meille ihan viranomaistaho, kun nelikon isä oli niin kamalan huolissaan.

Pikkupojista todettakoon, että molemmat ovat hengissä (ihme ja kumma).

Monkey see, monkey do

Terveisiä päivystyksestä: "Tällä pölvästillä on lego nenässä."

Palataan ajassa taaksepäin ja otetaan käsittelyyn lapset yksi ja kaksi, joilla ikää ehkä 6v ja 4v. Lastenhuoneesta kuului hirveä huuto, ja lapset tulevat antamaan selitystä käskettäessä. "Mä työnsin sinitarraa ton nenään." Sitäpä ei nenästä löytynyt koskaan.

Eilen illalla heti Sänkyyn!-komennuksen jälkeen pojat tulivat alakertaan.
Toinen: - Äitiiiiiii!
Taapero: - Mä laitoin legon nenään.
Toinen: - Ja mä otin siltä loput legot kädestä pois, kun se pisti sen nenään.

Minä katson poikia ja sitten miestä, mies katsoo minua ja sitten poikia. Just. Toinen komennetaan takaisin sänkyyn. Lego näkyy nenässä, mutta niin syvällä, ettei ole toivoakaan nypätä sitä pois. Toinen sierain tukitaan ja käsketään niistää. Räkä lentää, lego ei. Harkitaan pinsettejä, mutta luovutaan ajatuksesta. Pillillä imemälläkään ei lego irtoa.

Pakkasin siis taaperon ja viimeisen autoon samalla päivystykseen soittaen. "Päivystyksessä on ruuhkaa, vastaamme heti kun mahdollista." Viestin ehtii kuulla 20 kertaa matkalla päivystykseen. Parkkipaikalla luovutan, asiahan hoituu jo kasvotusten.

Olisittepa nähneet hoitajan ilmeen, kun tämä ärtynyt äiti totesi: "Tällä pölvästillä on lego nenässä." Lego irtosi helposti hoitajan ohjeilla, tukkimalla toinen sierain ja puhaltamalla suuhun. Viimeinen keräsi ympärilleen ihmettelijöitä. Näin aina.

Tänä aamuna eskarilainen kertoi, mitä oikeasti oli tapahtunut. Toinen oli työntänyt ensin legon nenäänsä ja ottanut sen sitten pois. Pienempi oli tietysti onnistunut apinoimaan tempusta vain puolet.

Tylsää meillä ei ainakaan ole, se on varma.

Kaikki tuntee apinan...

mutta apina ei ketään. Tää on taas näitä päiviä.

Viimeinen on räkäinen ja tukkoinen, joskin tänään jo paljon virkeämpi kuin eilen. Yöt on kuitenkin nuhaisen pienen kanssa vähintäänkin haasteellisia, ja tämän äidin viimeisetkin aivosolut on näin käännetty off-tilaan.

Esikoinen aloitti aamun kysymällä, joko ne perjantaina kotiin tulleet käsiala-harjoituskirjat on päällystetty. Voitte arvata, että eivät olleet, joten ei kun päällystämään niitä iloisena klo 7.15. Eskarityttö muistutti vauvakuvasta, jonka olin luvannut etsiä jo eilen illalla 7.30. Kuvaa ei löytynyt. Kaikkien muiden vauvakuvat löytyivät kyllä, jopa sellaiset, joiden olemassaolo oli kokonaan unohtunut.

Eskari eskariin ja kiireellä yhdeksäksi neuvolaan. Viimeiselle on parissa viikossa tullut pari senttiä pituutta ja painokin nousee nyt sitä tahtia, mitä pitää. Napa ei ole vieläkään kunnossa, joskin selvästi parempi kuin viikko sitten. Taaperolle toki hillitön uhmakohtaus pois lähtiessä (koska ilkeä äiti ei anna sulloa leikkimansikoita farkkujen taskuihin). Viimeinen yltyy taaperon huudosta huutamaan myöskin, kuinkas muutenkaan. Ja juuri silloin tietysti joku tervehtii mua nimeltä.

Osaan toki vastata tervehdykseen, mutta koko kotimatka on pakko pohtia, mistä tämän toisen äidin tunnen. Että kyllä, kaikki tuntee apinan ja apina ei ketään. Joku eksynyt aivosolu kuitenkin lopulta osasi luoda yhteyden hämäriin mielikuviin nimistä ja naamoista liki kahdenkymmenen vuoden takaa. Maailma on todellakin pieni.

Aatteiden törmäyskurssilla

Olen kuullut villejä huhuja, että useimmat puolisoaan valitessaan etsivät jotakuta samanlaisen arvo- ja aatemaailman omaavaa. Minä taas huomaan aina uudelleen, että sillä tavalla ilmeisesti selviäisi elämästään aivan liian helpolla, ja oma näkemys jäisi kovin suppeaksi. Mikäpä sen viihdyttävämpää kuin käydä jatkuvaa keskustelua siitä, kuka on lopulta oikeassa, ja voiko sitä koskaan varmaksi tietää. Niin kauan kuin asiat ovat puhtaasti uskon varassa, eikä mitään voida todistaa sen enempää olemassaolon puolesta kuin vastaan, voidaan vain yrittää hyväksyä se, että jokaisella on oikeus valita mihin uskoo tai on uskomatta.

Asiat ovatkin suhteellisen helppoja, kun pysytään teoriatasolla. Vaan entäpä kun on aika tehdä päätöksiä lapsia tai muita käytännön asioita koskien? Etsitäänkö kompromissia ongelmaan, johon sellaista loppujen lopuksi ei ole? Pitkään ajattelin, että loppujen lopuksi periksi antaa se, jolle asia on vähemmän tärkeä. Ei se niin mene.

Ensimmäisen kerran jouduin pohtimaan omaa maailmankatsomustani suhteessa toisiin peruskoulun viidennellä. Ihan ensimmäisellä historian tunnilla. Uskokaa tai älkää, en ollut koskaan ennen kuullutkaan evoluutiosta saatika alkuräjähdyksestä... Miten niin ihminen on kehittynyt apinasta?! Juurihan opettaja edellisellä tunnilla muistutti, että ensimmäiset olivat Aatami ja Eeva. Muutamaa vuotta myöhemmin päätin, että omani eivät ikinä saisi joutua samanlaiseen tilanteeseen. Lapsilleni kuuluisi sekä uskonto että tiede, siitä sitten itse valitkoon, kunhan ikää on riittävästi.

Entä mitä tekee teinityttö, joka ensimmäisen kerran kohtaa jotain muuta kuin tutun ja turvallisen uskonnon? "Älä nyt säikähdä, mut mä oon noita." Se tyttö hyppää kolme metriä taaksepäin ja säikähtää, tietysti. Ja sitten alkaa ottaa selvää siitä, mitä "noita" tarkoittaa. 12 vuotta myöhemmin sama tyttö pohtii, mitä tarkoittaa se, ettei usko mihinkään.

Rakkautta on se, että antaa toisen pitää vakaumuksensa, vaikka itse olisi täysin eri mieltä. Asiat riitelee, ei ihmiset. Itseni tuntien sanoisin, että unen näit. Asiat riitelee ja ihmiset. Silti Viimeisen myötä olen joutunut jälleen tarkistamaan omaa näkemystäni. Onhan kyse varmasti omastani, itselleni aidosti tärkeästä, eikä vain tavasta ja toisten odotuksista. Ja kun kyse on oikeasti tärkeästä, voinko kiertää sakramentin jollain sellaisella tavalla, että saisin sen tuoman turvan toista loukkamatta? Löysin kiertotien, mutten tarvitsekaan sitä. Se on rakkautta, kun molemmat huomaa asian toisilleen yhtä tärkeäksi ja on yht'äkkiä molemmat valmiita antamaan periksi.