Rauhallista Joulua

Nelikko pääsi kuin pääsikin matkaan <3

Viimeiset kaksi päivää ovat olleet odotusta täynnä, kirjaimellisesti, kun ahtaissa tiloissa on kaikki lapset juosseet pitkin seiniään ja kovaäänisesti odotuksiaan jakaneet. Ensin odotettiin meidän kotijoulua, luvattuja lahjoja (paketti per nuppi + yhteiset) ja sitten lähtöä.

Täytuhon lähdön odotuksissa tämä päivä on pitänyt sisällään tasan kaksi lausetta, joista toinen oli: "Joko me nyt lähdetään?!" ja toinen "Miksei me päästäkään isille?!" Reppana, ja tuhannen tuhatta vakuuttelua siitä, että varmasti pääsevät. Taisi uskoa vasta, kun auto kaarsi pihaan ja tavarat nosteltiin kyytiin.

Huomenna vielä töitä ja sitten on joulu. Palaillaan taas joskus sen jälkeen. Rauhallista joulua kaikille!

Kiitos!

Joitakin vuosia sitten kummisetäni soitti kesken pahimman joulusiivousrmban: "Tulisin huomenna käymään." Itku ei ollut kaukana siinä, auto rikki, lämminvesivaraaja juuri poksahtanut ja muutama muukin pikkujuttu mennyt mönkään, kolme isointa kaikki alle kouluikäisiä, kolmas vain noin 1,5v vanha. "Mulla on koko siivous ihan kesken, täällä on kamala kaaos."

Kummisetäni tuli silti. Leikitti koko aamupäivän lapsia ja auttoi siivoamisessa. En muista, että osasinko edes kiittää silloin. Äidilleni kuitenkin sanoin jälkeenpäin sen olleen paras joululahja sinä vuonna. Se pelasti meidän joulun. Ja äiti oli välittänyt terveiset eteenpäin. Sen jälkeen apu on saapunut joka vuosi joulun alla, vaikkei samanlaista hätää enää vuosiin ole ollut kuin silloin. Ja sitä apua arvostetaan joka vuosi ihan yhtä paljon, siivoaminen tämän porukan kanssa on ihan tuskaa.

Nyt meillä on kinkku uunissa ja (muovi)kuusi pystyssä olohuoneen nurkassa, kiitos tämäniltaisen avun. Lastenhuoneissakin näkyy taas (vielä) lattiat. Huomenna on koulun joulujuhla ja meidän kotijoulu, sunnuntaina nelikko (toivottavasti) lähtee.

Paikallaan kuusessa on nyt vain tähti ja kynttilät, loppuja koristeita laitetaan huomenna. Silti näihin hetkiin sisältyi koko joulu kaikessa kauneudessaan.

Tämän kaiken kaaoksen keskellä voi tavoittaa sen hetken, joka rauhallaan nostaa kyyneleet silmiin.

Kiitos!

Karjalanpiirakat

Joitakin vuosia sitten pyysin ihmisiä sanomaan aina vision saadessani, ettei se tosiaan kannata. Nyt pyydän, että seuraavan kerran, kun väitän tahtovani tehdä karjalanpiirakoita, ihmiset ystävällisesti sanoisitte, etten todellakaan tahdo.

Viikonpäivät ennätin kärsiä karmaisevasta halusta tehdä karjalanpiirakoita. Sunnuntaina soitin sitten kaupasta äidilleni ja varmistin, mitä pohjaan tulee (vaikka tiesin sen kyllä kysymättäkin). Vettä, ruisjauhoja, vehnäjauhoja ja suolaa. Puuroriisit olin sentään ostanut jo lauantaina, joten nyt riitti ruisjauhopaketin osto.

Keittelin sitten tänään Viimeiselle aamupuuroksi riisipuuron. Seisoin sen tunnin päivystämässä ja hämmentämässä maitopohjaista puuroa (3dl vettä, 3dl riisiä, 1,5l maitoa) äkäinen Viimeinen lahkeessa roikkuen. Taisi olla nälkäinen, koska milloin ei roikkunut lahkeessa, yritti syödä koirankupista... ja roskiskin olisi ollut kiva tyhjentää.

Tenava sai puuronsa nenän eteen (sokerilla ja kanelilla tietenkin!) ja minä aloitin taikinan tekemisen. Aika näppituntumalta menee edelleen, vaikka edellisestä kerrasta on vuosia. Puoleen litraan vettä laitetaan jauhoja niin paljon, ettei taikina enää tarraa mihinkään. Suolaa menee kai teelusikallinen. Ruisjauhoja enemmän kuin vehnäjauhoja. Paljon enemmän.

Taikinakäteni oli ilmeisesti hirmuisen hassu. Ja painava. Ja tietysti unohdin ottaa esiin veitsen, jolla rapsuttaa taikinaa kädestä irti ennen kuin koko taikina roikkui sormissani. Viimeinen nuoli puurolautastaan. No se. Eipä sitäkään kädet taikinassa paljoa voinut estellä.

Taikina irtosi kädestä vihdoin ja viimein, ja jätettiin kulhoon liinan alle odottamaan, että Viimeinen ehkä sammuisi päiväunilleen. Kerrankin tuo poika toimi kuin ajatus. Sain leipoa ihan itse. Yksin. Pitkään ja hartaasti. Tähän hommaan nimittäin menee aikaa.

Ensin taikina muotoillaan pötköksi ja sitten pötköstä leikataan paloja (vähän niin kuin patonkia viipaloisi suupaloiksi). Sitten pyörittelin paloja palloiksi, taputtelin litteämmäksi ja sen jälkeen ajelin pulikalla ohuen ohuiksi piirakankuoriksi. (Näitähän ei tosiaan kaulita kaulimella, vaan ajellaan pulikalla, eli aloitetaan kakkaran keskeltä aina reunaa kohti. Jos osaisi, niin nämä pyörisi siinä tosi nätisti, vaan kun ei ihan osaa niin...)

Uuni kuumennetaan turkasen kuumaksi. Yleensä se meinaa kolmeasataa astetta, kun kotiuunit eivät tykkää sen kuumemmiksi suostua. Odotellessa ajeltujen lätysköiden keskelle levitetään riisipuuroa, suunnilleen ruokalusikallinen per lätyskä. Apuna kannattaa käyttää vesilasia,jossa lusikoita joka välissä huljauttaa, käy puuron käsittely noin sataviiskytkahdeksan kertaa vähemmillä kirosanoilla.

Piirakat rypytetään umpeen, aloita keskeltä ja etene päätyyn, ja sen jälkeen sama toiseen päätyyn. Rypytetyt pellille ja pelti uuniin (nämä meni keskitasoon, kun en tiennyt minne tunkisin), valmiita ovat hetkeä ennen kuin palohälytin huutaa. (Varuiksi voi toki leipomisen ajaksi kytkeä palohälyttimensä irti... ja vain ymmärtää ottaa ulos, kun vähän alkavat tummua)

Paistetut piirakat voidellaan vielä kauttaaltaan voisulalla. Viimeinen heräsi kahden tunnin päikkäreiltään kaksi pellillistä liian aikaisin, muttei silti polttanut itseään.

Ovat ihan älyttömän hyviä, mutta suunnilleen neljääkymmeneen piirakkaan (mihin tuo puuro riitti, taikinasta olisi tullut enemmänkin) meni alusta (eli puuronkeitosta) loppuun sellainen neljä tuntia... Ja selkään sattuu. Ehkä kumminkin ensi kerralla ne coktailpiirakat kaupan pakastealtaasta, sama määrä ja aikaa menee vajaa tunti.

Piparin tuoksua

Eilen oli niitä täysitohinapäällä-päiviä. Lahjaostokset on hanskassa nyt pientä viimeistelyä vailla. Kaupassa jonotti lisäkseni melkoisen moni muu...

Kaikki kotona olleet halukkaat lapset raahasin kirkkoon perheversioon kauneimmista joululauluista (lähtijöinä siis pikkupojat ja esikoinen). Pojat jaksoi yllättävän hyvin pienten rusina-askien turvin istua penkissä. Esikoinen totesi jättävänsä seuraavan kerran väliin, jos pikkupojat lähtevät mukaan.

Ja illalla vielä leivottiin joulupiparit. Tunnelmallisia kuvia olisi varmasti saanut, mutta tällä äidillä hirtti jälleen kerran kiinni, eikä mies uskaltanut tulla kuvaamaan, kun meteli oli sitä luokkaa. Täystuhoni sentään oli tänään hoidossa hehkuttanut pipareiden leipomista, että ilmeisesti se on äidin huudosta viis, kivaa kumminkin. Hyvä niin. Piparitkin lupasin, että saavat syödä kaikki pois jo vaikka ennen joulua, kun ei täällä jouluna kukaan ole niitä syömässä... Itse kun en niistä välitä, ja nelikko on isällään.

Viimeinen on kipeä, nenä tukkeessa, kurkku punainen ja yskii niin kuin viimeistä päivää. Vielä? Taas? Rehellisesti sanottuna, en todellakaan tiedä. Odotettu lastenpolin aika piti kumminkin siirtää johonkin aikaan tulevaan, kun kipeälle ei voi allergiatestejä ja astmakokeita tehdä.

Joulusiivousta tehdään siis kiukkuinen Viimeinen lahkeessa roikkuen.

Voihan räkä

Taas on vietetty ilta päivystyksessä. Tätä kutsutaan räkätaudiksi. Viimeisellä, tottakai. Ja täysin turha lekurikeikka, mutta mieluummin istuin yhden illan turhaan kuin valvon yötä miettien, että hengittääkö tuo. Lisää paljon varmuutta, kun tietää, että happea sillä riittää.

Ihan juuri alkaa vuoden kiireisin viikko ja sen jälkeen loppuvuosi on melkein pelkkää lomaa nelikon palatessa kotiin vasta uudenvuodenpäivänä. Ehkä meillä sentään jouluna nukuttaisiin.

Muistoja

Jostain syystä enkelikello on soinut koko viikon päässä. Ja joulumuistoja on virrannut, sellaisiakin, joita en moneen vuoteen ole muistanut. Muistin jopa sen ainoan joulun, jolloin meillä oli enkelikello. Olin kymmenen. Yleensä siitä joulusta muistan varsin toisenlaiset asiat, mutta nyt on mielessä pyöriny koulun joulujuhla ja se, kuinka meidän neljänkymmenen oppilaan alakoulussa (eskarit mukaanluettuna) oli kuoro, joka joulun alla kävi laulamassa vanhainkodissa.

Pitäisi kiireellä kirjoittaa kaikki muistetut menneet hetket ylös, ennen kuin ne taas katoaa. Onnellisia muistoja, ajoilta, joilta niitä on niin kovin vähän.

Ja onhan tänään itsenäisyyspäivä. Vanhoja perinteitä kunnioittaen, meillä leivotaan tänään ensimmäiset joulutortut. Niin on ollut jokainen vuosi, vaikka elämässä tapahtuisi mitä. Oli jo silloin, kun olin yhdeksän, kaksikymmentä vuotta sitten. Sen kauemmaksi en muista.

Joulujuhla vol1 ja ikuisuuskysymys

Joulu hiipii hiljaa meillekin. Tänään oli vuorossa Täystuhon joulujuhla päiväkodilla, ja kyllähän nuo pienet on aina suloisia. Kuvannut en juhlia kumminkaan, vaikka aikomus oli hyvä. Pari veikeää irvistystä ikuistin ekaluokkalaiselta, kun yritin saada kuvaa uudesta mekosta ja ehdin sentään salin kuusesta saada kuvan ennen salin täyttymistä...

Esikoisen kameralla kuvaaminen on tuskaa.

Uusperhe-elämä on välillä niin tuskaa sekin. Päälimmäisenä vain se klassikkokysymys, kuinka pitkälle etävanhempi voi meidän perheen elämää meidän kodissamme sanella. Mielestäni ei voi, ollenkaan. Etävanhempi ei voi ottaa lasta mukaansa päivällä ja palauttaa yöllä, etenkään jos olen tehnyt selväksi, ettei meille voi tulla yöllä. Että palauttaa aamulla, että meillä saataisiin nukkua. "Mutta kyllähän sä voit yölläkin kotiin mennä, kyllähän sä osaat mennä hiljaa." Ei. Ei. EIEIEIEI. Kyllähän sitä voi etäkin lapsesta yön huolehtia, jos kerran varta vasten jonnekin pitää iltamyöhään viedä. Olkoon viemättä, jos ei voi, sanon minä. Muuten taas tuntuu, että meillä täällä oikeasti on perhe, jossa kaikista pidetään huolta ja jossa kaikki toisistaan välittää. Enää vähän reilu neljätoista vuotta ja viimeinenkin neljästä on kahdeksantoista. Ja sitten se on kerta kaikkinen stoppi kaikelle.

Jännityksellä odotan, ottaako etä noita jouluksi vaiko eikö. Kaduilta kuulin jo päivämäärätkin, mutta suoraanhan niitä ei ole voinut ilmoittaa... Vaikka deadline meni jo. Voiko aikarajojen ohittamisen tulkita niin ettei ota?

Kyllä niin tekee mieli todeta nelikon isän suhteen itselleen, että mitäs läksin alun alkaenkaan. Kyllä sen jo silloin tiesi, ettei siitä muuta saa kuin ongelmia. Vaan olispa jäänyt nuo neljä saamatta ja niitähän en kadu yhtään.

Pörrösukkia, villasukkia, jarrusukkia, tarrasukkia... Ja putket korviin

Viimeisellä on nyt putket korvissansa ja lastenpolin aikakin vihdoin tuli. Murheenkryyni on vielä kesätassuillansa, perjantaina ehkä sille jotain pitäisi tehdä. Tuollahan ne senkin talvikengät jo varastossa odottelisivat...

Katselemme autoa. Isompaa autoa, minibussia, halpaa sellaista.

Ekaluokkalaisella ohimennen käväissyt vatsatauti jätti mulle pysyvän yökötyksen. Ja väsymyksen. Ehkä hellittää, kun aikaa kuluu.

Tekee taas mieli neuloa läjäpäin villasukkia.

Parvisänky tuplaleveänä pitäisi löytää. Ja toinen kerrossänkykin, joskus keväällä. Vaatekaapitkin pitäisi laittaa uusjakoon... Ja työpöytäni hajosi.

Joulu tulee hitaasti, mutta varmasti. Ehkä hiipisinkin keittämään (aina se kiehuu, vaikkei saisi) glögiä ja paketoimaan lahjoja vaikka nyt heti. Kun kaikki nukkuu. Tai ehkä jatkan netissä ihmettelyä sarjan 19 kids and counting kanssa, ihan vain vertaistuen toivossa.

Voi elämän kevät

Leikkuri aika korvien putkitukseen Viimeiselle tuli nopeammin kuin uskalsimme toivoa ja operaatio olisi edessä jo ensi viikon keskiviikkona. Lastenpoli ei sen sijaan ollut lähetettämme saanut, joten se käytiin hakemassa uudelleen. Hengttämistä opetellaan jälleen, annosnostoa niin hoitavaan kuin avaavaankin lääkkeeseen. Korvakin oli taas tulehtunut. Antibioottia varten ensiapuohjeet (ja hätänumerohan on kaikille vanha tuttu...) Ensimmäistä kertaa kaduttaa, ettei lapsilla ole sairauskuluvakuutuksia. Toisaalta, johan tuon hoitaa samalla rahalla yksityisellä kuin mitä viidestä vakuutusmaksuja makselisi... Henki- ja tapaturmavakuutukset näillä sentään on.

Ehkä onneksi koulusta ei nyt ole kuulunut mitään. Ehkä en jaksaisi. Toisaalta taas kuulisin hyvinkin mielelläni toimenpiteistä, joihin siellä ryhtyvät. Ehkä sitten taas, jos joskus löytyy yhdelle hoitotasapaino jaksaa miettiä muita. Tai kun taas kriisiytyy, niin mietitään sitten vaikkei jaksettaisi.

Nelikko menee isälleen viikonlopuksi. Ekaa kertaa sitten koulujen alun. Kolmen viikon varoitusaika tosin kutistui kolmeksi päiväksi. Vaikka toisaalta kasvoihan tuo kolmen viikon välikin kolmeksi kuukaudeksi, että mitäpä me pienistä. Lasten pankkitileillä nollat loistaa edelleen.

Herättäkää mut sitten viidentoista vuoden päästä, ja kertokaa että kaikki oli vain painajaista. Siihen saakka sinnitellään.

Jättäisin seurakunnalle esirukouspyynnön, mutten tiedä, mitä siihen kirjoittaisin. Voiko siihen laittaa vain: "Apua!"?

Kun Oy Ystävyys Ab antaa tulosvaroituksen

Siinä se seisoo kirkuvan punaisin kirjaimin, tulosvaroitus ja YT-neuvottelujen uhka. Tunnollinen yrittäjä siirtyy tämänkin välitilinpäätöksen negatiivisen tuloksen jälkeen peilin eteen katsomaan, mitä sieltä löytyy. Löytyy paljon anteeksipyydettävää. Samoja asioita kuin aina aiemminkin, mutta mikään ei ole muuttunut.

Haluan pyytää anteeksi sinulta, jonka pillimehussa sanoin olevan iilimatoja silloin, kun olimme kolmannella. Ajatus iilimadoista oli ihan hirveän hassu, mutta olin pahoillani sanomisistani jo silloin, kun suljin suuni lauseen jälkeen. Minä muistan iilimato-kommenttini vieläkin, ja tulen varmasti aina muistamaan. Toivon kuitenkin, että sinä olet sen jo unohtanut ja antanut anteeksi.

Haluan pyytää anteeksi sinulta, jonka aknea kommentoin ikävästi koulun ruokalassa yläasteella. Kommenttini oli ihan asiaton. Olen pahoillani myös siitä, että selkäsi takana sanoimme sinun olevan tynnyrissä kasvanut. Niin kuin minulla olisi moiseen kommentointiin ollut varaa. Olen todella pahoillani. Toivon, että olet jo antanut anteeksi ja unohtanut.

Haluan pyytää anteeksi teiltä, entiset poikaystäväni, olimme pieniä, enkä minäkään osannut. En osannut edes jättää teitä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Olen pahoillani kaikesta siitä, mikä teitä on voinut satuttaa sanomisissani ja tekemisissäni jälkeenpäinkin. En kuitenkaan kadu suoraa rehellisyyttäni niinä kertoina, kun sen olette kohdanneet.

Pyydän vilpittömästi anteeksi sitä, että valehtelin hääyömme hotellin. Kaikki teidän vaivannäköinen ruusunterälehdistä viimeiseen herätyskelloon valui hukkaan.

Olen pahoillani siitä, että veikkasimme suhteenne kestoa ja kerroimme sisäpiirivitsejä, muistelimme menneitä, joihin et kuulunut. Sinä löit meidät ällikällä ja taltutit pojan, jota kukaan muu ei saanut liekaan aiemmin. Sanoin sen jo silloin, jos kestät mukana riittävän pitkään, olet osa noita sisäpiirivitsejä. Sinä selvisit siitä, minä en. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut loukata sinua.

Pyydän anteeksi myös kaikilta teiltä, joita kohtaan olen tehnyt väärin, vaikken sitä ole maininnut. Olen nainen. Puhun paskaa selän takana. Teksti paisuisi kuin pullataikina, jos kaiken tähän luettelisin.

Olen pahoillani siitä, että ystävyys on jälleen antanut tulosvaroituksen. Se mikä yhdisti meitä liki 20 vuotta erottaa nyt. Minä tiedän, että en ole järjestänyt aikaa, tiedän että sohvani on väärän värinen ja kirjahyllyni väärässä nurkassa. Tiedän, että lapsia on monta ja tekosyitä vielä enemmän. Tiedän, että murheenkryynini on aina rikki ja sosiaalietuudet perkeleestä. Tiedän etten enää kysele kuulumisia, soittele muuten vaan ja tiedän että vielä vähemmän kerron omista kuulumisistani mitään uutta. Olen hirveän pahoillani kaikesta siitä. Tiedän, että olen ilkeä ja vaikea ihminen, jonka asenteessa on paljon vikaa. Omine valintoineni olen kuitenkin vihdoin oikeassa koskien niin lapsia, miestä kuin ex-miestäkin, ja koska olemme kaikesta eri mieltä, käy vaihtoehdot vähiin. Olen todella pahoillani. Tällä kertaa en osaa tehdä mitään korjaavaa liikettä, sillä edellisen tilinpäätöksen jälkeen ei jäänyt mitään, mitä voisin tähän enää antaa lisää.

Tähän tekstiin liittyen en julkaise yhtään kommenttia. Aiemmat kaikki on ilman sensuuria julkaistu hyväksynnän mittaisella viiveellä.

Tosi KIVA again

Menossa on viikon ensimmäinen kupillinen kahvia. Kertoo varmasti kuluneesta viikosta kaiken.

Joulupukin hommia on tehty ahkerasti. On valmistauduttu tuleviin joulumyyjäisiin. Varovasti on mietitty uusia uramahdollisuuksiakin. Mutta ennen kaikkea viikon teemana on ollut koulukiusaaminen. Taas.

Minä toivon, että keskustelu kiusaamisesta ja sen monista muodoista jatkuu sosiaalisessa mediassa vilkkaana. Toivon tukea sekä kiusaajan että kiusatun vanhemmille. Kaipaan aikuisten välistä keskustelua siitä, mitä me voisimme tehdä toisin. Millä ehkäistä ihan konkreettisesti (tähän sopii se paljon täälläkin parjattu KiVa-koulu) ja toisaalta millä lopettaa ja kerran alkanut kiusaaminen.

En aio kertoa, mitä täällä oikeasti on tapahtunut, koska sillä ei ole mitään väliä, eikä se ole mitään uutta tai ihmeellistä. Mutta sen sanon, että niitä konkreettisia välineitä vanhemmille kaivattaisiin. Kaivattaisiin vanhempainiltaa kiusaamis- ja ilkeysteemoilla, turvallisen koulupäivän ja -matkan puolesta. Kaivattaisiin konkreettisia esimerkkejä eikä enää piiloutumista KiVan taakse.

Jos kohta koulu ei kiusaamiselle minkään mahda yksinään, ei sille vanhemmatkaan yksinään minkään mahda. Tarvitaan rehellistä ja avointa yhteistyötä ja vuorovaikutusta (eikä se tarkoita yksilötasoa, vaan aihetta yleensä). Miten tällainen vuorovaikutus saataisiin aikaiseksi aikuisten välille?

Näitä viikkoja

Meillä on ollut kerrassaan hirveä viikko. Ei ole pahemmin tehnyt mieli kirjoitella, saatika, että olisi oikeastaan ehtinytkään.

Tiistai aamuna sain tarpeekseni terveyskeskuksesta ja kiikutin Viimeisen yksityiselle. Vähän yskää, vähän nuhaa, vähän repii korvia, vähän lämpöä... kuka tuollaisten oireiden kanssa jaksaa terveyskeskuksen kanssa tapella? Ei noilla päivystykseen pääse, jos ei väkisin mene. Tietysti, jos olisin tiennyt, niin olisin mennyt vaikka väkisin. Happisaturaatio ei kuulemma ihan ollut kohdillaan, joten leikittiin spiralla ja saatiin babyhaleriin uudet täytöt (ja jopa kädestä pitäen käytönohjaus). Kuulemma olisi pitänyt mennä jo aiemmin lääkäriin... Lähetteet vielä korvapolille ja lastenpolille, diagnoosiksi infektioastma ja kotiin sataneljäkymppiä myöhemmin, kun olin ensin vannonut tunnistavani pihisevän hengityksen.

En sitten tunnistanut. Samana iltana istuin tk:n päivystyksessä kysymässä lääkäriltä, että pihiseekö tää nyt vaiko eikö, kun en mä vaan tiedä. Ei pihissyt.

Keskiviikkona päästiin jo korvapolille, nyt jonotetaan korvien putkitukseen. Lastenpolin aikaa odotetaan.

Torstai kului sumussa ja eilinen vielä pahemmassa.

Puolentoista kuukauden sairasloma loppui ja eilen palasin töihin. Kaiken tämän jälkeen pyysivät minua mukaan kehitysprojektiin. Olen ymmälläni, ihan todella. Aina ennen sairasloma on tarkoittanut tehtävien kaventumista kolmen näppäimen hakkaamiseen, on tarkoittanut jatkuvaa nälvimistä ja tölvimistä ja täyttä ulkopuolelle jättämistä. Ja nyt... tuo paikka on edelleen maailman paras.

Sori. Mä en edelleenkään osaa ottaa koppia.

Se on niin harmillista, kun heti maanantaina Hesarin sivuilta löytyy jotain luettavaa. Viikossa kun saa lukea ilmaiseksi vain viisi artikkelia, ja luettavaa olisi paljon... Silti en raaski maksaa. Lukematta jäisi varmaan kumminkin, jos maksaisin. Niin siinä aina käy.

Otsikolle on kaksi syytä. Aloitetaan siitä vähemmän henkilökohtaisesta (joka siksi ei tietysti kiinnosta ketään). Tuo mainitsemani juttu Hesarissa "Sä otat tästä kopin" (27.10.13, HS, Heikki Aittokoski) siis. Ihan mahtavaa jargonia ja valitettavan todellista arkipäivää. Jätetään kuulijalle olo, että kaikki on sanottu eikä mitään oikeasti ole sanottu kuitenkaan. Siitä sitten koppia ottamaan ja ihanasti jalkauttamaan ennen kuin himuinen muutosvastarinnan tsunami iskee ja vie asiakasrajapinnan sairaslomalle.

Mitä tästä opin? No en mitään. Mutta niinhän se menee, tavoite kirkkaana mielessä rysäytän varmasti taas peruskallioon, kun rohkeasti hyppään sinne epämukavuusalueelle, ja siis, hei mitä se nyt oikein selitti? Sori. Mä en vieläkään osaa ottaa koppia.

Ja sitten se toinen.

Kaikki lapset ovat isäinpäivän kotona. Edellisestä tapaamisesta on tässä kohtaa jo melkein kolme kuukautta. Vaikka nämä pettymyksiinsä tottuneet yllättävän hyvin asian otti, ei kyyneleiltä vältytty. Mitä minä voin sanoa, tai tehdä? Millä lohduttaa? Millä korjata niin perusteellisesti rikotut? Miksen mä vaan vieläkään osaa ottaa koppia?

Oppi & Ilo

Taisin seota lopullisesti. Kaikki alkoi joitakin vuosia sitten, kun törmäsin Kotioppijat-blogiin. Ajatus jäi kytemään, vaikken kaikkinensa noin radikaaliin ratkaisuun vieläkään ole päätynyt.

Sen sijaan meillä kyllä koulun lisäksi opitaan kotona paljonkin. Nyt vihdoin annoin periksi muka maksuttomalle peruskoululle ja aloin hankkia oppimateriaalia kotiin, jotta toisaalta opittaisiin ne asiat, jotka eivät koulun opetuksessa lähde sujumaan ja toisaalta jotta nämä tenavat yltäisivät sinne omalle tasolleen oikeasti, eikä vain sinne, mennä peruskoulu antaa yltää. Peruskoulun tärkein tehtävä kun tuntuu olevan tasapäistäminen. Hitaat kärsii ja nopeat oppijat kärsii...

Ekaluokkalainen laski ekanluokan syksyn matikan sujuvasti jo kesällä ennen eskaria. Ihana ope oli nyt tytölle antanut lisätehtävävihkon, vieläpä ekanluokan kevään osion... mutta kas, tyhjiä vihkojahan ei koululla enää ollut. Kävin siis kirjakaupassa ja tilasin tytölle uuden ja tyhjän, ihan samanlaisen (hintaa alle 7€), se tulee joskus ensi viikolla.

Samaan syssyyn ostin koululaisia matikkapelin Oppi&Ilo-sarjasta ja Täystuholle oman vihkon, ettei kaikesta itseään ihan ulkopuoliseksi tuntisi.

Ja kun kertotaulujen ulkoaopettelu tuntuu joka nappulalle vuodesta toiseen tuottavan tuskaa, päädyin kahden vanhimman kanssa askartelemaan muistipeliä. Josko vaikka sillä jäisi jotain päähän, kun pelkkä "hauki on kala"-pänttääminen ei tunnu kovin järkevältä.

Kaikkia tehtäviä ei vielä ehditty pahville liimaamaan ja kontaktimuovilla (vaikka sitä inhoankin) meinasin nuo kortit päällystää.

Ja siihenhän ei hulluus päättynyt... Postissa tulee vielä perästä paketti, josta löytyy toinen matikkapeli Oppi&Ilo-sarjaan, pari Treeni-sarjan kerto/jakolasku tehtäväkirjasta ja kaupanpäällisiksi tiputtivat pakettiin vielä Täystuholle jonkin puuhakirjasen. Ehkäpä me saataisiin nyt ainakin nuo kertotaulut hanskaan ja ekaluokkalaiselle lisää motivaatiota penkissään pysymiseen.

Kuolaamaan jäin vielä jotain enkku-peliä tai vastaavaa ja sitäkin miettimään löytyisikö saksan opetteluun jotain hauskaa materiaalia jostain. A2-kielenä esikoisella kun tuo saksa menee.

Miekkailua

Ruokaa laittaessa havahduin eilen hirvittävään rääkäisyyn eteisestä. Pikkupojat olivat löytäneet lattialastan ja molemmat tahtoivat siivota. Ei auttanut kuin etsiä toiselle toinen väline, ja lopettaa riita sillä.

Ensin lakaisivat eteisen lattian.

Ja levittivät lakaisemansa hiekat uudelleen.

Sitten ottivat vähän miekkataisteluerää ja lopuksi vielä järjestivät saappaat tuulikaapista riviin.

Laskun maksaa lapset

Olen koko päivän pyöritellyt niitä "muiden" asioita. Pohtinut politiikkaa ja yleistä taloustilannetta, reklamoinut taloyhtiön omistajien puolesta, vaikka olen vain vuokralla. Olen puolustanut kotihoidontuen kuntalisää, johon en koskaan ja missään kaupungissa ole ollut oikeutettu. On tullut pähkäiltyä yhteiskunnan huoltosuhdetta, ja sitä miten sen heikkeneminen nyt taas oli muka niin iso yllätys.

Laskun maksaa lapset.

Olen pohtinut 90-luvun lamaa ja sen seurauksia, joita me tämän päivän nuoret aikuiset maksamme. Luojalle kiitos, vielä ei ole tarvinnut puolittaa käsipyyhepapereita. Olen muistellut, kuinka silloisen kunnan nuorisotalo oli säästösyistä auki arkisin virka-aikaan. Meitä laman lapsia, joilla nyt olisi mahdollisuus päättää paremmasta (v. -80-89-syntyneet) oli sellaiset 630 000 karkealla pyöristyksellä. Iso osa meistä kärsi. Kuka kärsi mitenkin, mutta kärsi kumminkin. Suurin osa. Nyt me säästämme meidän lapsilta. Näitä tämän laman lapsia on sellaiset 578 000 (v. -00-09-syntyneet).

Laskun maksaa aina lapset, vaikkei edes säästetäisi lapsilta. Mitä tapahtuu perheissä, kun alta menee työt? Tai kun lompakkoon ilmestynyttä vajetta paikataan tekemällä vaikkapa kolmea työtä?

Samapa se. Tämän päivän ajattelusta heräsin julmaan totuuteen. Aikuisten virheistä, osaamattomuudesta, aikuisten kaikesta laskun maksaa lapset. Mitä minä sanon kolmivuotiaalle, joka on tehnyt hoidossa isäinpäivälahjan? Sen minä vain tahdon tietää. Hoidossa on puhuttu isäinpäivästä ja tehty siitä niin hirveän iso numero ja juttu. Ja senkin laskun maksaa lapset.

Hyvä Ylikuormittunut Äiti

Reklamaatio Haikaralle, 24.10.13 Anni Alatalo, Yle

Hyvä Ylikuormittunut Äiti,

Sopimusehtojen mukaan minä vain kuljetan näitä tilattuja suloisia nyyttejä. Kyllähän ne vielä kuljetusvaiheessa ovat hyvinkin suloisia. Mahdollisista valuvirheistä voitte syyttää Valmistajaa ja sopeutumisongelmissa kannattaa etsiä ensin Vertaistukea, jonka jälkeen voitte kääntyä Kasvatusalan Ammattilaisen puoleen.

Olen kuitenkin viime aikoina saanut useita vastaavanlaisia yhteydenottoja ja halusin kirjoittaa niihin oman vastineeni. Erityisen tyytyväiseksi minut kaikissa näissä yhteydenotoissa tekee se, että aina pullantuoksuisen, kärsivällisen ja täydellisen äidin tabu alkaa hiljalleen väistyä. Mitä useampi teistä myöntää, että jotkut ominaisuudet nyytistä voisi kuitenkin palauttaa, tai ainakin niistä pitäisi saada korvausta, sitä useampi teistä itseasiassa jaksaa paremmin. "Ihanaa, että muillakin", vertaistuessa on voimaa.

Hukkuneita saksiasi voit todennäköisesti etsiä jääkaapista ja jääkaapin sekä mikron päältä. On hyvin suuri todennäköisyys, että jossain nyyttien mielestä herkkujuttujen läheltä löytyy niiden avaamiseen sopivaa välineistöä. Yhdet (tai jopa useammat) saattavat löytyä työpöydältäsi "takavarikosta", hyvin suurella todennäköisyydellä jotkut niistä löytyvät lastenhuoneesta, jostakin vaatekaapin liepeiltä ja toiset sieltä, missä säilytät tärkeimpiä tavaroitasi, koska ainahan askartelumateriaalia tarvitaan. Loput ovat varmasti Hukassa, minne saamieni kirjeiden pohjalta tuntuu menevän aina myös sukkaparista toinen sukka, lapasia, pipoja ja tutteja. Jos löydät tuon Hukka-paikan, olisitko ystävällinen ja kertoisit sen sijainnin muillekin.

Ehdotan, että hiekoitettuun eteiseesi kannat nyyttien hiekkalelutkin. Sama kai se, leikitäänkö hiekkaleikkejä eteisessä vai taloyhtiön hiekkalaatikolla.

Yksikään minulle kirjoittanut ei kuitenkaan vielä ole penännyt oikeutta palauttaa nyyttiään. Harmaiden hiusten ja oman elämän kadottamisen lisäksi nuo nyytit ilmeisesti kuitenkin tuo jotain sellaista, mitä muuten ette voi saada?

Terveisin,
Herra Haikara

Pari sanaa kriisiviestinnästä

Vuhuu. Meidän kaupunki on niin ihana, ja täällä osataan kaikki niin hyvin. <3

Miksi haluan sanoa jotain kriisiviestinnästä, kun en markkinoinnista tai viestinnästä yleensäkään mitään ymmärrä? (Siis blogiviestintähän ei oikeastaan ole markkinointia, viestintää, eikä mitään sellaista, vai olisiko kumminkin?)

Jotain olen kuitenkin oppinut uutisia lukemalla, milloin milläkin marimekolla on päällä kriisi, joka viimoiseen saakka piilotellaan ja paljastuttua kielletään tai ainakin se on jonkun muun syy.

Yksi on meidän kaupungilta vielä kokeilematta. Nimittäin avoimuus. Että tilanne nyt on miinus melkein yhdeksntoistamiljoonaa, mitäs tehtäis? Silleen julkisesti. Lähes kaikki muu täällä onkin sitten tehty. On esimerkiksi kielletty lasten vanhempien välinen vuorovaikutus, bännätty vanhempainyhdistyksiltä keskustelunaiheita, lakkautettu päiväkotien valokuvaukset (ja niistä tulevat kuvauspalkkiot, johan niillä pari palapeliä, jossa ihan kaikki palat olisi, ostaisi...) On lisätty jouluvaloja ja edelleen ammutaan Uutena Vuotena rahat valoina ilmaan. Nää kun menee eri budjeteista.

Kriisiviestintä lähtee siitä, että sanotaan: "Sori. Töppäsin." Ja avataan mahdollisuus aidolle keskustelulle. Kyllä me asukkaatkin ymmärrämme. Salailua sen sijaan emme. Ikinä.

Palvelulinja vs. Äititaksi

Paikallisella palvelulinjalla on varteenotettava kilpailija. Sitä kutsutaan äititaksiksi. Käyttäjälleen täysin ilmainen, palveluvarmuus samaa luokkaa kuin palvelulinjalla, tilaukset yhtälailla tehtävä mielellään edellisenä päivänä tai vähintään tuntia ennen. Ja palvelulinjan tapaan nouto lähtöpisteestä tapahtuu sovitulla kellonlyömällä, mutta perille pääsy riippuu siitä, ketkä muut olivat äititaksin tilanneet ja minne he olivatkaan matkalla.

Äititaksi on tänäänkin ajanut lähes koko päivän. Palkatta ja kahvitauotta. Palvelulinjasta poiketen äititaksi sisältää myös saattajan ja avustajan palveluita kohteessakin.

Tänään äititaksi oli ennalta tilattu viemään mies kouluun ja pikkupojat hammastarkastukseen. Aamulla viisi minuuttia ennen ensimmäistä lähtöä ilmestyi lähtöpaikalle vielä yksi kyytiä vailla oleva: "Mä unohdin mun repun ja tulin hakemaan ja nyt mä varmasti myöhästyn!" Kyytiin vaan.

Ensimmäinen koulu. Toinen koulu. Ylimääräinen lekurikeikka sattui kohdalle, lähtö myöhemmin. Pikkupojat autosta ulos, kahvia (kylmänä, luonnollisesti, ja tuhannella keskeytyksellä, tietysti), koiran kanssa ulos. Pikkupojat ja esikoinen autoon. Hammalääkäri. Lääkäri. Kotiin. Kouluun. Kotiin. Kauppaan. Kotiin.  Ja ilmeisesti vielä kauppaan, kotiin (tilaus tuli juuri). En sano mitään.

Sairaslomat on ihan lomailua, eikö?

Suunnistetaan pimeässä

Sain lahjaksi yhden illan lapsivapaan. Se käytettiin hartaasti ja huolella Tervajärven kiertämiseen Repovedellä. Viimeiset kolme kilometriä käveltiin jo pilkkopimeässä (taskulampun valossa) tietä myöten. Rinkan selkään nostaminen korjaa sukkelasti virheasennoista johtuvat kiputilat ja ympäröivät näköalat vie arjen murheet. Pimeässä kulkemiseen tosin tavittanee parempi valaistus, ettei jatkossakaan katkota koipiamme.

Kun pohja putosi

Kai minunkin pitää hyväksyä, että ainakin 30 vuotta ja ainakin yhdeksän lasta kestänyt sänky ei välttämättä kestä enää. Pohja putosi, eikä sitä saa enää paikoilleen vaikka mitä tekisi.

Yritettiin remmeillä ja tukemalla pohjaa ja vaikka millä, säälihän sitä vuoden vanhalle on uutta pinnasänkyä ostaa. Sänky sai luovutusvoiton ja odottaa nyt kappaleina eteisessä. Me suuntasimme Ikeaan. (btw, mulle ei mainostamisesta maksa kukaan mitään!) Uskomatonta on se, ettei Ikeasta lähtenyt mukaan kuin uusi sänky (ja lasten keittiöön työvälineitä, mutta siitähän ei puhuta...)

Lapsikin osaa kasata Ikean huonekalut, kaikkihan sen tietää.

Täystuhon rakennellessa sänkyä miehen tiukassa valvonnassa, minä suuntasin Jyskiin hakemaan patjan Viimeisen ja esikoisen kanssa. Vanhalla sängyllä oli vanhan sängyn mitat ja uudella tietysti ihan toiset.

Sänky odotti meitä kotona valmiina.

Ja tässäpä tämä meidän makuuhuoneemme, eli olohuoneen nurkka uudessa järjestyksessään:

(Hämärä muistikuva, että joskus lupasin kuvailla sisustusprojektin etenemistä...)

Katsoin omaa elämääni

Minussa asuu joku, joka pakottaa itkemään erinäisiä kirjoja lukiessa ja leffoja katsoessa. Mikäs siinä, jos tämä jämähtäisi yleisesti sovitulle tasolle Titanic ja Tuulen Viemää, mutta ei. Ei tietenkään.

Pari päivää sitten telkasta tuli Sinkkuelämää leffa. Ja minä itkin. Itkin ensimmäisen kerran sen nähdessäni, ja toisen ja varmaan kaikki tulevatkin. Itken, vaikka muut tuntevat korkeintaan myötähäpeää tai nauravat mahansa kipeäksi. Miksi?

Leffa sai ensi-iltansa joskus kolmannen lapsen syntymän jälkeen, muistaakseni. Neljättä ei vain kuulunut. Itkin Charloten onnea. Ainakin.

Sitä onnea itken edelleen, ja sitä kuinka ketään ei jätetä yksin. Uuden Vuoden yönä ei tarvitse olla yksin. Ja sitä kuinka asiat järjestyvät, kuinka kaikki saa ansaitsemansa onnen, sitä kuinka rakkaus voittaa esteet, mutta ystävää ei koskaan jätetä.

En minä katsonut leffaa. Katsoin omaa elämääni.

Kotileikkejä

Leikkikehän paikalle olohuoneeseen kannettiin sitten leikkikeittiö. Voi sitä Viimeisen riemua... ja toisaalta täystuhon raivoa, koska aiemmin oli saanut pitää keittiön ihan vain itsellään omassa huoneessaan.

Kuvien ottamisella ei ole väliä kuin tunti ja kaikki raivaus ehtii siinä ajassa mennä hukkaan... lumitöitä lumimyrskyssä ja sitä rataa.

Turvaportti & Leikkikehä vol 2

Olen jo monena vuonna sanonut, että minun olisi pitänyt syntyä karhuksi. Voisin taas mennä nukkumaan ja herätä sitten keväällä. Ja ehkä jouluksi, vaikkei senkään niin ole väliä tänä vuonna, kun perheestä suurin osa (eli nelikko) loistaa silloin poissaolollaan. Ehkä.

Monenmoista täällä on sattunut ja tapahtunut. Joskus lupasin kertoa, miten turvaportti, se Lidlistä ostettu, meillä toimii. Lähtökohtaisesti ajaa tarkoituksensa, muttei tuota kyllä toimimiseksi kutsuta. Vaikea avata ja vaikea sulkea, ja kiinnityssysteemi on sen verta huteraa tekoa, että Viimeinenkin sen tahtoessaan saa kaatumaan. Kaatuneesta portista menee yli mikä ja kuka vaan. Kulkuaukko on kapea, ja pyykki pitäisi pestä ylhäällä, eikä tavaroita mahdu tehokkaasti kanniskelemaan portista, yli nostaminen puolestaan on sekä haasteellista että käy kipeää (joko minuun tai sitten siihen joka sattui jäämään alle).

Leikkikehä odottaa purettuna eteisessä kyytiä uuteen kotiin sijoitukseen. Kivahan se hetken oli, mutta jossain kohtaa siitäkin sai enemmän harmaita hiuksia, kun "rauhassa" juotuja kahveja. Lähtökohtaisesti tuo kehä on myynnissä, mutta joutanee sijoituspaikastaan eteenpäin vasta joskus vuoden päästä. Hyvä kehä kumminkin, piti sisällä Viimeisen ja ulkona täystuhon, lähes joka kerran. Isompia se ei pidellytkään. Alkuvinkumisen jälkeen siitä kumminkin tappeli enää Viimeinen ja täystuho.

Syksyn kiireet on menossa pahimmillaan, tavaraa taas kannettu kirpparille myyntiin ja murheenkryyni vieläkin rikki. Ehkä sen tällä viikolla saa tai sitten ei. Maito muuten edelleen painaa, ja kunto kasvaa.

Pinkki possu

Meillä on ollut ihan käsittämättömän huono tuuri. Odotettu ja kaivattu viikonloppu, jolloin saisi nukkua tuli ja meni.

Ensin levähti murheenkryynimme. Siellä se nyt seisoo huoltamon pihassa odottamassa aikaa parempaa. Ja joku neropatti oli sitäpaitsi taas kolhinut sitä parkkihallissa. Tarvinnee jatkossa katsella sille parkkipaikkaa vähen kauempaa (vaikkapa asemalle), kun lapsukaiset ajokortteineen eivät osaa jättää yhteystietoja... Hieman kumminkin lohduttaa se, että murheenkryyniimme osuneella on punaisessa autossaan varmasti pahemmat jäljet ja näkyvämmässä paikassa... Toivottavasti oli edes isin auto ja sai kakara ympäri korviaan.

Kaikki lapset lähti silti, pojat yhteen osoitteeseen, tytöistä vanhempi kaverilleen ja toisen nouti mummo (kun ei viemään päästy, sattuneesta syystä). Ihan oli kiva ilta, ja yökin lähes nukuttiin tai ainakin melkein.

Viimeinen sen sijaan ilmeisestikään ei. Ensin sen kanssa oli istuttu lauantai yhdessä sairaalassa ja arvottiin jo sitäkin, josko lainattaisiin auto ja haettaisiin kuitenkin kotiin. Nukkuminen on loppujen lopuksi ihan yliarvostettua. Ja sitten sitä pientä olikin jo sunnuntaina aamusta viety ambulanssilla toiseen sairaalaan...

Poika on punaisempi kuin possu, turvoksissa kuin mikä ja kuumeinen. Mutta hengissä. Edessä siintävät antibioottialtistukset ja muut mukavuudet, kunhan ensin toivutaan. Lääkevarasto on jo aika jännä.

Tapasin viisi lasta

Olen kuluneena syksynä tavannut viisi hyvin erilaista lasta. Ja pitänyt niistä jokaisesta. Kaikkien kohtaamisten jälkeen olenkin jäänyt miettimään, miksen sittenkin jäisi kotiin ja antaisi kunnianhimoni odottaa, tai ehkä vain kohdistaisi sitä uudelleen. Mitään päätöksiä ei ole syntynyt, vielä, mutta hyvin stressaava, ahdistava ja painostava kaaos on vastassa olinpa sitten töissä tai kotona, jos yritän molempia.

Keitä sitten olen tavannut?

Tapasin tytön, joka vielä innoissaan kertoo iloistaan. Tytön, joka viihtyy ystäviensä kanssa. Tytön, joka on yksinäinen ja surullinen. Tapasin tytön, joka on paitsi jo melkein iso "mitä pukisin päälleni"-kriiseineen myös pieni ja eksyksissä. Tapasin tytön, jolle yhtenä hetkenä kaikki on liikaa ja liian suurta ja joka kuitenkin uskoo, että äidille kaikki ei ole liikaa ja liian suurta. Tapasin tytön, jolla on isää ikävä.

Tapasin pojan, jota en ole pitkään aikaan tavannut. Löysin hänet ihan vahingossa. Löysin polkupyöräkaupasta ja otin mukaani. En halua kadottaa enää ikinä uudelleen. Tapasin pojan, joka liikkumattoman, vahvan naamion takana on vain eksynyt lapsi. Tapasin pojan, joka vihdoin oppi ajamaan pyörällään, pojan jolle silmälasien valitseminen yhdessä isäpuolen kanssa oli maailman tärkein juttu. Tapasin pojan, jolla on uskomaton huumorintaju ja pojan, jolla on kärsivällisyyttä pikkulapsille. Tapasin pojan, jolla on isää ikävä, muttei rohkeutta myöntää sitä.

Tapasin tytön, joka on niin iso ja niin pieni ihan samaan aikaan. Tytön, jolle läksykirjan unohtuminen aiheuttaa paniikin ja jolle osaamattomuus on ylitsepääsemätön kriisi. Tapasin tytön, joka toisten kertoessa isästään purskahtaa lohdottomaan itkuun. Tapasin tytön, ja suljin syliini. Tapasin tytön, joka puolustaa härkäpäisesti omaansa ja on niin vahva. Liian vahva. Suljin syliin, enkä enää anna olla niin vahva.

Tapasin pojan, joka kysyy samaa asiaa sadatta kertaa peräjälkeen, koska ei enää luota aikuisiin. Aina ne lupaa, eikä koskaan pidä lupauksiaan. Tapasin pojan, joka tekee päiväkodissa isäinpäivälahjan isälle, muttei enää muista, kuka isi on. Tapasin pojan, jolle palomies on jumalasta seuraava, laittaa pahat vankilaan ja pelastaa hyvät. Tapasin pojan, joka pienuudestaan huolimatta on iso ja hoitaa pienempää ja joka toisaalta suuruudestaan huolimatta on vielä äidin vauva.

Tapasin pojan, jolle äidin syli vihdoin kelpaa. Tapasin pohjimmiltaan onnellisen pojan, joka laulaa ja leikkii, tietää, mitä tahtoo ja pitää puoliaan viimeiseen saakka. Tapasin pojan, joka onnellisena käpertyy niin isän kuin äidinkin kainaloon. Pojan, joka luottaa ihmisiin. Tapasin pojan, jolla on kiire kasvaa isoksi, mutta joka kuitenkin elää täysillä tätä päivää.

Isäksi minä en voi muuttua ja siihen en voi vaikuttaa, mutta näitä löytämiäni lapsia en päästä enää eksymään.

Retkikohteena lasten päivystys

Näistä meidän viikonloppuretkistä on tullut jo tapa. Kohde toki vaihtelee, ja osanottajat myös.

Tällä kertaa kohteena oli ensin terveyskeskuksen päivystys (eilen klo 19) sitten keskussairaalan lasten päivystys (n. klo 21.30), labrakärry (23.00), keuhkoröntgen (23.45), mäkkärin autokaista (01.30)... ja tänään vuorossa apteekki. Jos kunto ei romahda, niin huomenna vuorossa vielä tk:n labra ja se oli sitten siinä. Muussa tapauksessa suuntana keskussairaalan lasten päivystys... Osallistujina näissä siis minä ja Viimeinen.

Kotona siis, kera tulehtuneiden korvien ja keuhkokuume-epäilyn tiukoilla seurantaohjeilla ja antibiootti- sekä särkylääkearsenaalilla. Jos vaikka ensi viikonlopun retkikohde olisi ihan ikioma sänky?

Rysän päältä kiinni

Heippa vain nappulani,

tätä blogia ei tosiaan kirjoiteta teitä varten. Äidin elämän vakoilu tosiaan voi olla ihan hurjan jännää, etenkin, kun se on kiellettyä. Tiedätte varsin hyvin, että on.

Niin. Se teidän koneenne tosiaan meni salasanan taa turvaan ja luette tätä nyt jonkun kaverinne koneelta, koska äiti nyt vaan on ihan tyhmä, eikä ainoalle toimivalle koneelle kotona laske.

Muistutan, että vapaus ja vastuu kulkee käsi kädessä. Jos oman koneen ehtona on, että sitä asianmukaisesti käytetään ja vain sovituilla luvallisilla sivuilla surffataan, niin on turha ihmetellä sitten, kun natsimutsi huolehtii koneen pois.

Puhutaan nyt, lapset, vielä siitä tietoturvasta. Kerrataan, että netissä ei välttämättä mikään ole sitä miltä näyttää, facebookin ikäraja on kolmetoista, verkko-ostoksiin kahdeksantoista ja omaa nimeään ei sähköpostia lukuunottamatta tarvitse tunkea mihinkään. Kas rakkaat, kun kaikki nyt vain ei ole kilttejä. On ihan totta sellaisia ihmisiä, jotka tahtovat lapsille pahaa.

Kunnes on mennyt jakeluun taas nämä netin käytön säännöt, ei koneelle tarvitse päästä.

Terveisin,
Äiti

Pakko olla vahva

Kaiken pyörityksen keskellä selkä siis meni ja hajosi. Nappeja on joka lähtöön ja terveyskeskus osoitti toimimattomuutensa.

Tuli työterveyshuolto ja yllätti. Ensin työterveyshoitajan pika-aika, sen jälkeen työfysioterapeutin visiitti työpisteillä (siivosi vielä mun työpöydänkin, jes). Sitten taas työterveyshoitajan pitkä aika. Ihan vain puhuttiin. Totesi, että mahtaa olla rankkaa, kun on pakko olla vahva. Ja vahvuus loppui siihen, vuorossa on työpsykologi ja siitä se vasta alkaa...

Osoitin omat rajattomat taitoni eilen ja kloonasin itseni vanhempainiltoihin vol 2 ja 3, jotka tietysti olivat yhtä aikaa. Olin läsnä molemmissa. Esikoiselta ehdin kuulemaan vitosien yleisen osuuden ja terkkarin luennon esiteinien haastavuudesta, siitä kuinka vanhemman pitää olla itselleen armollinen. Lisäksi ennätin vielä oman luokan osuuteenkin, niin, että vaihdoin luokkaa siinä vaiheessa kun ruvettiin suunnittelemaan ensi vuoden leirikoulua. Kolmosten vanhempain illasta ehdin pojan luokan omaan osuuteen toteamaan, että on se meidän pojan ope kuitenkin ihan paras. Kaikesta huolimatta.

Lopuksi kerrotakoon, että viime sunnuntainen retkemme suuntautui lähimmälle laavulle makkaran paistoon, ja sinne lähdetään uudelleenkin. Niin että kamerakin olisi mukana.

Elämä on surunsaari

Hiljalleen alka porukka tervehtyä. Maanantaiksi ollaan varmaan kaikki jo hoito/koulu/työkunnossa.

Esikoinen pakeni eilen kotoa mumminsa matkaan ja tapaa isänsä muitakin sukulaisia viikonlopuksi. Suru-uutinen saapui aamupäivällä, nelikon isomummi on kuollut. Esikoiselle tärkeä. Ei kuulemma tarvi hakea kotiin, pärjää siellä. Parashan se varmasti on surra ja muistella siellä, missä ihmiset muistavat.

Sitä vain jää miettimään, pääseekö nuo neljä (tai edes osa niistä) hautajaisiin, kun minä en mene. Esikoinen varmasti tahtoisi päästä. Oman mummini hautajaisiin otin mukaan tytöt, poika ilmoitti, ettei lähde, ja pienet saivat olla sen päivän hoidossa.

Sairasta sakkia

Note to self: Jos lääkäri tuputtaa sairaslomaa, ota se.

Meillähän on ollut kovin jännittävät ajat sitten viime perjantain, jolloin lähdin töistä kesken lääkäriin. Terveyskeskuksesta jää aina vain sellainen olo, että olemassaoloaan pyytelee anteeksi. Sainhan mä sentään reseptin toivomilleni napeille, sentäs.

Lauantaina istuin terveyskeskuksessa Viimeisen kanssa. Ventoline on ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Just. Jostain ihmesyystä kukaan ei kuitenkaan neuvonut inhalaattorin käyttöä. Ehkä eivät katsoneet tarpeelliseksi. Meille tuosta härvelistä ei sitten ollut mitään hyötyä. Ei näytä muksun oloa helpottavan, ehkä systeemi itsessään on väärä tai ehkei vaan osata.

Sunnuntai kiduttiin kotona. Maanantaina istuin uudelleen terveyskeskuksen päivystyksessä. Viimeisellä nelkyt kuumetta ja vaikea hengittää, mulla hengittäminen jo itsessään sattui selkään. Lekuri ei sitten tehnyt yhtikäs mitään. Ventolinen maksimiannostus tuplattiin.

Tulin siihen tulokseen, että pienin ehkä selviytyy hengissä, jos ei parissa päivässä ala hellittää niin vien yksityiselle. Itselleni varasin ajan yksityiselle heti. Tadaa. Selkä on tulehtunut, kaikki perjantaina saadut nappulat vaihtoon ja tarjous sairaslomasta, fysioterapialähete.

En ottanut sairaslomaa. Tiistaina työterveyshoitaja totesi, ettei näiden lääkkeiden kanssa töissä pitäisi olla. Niinpä olen sitten loppuviikon kotona.

Sairasta sakkia, mies kituu flunssansa kanssa, minä en saa yhtään ajatusta pysymään kasassa saatika kykene esim. nostamaan mitään (tai ketään), kolmasluokkalainen oksensi yöllä, ekaluokkalainen valittaa, että korvaan ja nenään sattuu, täystuho yskii niin kuin viimeistä päivää ja viimeisellä on edelleen korkea kuume ja vaikea hengittää. Sanotaanko, että esikoista käy sääliksi.

Babyhaler

Meillä oli tällainen viikonloppu.

Meni siinä sentään yksitoista vuotta ennen kuin inhalaattori tähän perheeseen muutti.

Perjantai kolmastoista

Tiesin jo eilen illalla, ettn tänään tahdo nousta ylös. Mielelläni en kyllä nousisi seuraavina tulevina aikoinakaan ennen kun kaikki ratkaisemattomat ongelmat ovat ratkaistu ja elämä taas yksinomaa yhtä onnea ja auvoa.

Nousin kuitenkin, varttia tavallista myöhemmin tosin. Aamusta ei ollut yhtään tappelua. Ehdin jopa siihen junaan mihin piti. Ja VR:lle epätavalliseen tyyliin se oli jopa aikataulussaan. Ostin eväät matkalta, nousin bussiin, en jäänyt matkalla auton alle ja olin töissä ihan tavalliseen aikaan.

Siitä se alamäki sitten lähti. Lukitsin itseni mm. ulos töissä, sekoilin koneiden kanssa, sotkin kassan, sanoin yhtä ja tarkoitin toista ja sain lopulta isomman pomon tulemaan kysymään, että onko kaikki ihan ok. Sekoilustani huolimatta minua odotetaan maanantaina töihin lomalle, kuulemma.

Kahdentoista aikaan luovutin, lekurin kautta kotiin, särkylääkkeet on nyt taas uusittu. Lääkäri ei kuulemma osaa maailmaa parantaa. Kauppaan ja kotiin. Nukahdin.

Loppuviimeksi kaiken taas hiljalleen särkyessä voi lohduttautua sillä, että lasten maailma pysyy muuttumattomana:

Poika ei lähtenyt kouluun pyörällään, koska: "Ootsä ihan hullu, en varmaan mee, tiedätsä mikä päivä tänään on!" Niinpä perjantai kolmastoista.

Ekaluokkalainen on onnessaan kirjojensa kanssa, esikoinen peruuntuneista yökyläilysynttäreistä huolimatta hehkuttaa kansainvälisyyskerhoa. Täystuho rakentaa dubloista tornia ja Viimeinen laulaa:

Ehkä aika korjaa kaiken.

Sunnuntaikävelyllä

Syksy tulee jo kovaa vauhtia, mutta vielä onneksi viikonloppukelit sallivat retkeilyn. Tällä kertaa jäätiin ihan lähimaastoon, vain vartin automatkan päähän kotoa.

Vaikka näköalat reissun varrelta ovat huikaisevat, ei kuvattua kuitenkaan tullut ennen kuin paluumatkalla autolle. Viimeinen nimittäin kyllästyi liinakyytiin ja tahtoi kävellä ihan itse.

Täystuho puolestaan hankkiutui vaatteistaan eroon paluumatkalla yksi kappale kerrallaan, ja tässäpä lopputulos autolla.

Seuraavaa kohdetta pähkäillessä.

"XXX-työntekijä avautuu"

Siirryin hallinnosta asiakaspalveluun, paperipyörittämisnopeudesta ihmissuhdetaitoihin.

Huomaan, että yhä enemmän ärsyttää uutisointi, jossa asiakaspalvelija (olipa se sitten lastenhoitaja, Prisman kassa, tai vaikkapa teleoperaattorimyyjä, kuten tällä kertaa, IL 7.9.13) avautuu. Rakkaat asiakaspalvelijat, me emme ole jumalia. Meille maksetaan palkka asiakaspalvelusta.

Tottakai tästä viimeisimmästä teleoperaattorimyyjästä innostuneena haluan ihan itse antaa 13 vinkkiä asiakaspalvelijalle. Ja bonuksena vielä yhden asiakkaalle.

1. Asiakaspalvelija on kaikki tilanteet nähnyt jo. Asiakkaalle tilanne on nolo. Asiakaspalvelijalle maksetaan tilannetajusta ja asiakkaan kunnioituksesta. Noloa ongelmaa ei ole asiakaspalvelijan syytä kailottaa niin, että muutkin kuulevat.

2. Vanhemmat ihmiset tahtovat jakaa muistonsa nuoremman ihmisen kanssa. Asiakaspalvelija voi laskea jutut toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutisten sopivasti kuulleensa, ymmärtäneensä ja ehkä jopa kiinnostuneensa asiakkaan jutuista. Asiakaspalvelija voi jopa kertoa vanhan ja kuluneen vitsin ihan itse: "Välillä kyllä kaipaan lankapuhelinta, olisi tosi näppärää, kun aina tietäisi missä puhelin on..."

3. Asiakaspalvelija on asiakaspalvelija, auttaa voi asiakasta vain niissä asioissa, joihin on esimiehen lupa. Se ei estä neuvomasta väärässä paikassa olevaa asiakasta oikeaan paikkaan ja esittämästä, että on ihan hirmuisen pahoillaan siitä, ettei enempää voi tehdä. Pahoillaan voi esittää olevansa, vaikkei edes olisi.

4. Jos asiakkaassa on vika, älä kerro sitä ensimmäiseksi aasiakkaaseen, naamakirjaan tai Iltalehteen. Se ei tee aasiksi asiakasta. Se tekee sinusta aasin.

5. Jos myymälässä on ruuhkaa, se ei ole asiakkaan vika. Asiakkaan asia on asiakkaalle tärkeä. Hoida asiakkaan asia, pahoittele kuun ensimmäistä maanantaita, harmittele, että olisit mielelläsi kuullut tarinan loppuun ja siirry seuraavaan asiakkaaseen. Siitä sinulle maksetaan.

6. Kun myymälä on tyhjä, voit huomata asiakkaan heti, kun hän astuu ovesta sisään ja aloittaa keskustelun itse. Kas kun kerrankin on mahdollista tehdä niin.

7. Hyvän ja pitkäaikaisen asiakkaan kanssa voi heittäytyä muistelemaan, kuinka ennen kaikki oli paremmin, ja kuinka nykyään kaikki on kehnosti, kun ei edes sitä mainoskynää voi palkkioksi pitkästä asiakkuudesta antaa.

8. Kuuntele asiakasta. Reklamaatiotilanteessa asiakkaalta on jo palanut aikaa, vaivaa ja rahaa tyhjään. Me tosiaan emme ole jumalia, ole pahoillasi prosessin hitaudesta ja jäykkyydestä, ohjaa asiakasta eteenpäin.

9. Pysy asialinjalla vaikka asiakas olisi kuinka asiaton. Vakuuta asiakas, että hänen ongelmansa on todellinen, kuultu ja ymmärretty, että omat mahdollisuutesi toimia tilanteessa ovat nämä. Tarvittaessa anna esimiehesi yhteystiedot ja ohjaa asiakas ulos.

10. Asiakkaan tekemä näennäisesti epäolennainen kysymys saattaa olla asiakkaalle hyvinkin oleellinen. Et tiedä, millä perusteella asiakas tekee ostopäätöksensä. Viimekädessä päätös saattaa syntyä myyjän ammattitaidosta. Omalta osaltani tilanne on monta kertaa ollut näin. Etenkin tekniikassa.

11. Kun asiakas vastaa puhelimeen kesken lauseesi, olet jo epäonnistunut tehtävässäsi. Muussa tapauksessa asiakas olisi pahoitellut puhelimeen vastaamistaan: "Anteeksi, tätä puhelua olen odottanut". Jos keskustelu puolitutun kanssa on oleellisempaa kuin lauseesi, saattaisi olla aiheellista vilkaista peiliin. Asiakaskin on vain ihminen.

12. Asiakkaan toiveet harvoin kohtaavat asiakaspalvelijan resurssien kanssa. Asiakkaalle, joka tarvitsee apua, usein riittää perusteiden jälkeen se, mistä tarvittaessa apua saa lisää. Jos tämän ymmärtäminen on asiakaspalvelijalle ongelma, ei se ole asiakkaan vika.

13. Merkkaa vapaa-aikasi vapaa-ajaksi, vaihda työpaita päällesi vasta työpaikalla. Työvaatteissa olet firman liikkuva mainos, halusit sitä tai et.

Bonus asiakkaille:

1. Kuten todistettu, asiakaspalvelijat ovat vain ihmisiä kaikkine vikoine ja puutteineen. Meilläkin on valitettavasti päiviä, jolloin kykenemme vain hädin tuskin asiallisuuteen. Valtaosa asiakaspalvelijoista on työssään vain, koska ei muuta työtä saanut.

Jälkilisäys 12.9.13, Aihe on näköjään pinnalla muuallakin: Monen myyjän ohje: Katso itse netistä (Taloussanomat 12.9.13)

Vanhempainilta vol1 - Kivassa koulussa ei kiusata

Istuin sitten illan ekaluokkalaisen vanhempainillassa. Puolen tunnin jälkeen nenän eteen läiskäistiin dia, jossa iloisesti luki: KiVassa koulussa ei kiusata. Olin jo nousemassa ylös ja kävelemässä suoraan ulos, näin ja tällä asenteella, taas tätä. Vaan opettaja ehti edestä ensin kertoa, kuinka tässä reilun neljän sadan oppilaan alakoulussa on kiusaamista ollut vain vajaa 10 tapausta koko viime lukuvuonna.

Ihanaa, opet, ihanaa! Järkytykseltäni en enää päässyt edes ulos. Upea suoritus siis, hei kerrassaan mahtavaa! Meillä on koulussa kaikkiaan 18 luokkaa, ja te olette vajaat kymmenen kertaa huomanneet kiusaamista. Ihan mielettömän hyvä suoritus! Kouluarvosanoin saatte tästä arvioinniksi -4 (lue: miinus neljä, ei neljä miinus). Missä ihmeessä on silmät! Korvat?

Ai, mutta KiVassa koulussahan ei kiusata. Ovelat oppilaat, kiusataan heti porttien ulkopuolella, lälläslää, ähäkutti ja turpaan sait, minkäs teet, kun on katsokaas oikeudesta nyt ihan ennakkopäätös, että koulu EI saa puuttua.

Kiusaajat kuulemma saavat osakseen saman kohtelun kuin kiusattukin. Kiusatulta kysytään, että miksi sulla on paha mieli, kiusaajalta, että miksi "Pekalla" on paha mieli. Ettei vain tulisi kiusaajallekin paha mieli.

Sori. Loppuillan asiat taisi mennä pikkuisen ohi.

Tuottavuus ihmisarvon mittarina

Kaikki ovat jo varmasti lukeneet uutiset rakenneuudistuksesta. Siksipä en viittaa yhteenkään uutiseen vaan näiden uutisten lähteeseen: Rakennepoliittinen ohjelma talouden kasvuedellysten vahvistamiseksi (Valtioneuvosto 29.8.13, pdf-tiedosto)

Olen kuluineina kuukausina seurannut useampaa tavantallaajan kahvipöytäkeskustelua julkisen talouden ongelmapisteistä. Kukapa meistä ei olisi kuullut pohdintaa vaikkapa kannustinloukuista, työttömien laiskuudesta, nuorisotakuusta, terveydenhoidon jonoista, lasten kotihoidosta, eläkeiän nostotamisesta ja mitä noita nyt on. Rakentavien kommenttien loppuessa on keskustelut aiheesta kuin aiheesta lopetettu: "Jos ei olisi lainattu Kreikalle..."

Julkisen talouden näkökulmasta tuottavuus on ihmisarvon ainut mittari. Lapsi ei tuota. Opiskelija ei tuota. Työtön ei tuota. Eläkeläinen ei tuota. Sairas ei tuota. Ei tuottoa, ei arvoa, ei kannattava sijoitus. Työntekijä tuottaa. Kasvatetaan tuottoa, vaaditaan suurempaa panosta pienemmillä sijoituksilla.

Kuntataloudet ovat ajautumassa jo nyt pisteeseen, jossa voimme joko hoitaa sairaat tai opettaa lapset. Jossain jätetään tekemättä toinen, toisaalla toinen. Vielä ei sentään ole tarvinnut leikata käsipyyhepapereita kahtia, mutta laastareita ei sitten budjeteissa olekaan varaa ostaa päiväkoteihin.

Tämän rakennepoliittisen ohjelman myötä kuntien pitäisi parantaa tuottavuuttaan miljardilla eurolla. Jokainen osaa toki sanoa, että toteutetaan se menoleikkauksin. Ennen kuin asukkaat tinkivät hallinnosta ja kunnat tekijöistään ehdotan, että toteutetaankin se tehokkuutta parantamalla. Enkä tarkoita tällä, että revitään työntekijästä viimeinenkin irti. Sanon, että tehdään kerralla kunnolla. Otetaan julkiseen sairaudenhoitoon mallia yksityiseltä sektorilta, selvitetään työvoimatoimistojen asiakkaat ja niiden kohdanto (oikea ihminen oikealle työnantajalle), käytetään koulujen opintojenohjaus opintojen ohjaamiseen nuoren suunnitelmia ja haaveita kuunnellen lässytyksen sijaan. Tehdään toimeentulotukipäätökset kerrasta oikein. Lopetetaan avun tuputtaminen niille, jotka pärjäävät ilman ja annetaan se niille, jotka sitä pyytävät. Lopetetaan työntekijän juoksuttaminen tiskiltä tiskille arkisin virka-aikaan.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä sopisi julkisen sektorinkin vihdoin ymmärtää, että vaikka tuottavuus on talouden näkökulmasta ainut ihmisarvon mittari, toimii työntekijä ihan taloustieteiden oppien mukaan. Työntekijä myy aikaansa. Jos korvaus menetetystä ajasta ei vastaa ajan arvoa, ei ainakaan tämä työntekijä aikaansa myy. Myymättä jäänyt aika kuluu helposti lukuisissa vapaaehtoistyön tehtävissä, siellä missä julkinen sektori ei alhaisen tuottavuuden vuoksi toimi.

Tuottavuutta parempi ihmisarvon mittari olisi välittäminen. Joskus pienen mittakaavan suureen muutokseen ei tarvita kuin yksi, joka osoittaa välittävänsä.

On elämä laina

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
käki kukkuu siellä ja kevät on,
vie sinne mun kaihoni pohjaton.

Pappi sen parhaimmin sanoi, ihmisen ikävä kotiin on suunnaton. Koti on siellä, missä sydän on, sen olen itsekin oppinut.

Ja toisaalta, elämä jatkuu. Kera "Samalan", Viimeisen ja esikoisen synttärijuhlien.

Ei enää vauva

Viimeinen täytti tänään vuoden. Vauvavuosi on virallisesti ohi.

Kävelee ilman tukea, heittää palloa, kiipeää portaita, puhuu paljon (joskin valtaosa on vain järjetöntä mölinää, satunnaisesti saa selvän). Tappelee sujuvasti sisarusten kanssa, ja osaa antaa litsarin isällekin, joka erehtyy viemään tutin suusta.

Pesee klementtiinin palaa sujuvasti Jääkarhun vesikupissa.

Ja taluttaa omaa koiraansa.

Sellainen on yksivuotias Viimeinen.

Poika ja sen kulkupeli

Ostin sitten pyörän. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Kylläpä näitä ensimmäisiä kertoja riittääkin.

Koko kesähän tästä pyörän hankinnasta on ollut juttua, aina se vain jäi. Nyt vain sattui tulemaan koulusta viesti, että torstaina on koulussa oltava pojan lisäksi kypärän ja pyörän. Jupinaa tästä ostoksesta luonnollisesti seurasi, toista kertaa ei minua kuulemma pyöräkaupoille päästetä. Onneksi, sanon sekä minä, että asiakaspalvelija...

Poikahan oppi ihan vastiäkän ajamaan ilman apupyöriä. Ja harjoitteluaikaakaan ei meille uudelle kulkupelille juuri jäänyt, mutta näppärästi tuo ajoi, ei jäänyt auton alle eikä kaatunut, muisti pysähtyä suojateiden edessä ja taluttaa yli. Totinen ilme ja tiukka keskittyminen, vauhdin hurma.

Kai se on pakko aamulla pyörällä kouluun päästää, vaikka hirvittää.

Saattelin sinua katseellani

Tänä aamuna saattelin sinua katseellani: miten
näytitkään niin pieneltä ja edessäsi aukeava
taival loputtomalta,
kun vaelsit kultalehtien täplittämää tietä pitkin.
Tuon tuosta käännyit taaksesi kuin hakien kättä,
joka oli äsken sinusta irtautunut,
kunnes ensimmäinen mutka katkaisi lopullisesti
äänettömän yhteydenpitomme ja sinä suuntasit
vakavat kasvosi eteenpäin.
Tänä aamuna, kun tien ensimmäinen mutka
kätki sinut silmiltäni,
saatoin vain pyytää:
Taivaan Isä, varjele häntä!

(Kotien rukouskirja, Aune Vähäkangas)

Vein pikkupojat hoitoon ja isot lapset saatoin kouluun. Kävelin ekaluokkalaiseni kanssa käsi kädessä koko matkan. Saatoin luokkaan saakka. Sinne se jäi.

Nyt alkavalle lukuvuodelle minä toivon ja rukoilen, että yksikään lapsi ei koulumatkoillaan jäisi suojatiellä auton alle, että kenenkään ei tarvitsisi jäädä koulussa yksin. Toivon, että yhdenkään ei tarvitsisi matkoillaan henkensä edestä pelätä, että puukkohipat olisi jo ohi.

Toivottavasti ensimmäinen koulupäivä on kaikille ensimmäinen, eikä kenenkään viimeinen.

Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Tiesin jo puoliltapäivin, että tästä tulee itku. Kun sanon, että vanhemman tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä, tarkoitan tavallista rajojen asettamista. Jätetään karkkipussi tai pakkosaadalelu kauppaan, sellaista pientä ja tavallista.

Mietin koko kotimatkan, mitä sanoisin tytölle, tämän syksyn ekaluokkalaiselle. Paljonko voin valehdella, voinko korvata pettymyksen tavaralla tai herkuilla.

Ja sitten oli se hetki sanoa "Isot tulee huomenna kotiin. Kävi sillä tavalla ikävästi, että pienet ette nyt pääsekään isille. Viikon päästä sitten, kaikki neljä." Ne kyyneleet tuli heti, pettymys näkyi. Kuinka näitä menetettyjä päiviä olikaan odotettu, ja nyt täytyy katsella isilomalta kotiinpalaavien riemua ja kuunnella niiden juttuja. Viikon päästä ja kaikki neljä, eihän se ole ollenkaan sama.

Valehtelin vähän. Tai mieluummin sanoisin, että pyöristin kulmia, jätin kertomatta, että nyt ei vain käy. Annoin kehnon selityksen. Olin taas ihan paska mutsi. En lahjonut pahaa mieltä pois herkuilla tai tavaralla, en lupaillut tilalle jotain muuta kivaa. Olin siinä lähellä vain. Niin kuin silloinkin, kun sama tyttö 4v kuuli kahvipöytäutelut eromme syistä ja tuumasi: "Ei se varmaan kuulu meillekään."

Sanon vain, että etävanhemman uusperheessä kaikki lapset ovat tasa-arvoisia. Toiset vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Senkin sanon, että nyt sattui äitiin tytön suru. Vaikka se sitä kuinka peitteli ja yritti olla kuin ei välittäisikään. Täystuho ei luojan kiitos vielä ymmärrä peruutusta. Siskonsa pahan mielen kyllä. "Mä korjaan isin auton, että päästään sinne."

Vauvavuosi

Vauvavuotemme alkaa olla lopuillaan. Vajaa kaksi viikkoa ja viimeinen täyttää vuoden.

Nyt se jo kävelee muutaman askeleen ilman tukea, sanoo muutaman järkevä(hkö)n sanan (eli äiti, kiito, tossa, isi), rakentaa dubloista tornia ja muun muassa kiipeää rappusia. Viimeisimpään totean valitettavasti.

Tänään alkoi päiväkotiura. Jättäessä kuulemma pieni sääliparku, hakiessa kuulemma juoksi karkuun. Ruusupuskaan. Kuulemma, koska en itse vienyt, enkä hakenut. Minä en kuljeta lapsia, enää, paitsi poikkeustapauksissa. Niin saadaan lyhyet päivät.

Täystuhokin aloitti samassa päiväkodissa Haisulitossuissaan.

Terveiset sinne taivaaseen

Se on varma. Jos puhelin piippaa viestiä aamulla kahdeksalta, ei uutiset koskaan ole hyviä. Terveiset sinne taivaaseen, meitä jäi tänne monta kolmessa sukupolvessa kaipaamaan.

Mummilta jäi kertotaulut opettelematta. Niiden kuulustelut keskeytti neuvostoliittolainen pommikone. Mummi tuli evakkona Pohjanmaalle. Antoi siellä hyppynarulla naapurin pojille selkään. "Mitäs kiusasivat sisaruksiani", mummi puolustautui äidilleen. Mummi meni nuorena naimisiin. Saivat kaksi lasta, toinen tyttö, toinen poika. Aviomies kuoli. Mummi meni uudelleen naimisiin. Tästä avioliitosta sai pojan. Huono onni jatkui. Toinenkin aviomies kuoli. "Kolmas kerta toden sanoo", mummi sanoi seuraavalle kosijalle. Menivät naimisiin. Muuttivat Kurikkaan. Saivat kolme tyttöä. Tytöistä tuli aikuisia. Mummi muutti miehensä kanssa Etelä-Suomeen. Mummi kuului kotitalouslautakuntaan. Mummi neuloi lapsenlapsilleen liian pieniä villasukkia. Mummi ei tunnistanut kadulla ketään. Mummi hautasi kolmannenkin miehensä. Mummi on päässyt vapaaksi.

Nämä ovat viimeiset juhlat. Tämän puolikkaan sukua yhdistänyt sitkeä voima on sammunut. Tällä puolen sukua tuskin koskaan tämän jälkeen juhlimme yhdessä.

Kummalla puolen?

"Tosi hyvä, että pääsit pois", sanottiin minulle eilen. "Näytät niin eläväiseltä nyt." Enkä oikeastaan voi kuin allekirjoittaa tämän.

Jotkut asiat ovat sellaisia, että ne on opittava ihan itse. Kantapään kautta tai vieläkin vaikeammin. Itsensä määritteleminen on sellainen juttu. Puhutaan aikuiseksi kasvamisesta.

Omalla kokemuksellani (en millään tutkimusaineistoilla) väitän, että lapsi on olemassa vanhempiensa kautta. Lapsi määrittelee itsensä ja maailmansa vanhempiensa kautta. Nuori on olemassa ystäviensä kautta. Ensirakkautensa, ihmissuhteidensa kautta. Kuinka moni äiti määrittelee itsensä lapsillaan, kuinka moni isä työllään... Toiset meistä kasvavat vain isoiksi, eivät aikuisiksi. Aikuinen on sitten, kun määrittelee itsensä itsensä kautta.

Näytän niin eläväiseltä nyt. Miksi?

Koska elän nyt. En enää ole vain olemassa muiden toiveiden toteutumiseksi, muiden tarpeiden täyttämiseksi. Olen olemassa ensiksi omille tarpeilleni, toiveilleni ja unelmilleni. Vasta sitten muille. Ensin happinaamari omalle naamalle, sitten vasta autetaan muita.

Kun lasten kanssa yksin jäätyäni hain lapset isi-viikonlopulta kotiin, sanoin hakevani elämäni takaisin. Nykyään haen vain lapset takaisin. Lapset ovat osa elämääni, eivät elämäni.

En minäkään ole aina aikuinen, vieläkin määrittelen itseni toisten hyväksynnän kautta. Mutta en enää tee asioita saadakseni hyväksyntää, ostaakseni rakkautta. Aika moni on muutoksen myötä kävellyt elämästäni ulos. Ovet ovat siksi, niistä pääsee sisään ja ulos.

Suojamuurit, piikkilanka-aidat on pystytetty, vallihaudat kaivettu uuden minän suojaksi. Kummalle puolen jäit?

Siitä se ajatus sitten lähti

Lapset ovat loistaneet poissaolollaan viikon. Me aikuiset puolestamme päätimme pistää ranttaliksi ja aiheuttaa ensin pahemman kaaoksen kuin mihin tuo viisikko ikinä pystyy... ja järjestää sitten kaiken uusiksi. Esikoinen saa tässä järjestelyssä ihan ihka oman huoneen, täystuho toistaiseksi samoin (kunnes viimeinen kasvaa portaista itsenäisesti selviytyväksi huonekaveriksi) ja toinen ja kolmas saavat jakaa suurimman makkarin. Me reppanat jäimme ilman omaa huonetta viimeisen kanssa, päädyimme raahaamaan patjat ja pinnasängyn sivistyneesti olohuoneeseen.

Että tästä olohuoneen kaaoksesta se ajatus sitten lähti, ja täystuhon huone näyttää tältä (muualla vielä kaaos, mutta eiköhän valmistakin hiljakseltaan synny):

Vettä kengässä

Ihan tavallinen aamu alkuviikosta. Paitsi että puhelin soi jo hieman ennen kuin pääsin töihin. Täystuho oli taas keksinyt juttuja. Ensin siskonsa maastolenkkarilla, ja kun se osoittautui vedenpitämättömäksi, sitten toisen siskonsa kumisaappaalla. On ainakin vedenpitävät saappaat, sen sanon.

Kumisaapas vettä täyteen vessan hanasta ja nurin olohuoneen lattialle. Ja ei kun uudestaan. Ja uudestaan. Ja... Sillä välin Viimeinen tietysti touhusta innostuneena oli kiljunut rakentavia kommentteja, ohjeita tarvittavasta veden määrästä mitä ilmeisimmin ja lähtenyt sitten Täystuhon synnyttämään järveen uimaan. Laminaatti kiittää molempia poikia kauniisti.

Aamukahvipöydässä pomo esitteli innoissaan, kuinka tässä pannussa on vahvaa kahvia ja tässä vielä vahvempaa. Vahvempaa, totesin minä. Täytyy saada silmät auki ja herätä tästä vettä kengässä ja sitten järvenä lattialla- leikistä.

Määräaikaisuuteni tuolla on päättymässä, ja toinen vähän pitempi toisessa yksikössä samassa firmassa alkamassa. Äiti on ollut hyvä työntekijä, äiti sai paitsi uuden työsuhteen, myös (pienen) palkankorotuksen. Sanokaa mitä sanotte, on paikkoja, joissa suurperheen äidit pärjäävät paremmin kuin nuoret, vastavalmistuneet miehet.

Kaksi viikkoa sitten pomoni sanoi, että määräaikaisuuteni päättyy. Jälleen kerran minäkin kädet kyynärpäitä myöten ristissä rukoilemassa, että saisin paikan sieltä missä minua eniten tarvittaisiin. Ja kuinkas sitten kävikään. Pakko muistutus: pyytämisessä on se vaara, että saattaa saada pyytämänsä.

Vaihtuva määrä lapsia

Määritellessäni perhettäni 2,5v sitten sanoin, että minun mukanani tulee vaihtuva määrä lapsia. Jostain syystä jälkeen jäi paljon kysymysmerkkejä. Termi tuli jäädäkseen ja haluan nyt kertoa, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Useimmiten lapsia on viisi.
Kerran tai kahdesti kuussa muutaman päivän kerrallaan niitä on vain yksi.
Muutaman kerran vuodessa niitä on tusina, vähän useammin enemmän kuin viisi, mutta vähemmän kuin tusina.
Kerran kuussa tai kahdessa lapsia on neljä.
Pari kertaa vuodessa niitä on kaksi. Tai kolme.
Joskus, joskus niitä ei ole ensimmäistäkään.

Vaihtuva määrä lapsia tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että aina on joku joko tulossa tai menossa, eteisessä on aina kasseja purkamista tai mukaan ottamista odottamassa. Pura-pakkaa, pura-pakkaa. Aina on joku naama nurinpäin, koska taas täytyy lähteä tai koska ei saanut lähteä.

Mutta se jälleen näkemisen riemu! Nimittäin ne ensimmäiset kolme sekunttia ennen kuin porukka on taas kirjaimellisesti toistensa kimpussa... Ne kolme sekunttia tekevät kaikesta sen arvoista.

Eksyksissä?

Ei polulta poikkeaminen ja eksyminen väärin ole. Joskus on mentävä sinne, minne emme aikoneet, minne karttaan piirtämämme reitti ei meitä vie, päästäksemme paikkoihin, jotka muuten jäisivät löytämättä.

Kädessä on kartta ja kompassi, jalkojen alla tie. Väärä tie, ja kartalta kateissa, mutta tie kuitenkin. Helpompi sitä on seurata, vääräänkin suuntaan, kuin aiemmin aiottua polkua, kivistä, mäkistä juurakkoista.

Istutaan kivellä, on jo kuljettu väsyksiin. Paikka löytyy jo kartaltakin. Ei meidän täällä pitänyt olla eikä tänne tulla, mutta tässä nyt ollaan. Istutaan kivellä, veden tasossa, katsellaan vastarantaa. Varpaat ui vedessä ja suklaa sulaa suussa. Ei pitänyt, mutta tässä ollaan. Ihan niin kuin pitikin.

Siksi sanon, hyvä on kartta ja hyvä on kompassa, mutta älä piirrä reittiä valmiiksi. Ota jalkojen alle polku, ota tie. Mene minne nenä näyttää, kato, mitä löydät. Matka on tärkeämpi kuin määränpää, pysähdy, kun tavoitat hetken. Laske taakka harteiltasi, avaa puristava rintaremmi. Kartalla ja kompassilla löytää kotiin, kun on ensin päässyt sinne, minne ei pitänyt.

Hiljaisuus

Olen ollut hiljaa, ehkä liian pitkään, ehkä liian hiljaa.

Olen kaivannut painavaa rinkaa selkään ja matkaa ei minnekään, tyhjyyttä vihdoin härdellin keskelle.

Olen edelleen hiljaa, kun en tiedä, mitä sanoisin ja mistä.

Nautitaan kesästä, ollaan yhdessä, rakennetaan taas uutta vielä savuaville raunioille.

Me olemme edelleen hengissä, me olemme edelleen yhdessä. Ja pysymme.

Nuuksio

Teimme eilen ex-tempore päätöksen, sulloimme autoon kotoa löytyneet lapset (järjestysnumerot 1,3, 4 ja 5) sekä jääkarhumme ja ajoimme Nuuksioon.

Nyt on testattu, voin sekä kantaa Viimeistä liinassa, että rinkkaa selässä. En hanki lastenkantorinkkaa. Tavaraa oli ehkä lyhyttä päiväreissua ajatellen matkassa turhankin kanssa, (pikkurinkat 40l, Lidlissä keväällä myynnissä olleita), trangia, makuualusta istumiseen, evästä jos jonkin moista, uikkarit ipanoille ja niin edelleen. Vaan toisaalta, suunittelemattomalle reissulle ja reitille ei paljoa vähemmällä uskalla, eihän sitä koskaan tiedä mitä keksitään.

Nälkä kasvaa syödessä, ja hankintalistalle päätyi toinenkin aikuisen mentävä makuupussi sekä teltta, ensiapupakkaus rinkkaan sopivaa kokoa ja valjaat Täystuholle. Kenties Täystuho tarvitsisi ihan oikeat kengätkin... ja jääkarhu tarvitsee kokoontaittuvan vesikupin, taskuun sopivan. Ja rinkat irtoremmejä jajaja...

Parin kilometrin lenkki oli oikeastaan liian lyhyt, vain esikoiselta loppui virta kesken, muut puuhkuivat intoa vielä autolle päästyäkin. Täytyy lähteä heti ensimmäisen tilaisuuden tullen uudelleen ja muistaa ottaa kamera mukaan.

Matala kynnys

Muutaman tunnin tänä aamuna on taas koko lauma kasassa. Ne on yhtenä läjänä, halailee ja hölpöttää viimeisen kahden viikon tekemisiään. Käydään läpi Lapin hyttystilannetta ja kertaillaan kuinka täystuho pissasi mummin lattialle. Kohta taas lähtee yksi ja pian se jo tulee takaisin, sitten onkin jo pyöritystä luvassa niin, että tarvittaisiin vapaata vapaasta toipumiseen. Kukaan muu kuin minä ei onnistu sopimaan samalle päivälle neljää tärkeää tapaamista, joista ainakin kaksi on henkisesti hyvinkin rankkoja.

Sitten tuleekin Juhannus ja nelikon pitäisi mennä isälleen. Pääsevätkö, kukapa tietää.

Tämän kevään teemana minulla on ollut matalan kynnyksen palvelut. Matalassa kynnyksessä on vain yksi vika, jos siitä on helppo mennä yli sisään päin, niin siitä lentää vielä kevyemmin ulos. Vähän niin kuin asiakaslähtöisyydessä, joka johtaa asiakkaan lähtemiseen.

Kun vuosi sitten lopulta havahduin siihen, että apua todella tarvitaan, aloin sitä aktiivisesti hakea. Testattu on nyt nuo matalankynnyksen palvelut, lähes kaikki löytämäni. Perheasianneuvottelukeskuksen kynnys oli matala molemmin päin. Perheneuvolan vielä matalampi ja sosiaalityön kriisipalveluista se puuttui kokonaan, ulos päätyi ennen kuin oli ehtinyt kissaa sanoa. Lopputulos, ei apua. Korkeammalla kynnyksellä oleviin peruspalveluihin en päässyt edes sisään, se oli seinä vastassa.

Hei, mä osaan ja pystyn pieniin ihmeisiin, mutta hiljalleen alkaa tulla olo, että kanit loppuu hatusta, ässät hihasta ja veto moottorista. Sellaista taikasauvaa ei olekaan, että kaikki ongelmat saataisiin ratkaistua, mutta on se nyt kumma, että "voivoi" on vastaus ennen kun tilannetta on edes saanut selittää. Jos minä jättäisin lapseni yhtä yksin kuin nämä viralliset ja "viralliset" tahot ovat minut jättäneet, vastaisin heitteillejättö-syytteeseen.

Että terveisiä päättäjätahoille perheestä, jälleen kerran.