keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Pörrösukkia, villasukkia, jarrusukkia, tarrasukkia... Ja putket korviin

Viimeisellä on nyt putket korvissansa ja lastenpolin aikakin vihdoin tuli. Murheenkryyni on vielä kesätassuillansa, perjantaina ehkä sille jotain pitäisi tehdä. Tuollahan ne senkin talvikengät jo varastossa odottelisivat...

Katselemme autoa. Isompaa autoa, minibussia, halpaa sellaista.

Ekaluokkalaisella ohimennen käväissyt vatsatauti jätti mulle pysyvän yökötyksen. Ja väsymyksen. Ehkä hellittää, kun aikaa kuluu.

Tekee taas mieli neuloa läjäpäin villasukkia.

Parvisänky tuplaleveänä pitäisi löytää. Ja toinen kerrossänkykin, joskus keväällä. Vaatekaapitkin pitäisi laittaa uusjakoon... Ja työpöytäni hajosi.

Joulu tulee hitaasti, mutta varmasti. Ehkä hiipisinkin keittämään (aina se kiehuu, vaikkei saisi) glögiä ja paketoimaan lahjoja vaikka nyt heti. Kun kaikki nukkuu. Tai ehkä jatkan netissä ihmettelyä sarjan 19 kids and counting kanssa, ihan vain vertaistuen toivossa.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Voi elämän kevät

Leikkuri aika korvien putkitukseen Viimeiselle tuli nopeammin kuin uskalsimme toivoa ja operaatio olisi edessä jo ensi viikon keskiviikkona. Lastenpoli ei sen sijaan ollut lähetettämme saanut, joten se käytiin hakemassa uudelleen. Hengttämistä opetellaan jälleen, annosnostoa niin hoitavaan kuin avaavaankin lääkkeeseen. Korvakin oli taas tulehtunut. Antibioottia varten ensiapuohjeet (ja hätänumerohan on kaikille vanha tuttu...) Ensimmäistä kertaa kaduttaa, ettei lapsilla ole sairauskuluvakuutuksia. Toisaalta, johan tuon hoitaa samalla rahalla yksityisellä kuin mitä viidestä vakuutusmaksuja makselisi... Henki- ja tapaturmavakuutukset näillä sentään on.

Ehkä onneksi koulusta ei nyt ole kuulunut mitään. Ehkä en jaksaisi. Toisaalta taas kuulisin hyvinkin mielelläni toimenpiteistä, joihin siellä ryhtyvät. Ehkä sitten taas, jos joskus löytyy yhdelle hoitotasapaino jaksaa miettiä muita. Tai kun taas kriisiytyy, niin mietitään sitten vaikkei jaksettaisi.

Nelikko menee isälleen viikonlopuksi. Ekaa kertaa sitten koulujen alun. Kolmen viikon varoitusaika tosin kutistui kolmeksi päiväksi. Vaikka toisaalta kasvoihan tuo kolmen viikon välikin kolmeksi kuukaudeksi, että mitäpä me pienistä. Lasten pankkitileillä nollat loistaa edelleen.

Herättäkää mut sitten viidentoista vuoden päästä, ja kertokaa että kaikki oli vain painajaista. Siihen saakka sinnitellään.

Jättäisin seurakunnalle esirukouspyynnön, mutten tiedä, mitä siihen kirjoittaisin. Voiko siihen laittaa vain: "Apua!"?

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Kun Oy Ystävyys Ab antaa tulosvaroituksen

Siinä se seisoo kirkuvan punaisin kirjaimin, tulosvaroitus ja YT-neuvottelujen uhka. Tunnollinen yrittäjä siirtyy tämänkin välitilinpäätöksen negatiivisen tuloksen jälkeen peilin eteen katsomaan, mitä sieltä löytyy. Löytyy paljon anteeksipyydettävää. Samoja asioita kuin aina aiemminkin, mutta mikään ei ole muuttunut.

Haluan pyytää anteeksi sinulta, jonka pillimehussa sanoin olevan iilimatoja silloin, kun olimme kolmannella. Ajatus iilimadoista oli ihan hirveän hassu, mutta olin pahoillani sanomisistani jo silloin, kun suljin suuni lauseen jälkeen. Minä muistan iilimato-kommenttini vieläkin, ja tulen varmasti aina muistamaan. Toivon kuitenkin, että sinä olet sen jo unohtanut ja antanut anteeksi.

Haluan pyytää anteeksi sinulta, jonka aknea kommentoin ikävästi koulun ruokalassa yläasteella. Kommenttini oli ihan asiaton. Olen pahoillani myös siitä, että selkäsi takana sanoimme sinun olevan tynnyrissä kasvanut. Niin kuin minulla olisi moiseen kommentointiin ollut varaa. Olen todella pahoillani. Toivon, että olet jo antanut anteeksi ja unohtanut.

Haluan pyytää anteeksi teiltä, entiset poikaystäväni, olimme pieniä, enkä minäkään osannut. En osannut edes jättää teitä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Olen pahoillani kaikesta siitä, mikä teitä on voinut satuttaa sanomisissani ja tekemisissäni jälkeenpäinkin. En kuitenkaan kadu suoraa rehellisyyttäni niinä kertoina, kun sen olette kohdanneet.

Pyydän vilpittömästi anteeksi sitä, että valehtelin hääyömme hotellin. Kaikki teidän vaivannäköinen ruusunterälehdistä viimeiseen herätyskelloon valui hukkaan.

Olen pahoillani siitä, että veikkasimme suhteenne kestoa ja kerroimme sisäpiirivitsejä, muistelimme menneitä, joihin et kuulunut. Sinä löit meidät ällikällä ja taltutit pojan, jota kukaan muu ei saanut liekaan aiemmin. Sanoin sen jo silloin, jos kestät mukana riittävän pitkään, olet osa noita sisäpiirivitsejä. Sinä selvisit siitä, minä en. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut loukata sinua.

Pyydän anteeksi myös kaikilta teiltä, joita kohtaan olen tehnyt väärin, vaikken sitä ole maininnut. Olen nainen. Puhun paskaa selän takana. Teksti paisuisi kuin pullataikina, jos kaiken tähän luettelisin.

Olen pahoillani siitä, että ystävyys on jälleen antanut tulosvaroituksen. Se mikä yhdisti meitä liki 20 vuotta erottaa nyt. Minä tiedän, että en ole järjestänyt aikaa, tiedän että sohvani on väärän värinen ja kirjahyllyni väärässä nurkassa. Tiedän, että lapsia on monta ja tekosyitä vielä enemmän. Tiedän, että murheenkryynini on aina rikki ja sosiaalietuudet perkeleestä. Tiedän etten enää kysele kuulumisia, soittele muuten vaan ja tiedän että vielä vähemmän kerron omista kuulumisistani mitään uutta. Olen hirveän pahoillani kaikesta siitä. Tiedän, että olen ilkeä ja vaikea ihminen, jonka asenteessa on paljon vikaa. Omine valintoineni olen kuitenkin vihdoin oikeassa koskien niin lapsia, miestä kuin ex-miestäkin, ja koska olemme kaikesta eri mieltä, käy vaihtoehdot vähiin. Olen todella pahoillani. Tällä kertaa en osaa tehdä mitään korjaavaa liikettä, sillä edellisen tilinpäätöksen jälkeen ei jäänyt mitään, mitä voisin tähän enää antaa lisää.

Tähän tekstiin liittyen en julkaise yhtään kommenttia. Aiemmat kaikki on ilman sensuuria julkaistu hyväksynnän mittaisella viiveellä.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Tosi KIVA again

Menossa on viikon ensimmäinen kupillinen kahvia. Kertoo varmasti kuluneesta viikosta kaiken.

Joulupukin hommia on tehty ahkerasti. On valmistauduttu tuleviin joulumyyjäisiin. Varovasti on mietitty uusia uramahdollisuuksiakin. Mutta ennen kaikkea viikon teemana on ollut koulukiusaaminen. Taas.

Minä toivon, että keskustelu kiusaamisesta ja sen monista muodoista jatkuu sosiaalisessa mediassa vilkkaana. Toivon tukea sekä kiusaajan että kiusatun vanhemmille. Kaipaan aikuisten välistä keskustelua siitä, mitä me voisimme tehdä toisin. Millä ehkäistä ihan konkreettisesti (tähän sopii se paljon täälläkin parjattu KiVa-koulu) ja toisaalta millä lopettaa ja kerran alkanut kiusaaminen.

En aio kertoa, mitä täällä oikeasti on tapahtunut, koska sillä ei ole mitään väliä, eikä se ole mitään uutta tai ihmeellistä. Mutta sen sanon, että niitä konkreettisia välineitä vanhemmille kaivattaisiin. Kaivattaisiin vanhempainiltaa kiusaamis- ja ilkeysteemoilla, turvallisen koulupäivän ja -matkan puolesta. Kaivattaisiin konkreettisia esimerkkejä eikä enää piiloutumista KiVan taakse.

Jos kohta koulu ei kiusaamiselle minkään mahda yksinään, ei sille vanhemmatkaan yksinään minkään mahda. Tarvitaan rehellistä ja avointa yhteistyötä ja vuorovaikutusta (eikä se tarkoita yksilötasoa, vaan aihetta yleensä). Miten tällainen vuorovaikutus saataisiin aikaiseksi aikuisten välille?

lauantai 9. marraskuuta 2013

Näitä viikkoja

Meillä on ollut kerrassaan hirveä viikko. Ei ole pahemmin tehnyt mieli kirjoitella, saatika, että olisi oikeastaan ehtinytkään.

Tiistai aamuna sain tarpeekseni terveyskeskuksesta ja kiikutin Viimeisen yksityiselle. Vähän yskää, vähän nuhaa, vähän repii korvia, vähän lämpöä... kuka tuollaisten oireiden kanssa jaksaa terveyskeskuksen kanssa tapella? Ei noilla päivystykseen pääse, jos ei väkisin mene. Tietysti, jos olisin tiennyt, niin olisin mennyt vaikka väkisin. Happisaturaatio ei kuulemma ihan ollut kohdillaan, joten leikittiin spiralla ja saatiin babyhaleriin uudet täytöt (ja jopa kädestä pitäen käytönohjaus). Kuulemma olisi pitänyt mennä jo aiemmin lääkäriin... Lähetteet vielä korvapolille ja lastenpolille, diagnoosiksi infektioastma ja kotiin sataneljäkymppiä myöhemmin, kun olin ensin vannonut tunnistavani pihisevän hengityksen.

En sitten tunnistanut. Samana iltana istuin tk:n päivystyksessä kysymässä lääkäriltä, että pihiseekö tää nyt vaiko eikö, kun en mä vaan tiedä. Ei pihissyt.

Keskiviikkona päästiin jo korvapolille, nyt jonotetaan korvien putkitukseen. Lastenpolin aikaa odotetaan.

Torstai kului sumussa ja eilinen vielä pahemmassa.

Puolentoista kuukauden sairasloma loppui ja eilen palasin töihin. Kaiken tämän jälkeen pyysivät minua mukaan kehitysprojektiin. Olen ymmälläni, ihan todella. Aina ennen sairasloma on tarkoittanut tehtävien kaventumista kolmen näppäimen hakkaamiseen, on tarkoittanut jatkuvaa nälvimistä ja tölvimistä ja täyttä ulkopuolelle jättämistä. Ja nyt... tuo paikka on edelleen maailman paras.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Sori. Mä en edelleenkään osaa ottaa koppia.

Se on niin harmillista, kun heti maanantaina Hesarin sivuilta löytyy jotain luettavaa. Viikossa kun saa lukea ilmaiseksi vain viisi artikkelia, ja luettavaa olisi paljon... Silti en raaski maksaa. Lukematta jäisi varmaan kumminkin, jos maksaisin. Niin siinä aina käy.

Otsikolle on kaksi syytä. Aloitetaan siitä vähemmän henkilökohtaisesta (joka siksi ei tietysti kiinnosta ketään). Tuo mainitsemani juttu Hesarissa "Sä otat tästä kopin" (27.10.13, HS, Heikki Aittokoski) siis. Ihan mahtavaa jargonia ja valitettavan todellista arkipäivää. Jätetään kuulijalle olo, että kaikki on sanottu eikä mitään oikeasti ole sanottu kuitenkaan. Siitä sitten koppia ottamaan ja ihanasti jalkauttamaan ennen kuin himuinen muutosvastarinnan tsunami iskee ja vie asiakasrajapinnan sairaslomalle.

Mitä tästä opin? No en mitään. Mutta niinhän se menee, tavoite kirkkaana mielessä rysäytän varmasti taas peruskallioon, kun rohkeasti hyppään sinne epämukavuusalueelle, ja siis, hei mitä se nyt oikein selitti? Sori. Mä en vieläkään osaa ottaa koppia.

Ja sitten se toinen.

Kaikki lapset ovat isäinpäivän kotona. Edellisestä tapaamisesta on tässä kohtaa jo melkein kolme kuukautta. Vaikka nämä pettymyksiinsä tottuneet yllättävän hyvin asian otti, ei kyyneleiltä vältytty. Mitä minä voin sanoa, tai tehdä? Millä lohduttaa? Millä korjata niin perusteellisesti rikotut? Miksen mä vaan vieläkään osaa ottaa koppia?

perjantai 1. marraskuuta 2013

Oppi & Ilo

Taisin seota lopullisesti. Kaikki alkoi joitakin vuosia sitten, kun törmäsin Kotioppijat-blogiin. Ajatus jäi kytemään, vaikken kaikkinensa noin radikaaliin ratkaisuun vieläkään ole päätynyt.

Sen sijaan meillä kyllä koulun lisäksi opitaan kotona paljonkin. Nyt vihdoin annoin periksi muka maksuttomalle peruskoululle ja aloin hankkia oppimateriaalia kotiin, jotta toisaalta opittaisiin ne asiat, jotka eivät koulun opetuksessa lähde sujumaan ja toisaalta jotta nämä tenavat yltäisivät sinne omalle tasolleen oikeasti, eikä vain sinne, mennä peruskoulu antaa yltää. Peruskoulun tärkein tehtävä kun tuntuu olevan tasapäistäminen. Hitaat kärsii ja nopeat oppijat kärsii...

Ekaluokkalainen laski ekanluokan syksyn matikan sujuvasti jo kesällä ennen eskaria. Ihana ope oli nyt tytölle antanut lisätehtävävihkon, vieläpä ekanluokan kevään osion... mutta kas, tyhjiä vihkojahan ei koululla enää ollut. Kävin siis kirjakaupassa ja tilasin tytölle uuden ja tyhjän, ihan samanlaisen (hintaa alle 7€), se tulee joskus ensi viikolla.

Samaan syssyyn ostin koululaisia matikkapelin Oppi&Ilo-sarjasta ja Täystuholle oman vihkon, ettei kaikesta itseään ihan ulkopuoliseksi tuntisi.



Ja kun kertotaulujen ulkoaopettelu tuntuu joka nappulalle vuodesta toiseen tuottavan tuskaa, päädyin kahden vanhimman kanssa askartelemaan muistipeliä. Josko vaikka sillä jäisi jotain päähän, kun pelkkä "hauki on kala"-pänttääminen ei tunnu kovin järkevältä.


Kaikkia tehtäviä ei vielä ehditty pahville liimaamaan ja kontaktimuovilla (vaikka sitä inhoankin) meinasin nuo kortit päällystää.

Ja siihenhän ei hulluus päättynyt... Postissa tulee vielä perästä paketti, josta löytyy toinen matikkapeli Oppi&Ilo-sarjaan, pari Treeni-sarjan kerto/jakolasku tehtäväkirjasta ja kaupanpäällisiksi tiputtivat pakettiin vielä Täystuholle jonkin puuhakirjasen. Ehkäpä me saataisiin nyt ainakin nuo kertotaulut hanskaan ja ekaluokkalaiselle lisää motivaatiota penkissään pysymiseen.

Kuolaamaan jäin vielä jotain enkku-peliä tai vastaavaa ja sitäkin miettimään löytyisikö saksan opetteluun jotain hauskaa materiaalia jostain. A2-kielenä esikoisella kun tuo saksa menee.