Fairytale gone bad

Siinä istun duunipaikan pihalla, nojaan aitaan ja itken. Muuta en voi, muuta en osaa. Ei saa tulkita väärin, töissä on kaikki hyvin, ja mä tunnen olevani oikealla paikalla, juuri sopivasti haastetta ja toisaalta tuttua huttua, mieletön meininki ja niin kuin kotona olis (kylmää kahvia ja huonoa huumoria...) 

Melkoinen viikko, vielä se ei ole edes ohi ja kohta alkaa uusi. Viimeinen on kolmatta viikkoa kipeänä. Maanantaina soitettuani tk:n päivystykseen kolme kertaa ja käytettyäni näihin puheluihin liki kaksi tuntia jonotusaikaa istuin siellä lääkärille pääsyä odottamassa. Molemmat korvat tulehtuneet, mutta mitä me siellä tehdään. Kotiin vain seuraamaan tilannetta. Mitä sitten, että kaksi viikkoa oli jo vain seurattu, ja pahempaan suuntaan menty. Ventolinea sentään saataisiin käyttää, jos meillä sitä olisi, mutta ei edes ohjeistettu hakemaan saatika kerrottu mitä se on.

Tiistaina pitkä päivä töissä. Kaikki ne tunnit, joita tarvitsen kotona, on pakko tehdä sisään. Luojalle kiitos liukumasta ja lyhyestä viikkotyöajasta. (Kaikkien lainattujen tuntien jälkeen olin perjantaina vain kuusi minuuttia miinuksella). Tätini hoiti sairasta lasta (ja isompiakin). Kotiin oli ihana tulla, kun vastassa oli kerrankin puhdas lattia ja tiskatut tiskit. Hädässä ystävä tunnetaan, ja suku myös.

Keskiviikkona viimeinen on jo tulikuuma. Minä saan kuitenkin huomata sen vasta kotiin tullessani. Töistä lähdin jo aikaisemmin, eskarilaisen eskarinpäätös palaveri oli sovittu ja hoidettava. Iso tyttö, reipas tyttö ja taitava tyttö. Turha palaveri. Soittoa päivystykseen, kinkkukiusaus kypsyi iloisesti uunissa jo jonotusaikana puhelimessa. "No voitte te jonoon tulla, jos on ihan pakko, mutta seuraisitte nyt kumminkin kotona."

Vastassa oli yllätysyllätys hoitajan saarna turhista antibioottikuureista. Niin. Ja turhasta reissusta yleensäkään. Ja pitkän jonotuksen jälkeen lääkärin huuto siitä, miksemme me olleet menneet jo aiemmin. Aamu- ja ilta-annos lääkettä mukaan, kotona puolen kymmenen aikoihin. Lääkettä pojalle. Paitsi että. Ruiskuissa on tuplamäärä reseptiin nähden, eikä saatteena mitään lappua, josta näkisi mitä tai millä vahvuudella. Lähtökohtaisesti en anna lapselle neljää milliä randommössöä, jos lääkäri on kirjoittanut kaksi tietyn vahvuista. Taas soittoa päivystykseen ja kyse oli tosiaan vain laimennussuhteesta. Pojalle lääkkeet naamaan.

Yö valvottiin, kuinkas muuten. Torstain Viimeinen oli äidilläni. Minä yritin tehdä töitä, luonnollisesti. Oma puhelimeni vain tuppasi soimaan heti aamusta alkaen. 8.13 soitti esikoinen, akuuttikriisi kadonneen lupalapun kanssa, eskari tuhersi itkua taustalla. Kaksi minuuttia aikaa selvittää. Selvitetty kahdessa minuutissa parilla tekstiviestillä. Kymmenen aikoihin soi puhelin. Tokaluokkalaisen opettaja. Pistäisi pojan kotiin, mutta kotonahan ei ole ketään? Pyysin laittamaan pojan kotiin ja sanomaan pojalle, että soittaa mummille, jos ei itse pärjää. Opettaja soitti mummille itse, ja antoi ymmärtää, ettei minua tavoitettu. Äitini haki pojan koulusta Viimeiselle kaveriksi. Loppupäivä kului samaa rataa, Kahvin voimalla pystyssä, huonon huumorin vuoksi kiitän onneani työtuolini käsinojista. Hihityksestä ei tule loppua ja kyyneleet virtaa.

Perjantaista en oikeastaan haluaisi sanoa mitään. Tänään on lauantai. Takana on valvottuja öitä, puheluja lastenvalvojalle ja lakimiehille. Sähköposteja. Käräjillä vireillä. Ja lastenvaihto. Huoh. Olen hengissä.

Tivoli

Tenavalauma yllätti eilen positiivisesti. Kauppareissun jälkeen huomattiin, että kiertävä tivoli edelleenkin viihtyi kaupungissamme ja päätettiin viedä nappulat sinne ihan noin vain extempore. Joka nappulalle luvattiin kaksi laitetta per turpa, ja muistutettiin, että jos aiheesta tulee vinkuna jo ennen, ei meidän ole pakko mennä ollenkaan.

Kieltämättä seitsenpaikkainen murheenkryynimme tuntui ahtaalta, kun sulloimme kyytiin vielä rattaat viimoiselle... ja parkkipaikalla tuntui perhekoko pitkästä aikaa melkoisen suurelta. Mutta kukaan ei vinkunut eikä tapellut. Rauhassa kierrettiin ensin koko tivolin alue läpi, jotta jokainen sai aikaa miettiä, mitkä kaksi olisivat juuri ne omat. Lippuja ostettiin kaikkiaan kymmenen, neljälle tenavalle kullekin siis luvatut kaksi ja kaksi aikuisille, että ikä/pituusrajoista hieman uupuvatkin pääsevät haluamiinsa.

Kaksi isointa paineli vuoristorataan, täystuholle etsittiin possujuna vuoristoradan takaa. Mies vei eskarinkin vuoristorataan. Kaikilla näytti olevan kivaa, viimeinen nukkui rattaissa. Vuoristoradan jälkeen etsittiin kummitusjuna, jonne tahtoi tokaluokkalainen ja eskari (ja näiden mentyä täystuhokin...). Aika kauhistuneina tuli kaksikko junasta ulos (mies jonotti junaan täystuhon kanssa ja esikoinen johonkin omaan vekottimeensa). Sen vain sanon, että täydet pisteet sai henkilökunta tältä äidiltä. Kummitusjunasta tuli työntekijä ulos heti kaksikon perässä esitellen naamariaan, vakuuttaen ettei sitä ihan oikeasti tarvinnut pelätä. Oma pokkani piti, nippanappa. Täystuho ei ollut junasta millänsäkään, ja kysyikin tokaluokkalaiselta: "Pelottiko sua?" Saaden vastaukseksi äkäisen mulkaisun ja "En kommentoi"-kommentin. Pokka piti, silläkin kertaa.

Isoimmat eivät kiukutelleet vain kahdesta laitteesta, vaan olivat onnellisia, että yleensäkään pääsivät. Täystuho luonnollisesti nosti mekkalan, kun olisi tahtonut vielä jos vaikka ja minne. Rauha lahjottiin lupaamalla jätskit jälkiruuaksi.

Onnistunut reissu, kesällä vuorossa todellinen köyhtyminen ja Linnanmäki.

Vesi on märkää

Havaintoja viikon varrelta:
1) Vesi on märkää
2) Juoksemalla kastuu pahemmin
3) Juna, johon juuri ja juuri juoksemalla ehdit, on peruttu. Paitsi jos et juokse...

Hengissä ollaan kaikki, ja suurinpiirtein terveitä. Lastenvahtikin suostuu tulemaan aina vain uudelleen ja melkoisen moni ihana ihminen on tarjonnut hoitoapua. Yhtiömme kiittää, osaamme arvostaa.

Työpöytä näyttää töissä samalta kuin kotonakin, yhden homman saa tehtyä, niin on kolme jo odottamassa. Olen sopeutunut, tenavat on tottuneet ja eiköhän tämä tästä.

Tapaamissopimuksen pitäisi seistä käräjäoikeudessa. Lastenvalvojaan pitäisi ottaa yhteyttä ja pitäisi pitäisi. Eskarilaisen kouluuntutustumispäiväksi sentään sain aamun vapaata, ihana työnantaja, odottaa työntekijöiltä joustamista, mutta joustaa itsekin.

Hammaskeiju

Meillä uskotaan hammaskeijuun. Jokainen nappula vuorollansa ja isoimmille on uskostaan luopuminen vähintäänkin harmillista. Vielä vuosi sitten esikoinen toi oman hampaansa hammaskeijua varten, ja lähes itki, kun julma äiti paljasti totuuden siipiveikosta.

Nyt on eskarimme hampaidenvaihtovuorossa, mutta vuosikausiin ei meillä enää ole huonomuistinen keiju tyynyn alle tunkeutunut, eikä viime vuosina enää edes hammasmukeihin. Ei. Hammaskeiju löytää parhaiten keittiön pöydälle. Niin kuin tänäänkin. Aamua varten on jo lukemaan oppinutta tyttöä odottamassa yllätys:

Vaelluskärpänen on myös julmasti puraissut ja välinehankintoja tehdään kuumeisesti, vaikka eihän meillä pitempään reissuun mitään asiaa ole ennen kuin Viimeinenkin on vaipoistaan selvinnyt. Mutta jos lyhyempää ja lähempänä, ja tarvitaanhan noita kamoja sittenkin... Sääli, etten itse pääse lappiin ennen kuin aikaisintaan vuoden päästä. Lidlistä jokatapauksessa löytyi halvalla 40l "rinkka" ja ihan ok:lle tuo selässä tuntuu.

Lottovoitto

Jokaikinen arkiaamu junaan ehdittyäni olen loputtoman kiitollinen. En ikinä unohda, mitä elämä oli, kun aloitin edellisessä työpaikassani vuoden 2010 lopulla...

Joka ikinen aamu nousin silloin varttia vajaa kuusi, puin itseni ja kymmenkuisen vauvan, herätin nelivuotiaan pukemaan itselleen, heitin vauvan vaunuihin ja vein koiran vaunujen kanssa ulos siihen käsittämättömään lumimäärään ja pakkaseen. 20 yli kuusi on vaihdettu vaunujen vieressä kävelijä nelivuotiaaseen ja lähdetty kävelemään kahden kilometrin päähän päiväkotiin halki sen saman lumen ja pakkasen. Ei ollut ihan kerta tai kaksi, kun väsymystään itkua tuhersi niin äiti kuin pieni kävelijäkään, joka siinä kaikessa hässäkässä joutui isoksi liian pian. Lapset jätin päiväkotiin, itse jatkoin bussilla asemalle ja hyppäsin n. varttia yli seitsemän lähteneeseen junaan, aina ihan viime tingassa. 20 vajaa kahdeksan juoksua bussipysäkille ja töissä 8.10, kymmenen minuuttia myöhässä, joka ainoa aamu.

Ja iltapäivisin tietysti päinvastoin, töistä pois 15.50, ajoissa aina. Pysäkille sentään kävelin, mutta junaan sain juosta, se kun lähti 16.18, ja myöhästymisen varaa ei ollut, koska seuraavalla ei enää päiväkodin sulkemisaikaankaan olisi ehtinyt. Toisessa päässä asemalta juoksua päiväkodille, ja lähes aina olin siellä vasta 17.15. Minun pieneni olivat ne ensimmäiset ja viimeiset. 

Myöhemmässä vaiheessa sain toki auton, mutta sain kaksi lasta lisääkin, joista esikoululainen piti sitten vielä viedä toiseen päiväkotiin (ensin eskari omaansa sitten pienet toisaalle ja iltapäivisin ensin eskarin nouto, sitten pienten), ja tokaluokkalainen koululainen, jolla oli kouluun yli 2km kävelymatkaa vieraassa kaupungissa, eikä iltapäiväkerhopaikkaa, kavereita, ei mitään. Töissä syytettiin motivaation puutteesta. Uskokaa tai älkää, halua tehdä työtä ei tosiaankaan puuttunut, en kai muuten olisi tuohon rääkkiin suostunut, vaan antaa sossun ihan iloisesti maksaa vain.

Nyt herään aamuisin puoli kuusi (paitsi jos Viimeinen on aiheesta eri mieltä, yleensä on). Juon rauhassa kupin kahvia, laitan itseni lähtökuntoon ja puen pikkupojille päivävaatteet. Lähden töihin (6.45 juosten asemalle ja siitä junaan), töissä olen jo varttia vajaa kahdeksan, iloisesti etuajassa. Mies käyttää koiran ulkona sillä välin, kun minä puen poikia, vie sitten Täystuhon hoitoon kahdeksaksi ja odottelee Viimeisen hoitajaa tai vie sen sovittuun paikkaan. Eskari kävelee itse, matkaa on 200m eikä yhtään tien ylitystä. Ja iltapäivisin samalla tavalla, mies kerää porukan kotiin, itse olen kotona mihin tahansa aikaan neljän ja puolen kuuden välillä tuntien säilyen silti plussalla.

Ihan varmasti olen kiitollinen. Kerroin töissä, miten onnellinen olen, kun asiat nyt menee näin, että mieheni hoitaa ne neljäkin, vaikkei sen kai mikään pakko olisi. Kahvipöydässä istunut mies tuumasi muille naisille, että nyt teidän tarvii lopettaa lottoaminen, kun päävoitto on jo mennyt.

Leikkikehä

Murheenkryyni meni katsastuksestaan eilen läpi katsastusjakson viimeisenä mahdollisena päivänä, viimeiseen mahdolliseen aikaan. Olen yllättynyt, odotin hylkypäätöstä ja kilometrin mittaista vikalistaa, ja siksi annoin katsastuksen roikkua, että olisi sitten varaa huollattaa.

Viimeistä varten on meille hankittu kaikennäköistä tavaraa, mitä isompien kanssa ei niin ole tarvittu. Aiemmin esittelemäni turvaportti on kestänyt (maali seinässä tosin ei, eli portti ei pysy paikoillaan) ja kolme isointakin on oppinut portin avaamaan. Jääkarhu sitä ei avaa, ei vaikka olisi raollaankin.

Eilen meille kotiutui ihan uusi leikkikehä. Valmiin leikkikehän ympärillä istui neljä lasta vinkumassa tahtovansa kehään sisälle ja yksi kehässä ravistelemassa laitoija "Päästäkää mut pois!". Keskimmäisten mentyä nukkumaan katsoi esikoinen Huippumalli haussa, näin:

Kuvassa näkyvä sotku on, uskokaa tai älkää, maanantain aikana syntynyttä... Meillä nimittäin oli siistiä sunnuntaina.

1v

Tänään on takana blogileikkiä tasan yksi vuosi. Melkoinen vuosi onkin ollut.Käytännössä kaikki on edelleen yhtä kesken kuin oli viime vuonna, tapaamisista keskustellaan edelleen eivätkä vieläkään toimi niin kuin pitäisi. Vauva on sentään tämän vuoden aikana muuttanut yksiöstään ulos ja kasvanut jo tukevasti tukea vasten seisovaksi, konttaavaksi ja jokeltavaksi riiviöksi.

Hieman reilut 8600 lukukertaa on mahtunut vuoteen, ei paljon verrattuna isoihin blogeihin, mutta lukujoiden määrän kasvukäppyröitä ihmetellessä vähintäänkin riittävästi. Eikä tällaista voi mitenkään verrata niihin isoihin blogeihin, hienoihin kuviin ja tyhjään sisältöön, vaikka tyhjäähän tämäkin niille, jotkeivät elämästä perusta (ja muille varmaan turhaa riehumista, mustaa huumoria...)

Saa nähdä miten uusissa kuvioissa jaksaa kirjoitella, vaikka kyllähän juttua aina riittää. Maanantaina töissä odottaa oma paikka järjestettäväksi ja tutustuminen taas uusiin ihmisiin ja tehtäviin.

Joka ainoa aamu... ja ilta

Kyllä se niin on, että tämän pyörityksen jälkeen työpäivät ovat kuin lomaa. Aikuisia ihmisiä, kuumaa kahvia mahdollisuus keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja siihen vielä työmatkat päälle, voi lukea vaikka kirjaa ilman että kukaan vaatii mitään.

Tiistaina oli se ensimmäinen päivä. Lopputulos mulle rakot kantapäihin (ilmeisesti kuuluu istumatyöhön tällaiset rasitusvammat?), vastaan ryömivä ja jokeltava vauva (joka ei vielä pääsiäisenä pukahtanut juuri mitään), kotiin unohtunut koulureppu, äidin kaipuinen (ja hyvin äkäinen) täystuho, yksi ruhjoutunut korva (hoitui jääpalapussilla) ja mies, joka ihmetteli, miksi tällaiseen järjestelyyn yleensäkään suostui. Kaikki selvisi hengissä, joskin keskiviikkona kysyttiin, että tosiaanko tuollaisen päivän jälkeen töihin tulen... Juu, ihan varmasti tulen.

Eilen oli ryömivän vauvan sijasta ovella vastassa konttaava vauva. Ei se vielä aamulla töihin lähtiessäni osannut, mutta illalla osasi. Kotona ehdin tosin vain kääntyä, esikoisen opettaja vaihtui ja vanhempainiltaan piti kiirehtiä. Onpahan sekin hoidettu, aloitettu kuudennen luokan leirikoulun suunnittelua ja kuultu se vähä, mitä vielä ei osata varmaksi tulevista ope-järjestelyistä sanoa. Päivä kerrallansa ja taas mennään.