tiistai 30. joulukuuta 2014

Se yksi, jouluepisodit 1-4

Meillä on otettu pyhien jälkeinen loma rauhallisesti. Muksut ovat pelailleet keskenään Wiillä (jepjep, se vanha versio...) Disneyn Infinityä, jonka koko porukka sai joululahjaksi. Lautapelejäkin on pelailtu erilaisia. Luistimet on kaivettu esiin, osalle tarvii hankkia sopivamman kokoiset. Esikoinen kävi testaamassa joululahjaksi saamiaan jo kentälläkin. Legoilla on rakennettu paljon.

Rääpäle sai ensimmäisen hampaansa juuri ennen joulua ja puree sillä kovaa. Soseiden maistelu aloitettiin, kun tuo näykkivä peto hyökkäsi joulupöydässä kinkkuun kiinni...

Lasten kavereista on käyty pinnallista keskustelua. Suurin osa niistä on joulun pysytellyt omissa oloissaan, osa lomamatkalla ja kuka missäkin. Paitsi se yksi.

Se yksi, episodi yksi
Joulupäivän aamuna (no okei, ei ollut aamu, oli klo 12.00) se pimputti meidän ovikelloa (ja ei, mä en ole ruuvannut sitä irti, enkä aio tehdä niin). "Voiks Toinen tulla ulos?" Onneksi oven sillä keikalla avasin minä. Tyttö nimittäin tarrasi sisäpuolelle oven kahvaan kiinni ja yritti änkeä itsensä ohitseni eteiseen. "Ei voi." "Ai miks? Miksei voi?" Siis ihan tosi, mitä ihmettä?! "Koska nyt on joulu. Me ollaan kaikki kotona, ja pysytään, mene sinäkin omaasi." Jep. Olisin varmasti voinut asetella sanani järkevämmin samalla kuin irrotin tyttöä oven kahvasta ja ohjasin pysymään ulkona.

Se yksi, episodi kaksi
27.12. Kattokaas, hei, kun ei ole joulu enää! Ovikello soi noin 15.00. Toinen ehti avaamaan oven itse, jaaritteli siinä oven raossa aikansa ja laittoi sitten oven kiinni ja säntäsi pukemaan aikomuksenaan lähteä kaverinsa kanssa ulos. Tässä hetkessä emme me muut vielä tienneet oven takana olijan henkilöllisyyttä, normaalia toimintaa meillä, ulospyytävä kaveri odottaa ulkona. (Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta). Sekuntia myöhemmin tiesimme. Ovikello soi samoin tein uudelleen. Menin itse avaamaan, hätyytin Toisen pukemaan ripeästi, tönin koiran pois jaloista (uudelleen) ja riepotin puolipukeista Rääpälettä kainalossa. Se yksi. "Voiks se lähtee mun kaa pulkkamäkeen?" Tuli muuten ärähdettyä rumasti, että Toinen on jo pukemassa, odota ulkona. Kun iso lapsi (puhutaan jo 13+ tytöstä) käyttäytyy kuin kaksivuotias palaa käpy. Sori.

Se yksi, episodi kolme
28.12.
Ovikello soi noin 15.00. Esikoinen avasi oven ja huusi ovelle Toisen, joka oli juuri päässyt koneelleni pelaamaan Sims 4-peliäni. Vartin jankkauksen jälkeen ovi oli edelleen sepposen selällään. Ulkona parikymmentä pakkasta. Mies nappasi Rääpäleen kainaloonsa ja meni pistämään jankkaukselle pisteen, joutui häätämään tytön ovesta roikkumasta. Toinen oli yrittänyt sulkea ovea, mutta päätynyt vain vetämään ovea tytön kanssa kilpaa. Jumalauta.

Se yksi, episodi neljä
29.12
Toisen puhelin soi. Toinen totesi soittajan olevan se yksi, löi luurin korvaan ja sulki puhelimensa.

Mitähän tässä pitäisi tehdä? Hankkia turvaketju ulko-oveen? Päästää Jääkarhu kerran "vahingossa" tuulikaappiin? Vai kenties lastensuojeluilmoitus? Jos niin mistä? Kyllä ymmärrän, ettei tuolla yhdellä varmaan kamalasti oman ikäisiä kavereita ole.

Mitäs muuta. Murheenkryyni loukkaantui siitä, että se jätettiin ulos pakkaseen ja kieltäytyi liikkumasta enää mihinkään. Autoista mitään ymmärtämättömän pikadiagnoosi on jäätynyt käsijarru.

torstai 25. joulukuuta 2014

Joulu

Nyt se on ohi, onneksi. Pöydät notkuu herkuista ja ruokaa riittää niin, ettei pariin päivään tarvi mitään tehdä. Muksut touhuaa onnellisina omissa jutuissaan.

Lahjojen avaamiseen saakka säilyi mun kärsivällisyys, mutta siihen sähläykseen menee melkein joka vuosi hermot. Tällä porukalla se sähläys ei ole edes ihan pientä... Kuva on surkea, mutta kertoo silti jotain volyymista.


Tänä vuonna joulupukki toi lahjat kiireessään vain tuulikaappiin saakka, ja sieltä ne sitten lapsityövoimalla kannettiin kuusen alle. Jokaiselle löytyi käsittämättömän ihania juttuja ja riemun kiljahduksia riitti pitkälle iltaan.

Muksujen mentyä nukkumaan avattiin omat ja Rääpäleen paketit. Rääpäle touhusi innoissaan koko loppuillan itsensä kokoisen Barbababan kanssa.


Muualla maailmassa syödään ehkä suklaata sukista. Mä syön sitä oikein mielelläni Nokialaisista kumisaappaista. Näillä kelpaa kulkea.

Onneksi joulu on vain kerran vuodessa. Paras hetki on koko sählingin jälkeen, kun saa kaatua sohvalle viinilasi toisessa ja kinkku/graavikalaleipä toisessa. Ja suklaata vieressä.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Oi Kuusipuu

Kauneimmat joululaulut (vol 2) on nyt laulettu ja kuuseenkin ripustettu koristeet. Huomenna vuorossa pipareita ja siivouksen jatkamista (vaikkei ole edes pakko!).


Minen laittanut kuin tähden, ja mies valot. Viimeinen sen sanoi: "Minä ite laitin! Ite laitin!" Yhteistyössä laittoivat kaikki viisi jokaisen koristeen. Kirjaimellisesti.

(Ja huomaatteko, kirjahylly kuusen takaakin on siivottu, täysi, mutta siivottu.)

Kuinka kloonata itsensä ja muita arjen mysteerejä

Perjantain ja lauantain välisenä yönä Rääpäle päästi meidät vihdoin nukkumaan 3.30. Herätyskello huusi eilen 7.00, koululaisten joulujuhlien vuoksi... Koululaiset kiskoivat juhlavaatteitaan niskaan ja minä samaa vauhtia kupin kahvia naamaani.

Puoli yhdeksäksi vein Esikoisen omalle koululleen. Ajoin siitä suoraan Toisen ja Kirpun koululle, jätin murheenkryynin parkkiin kirkolle. Yhdeksältä alkoi Toisen joulujuhla, jossa Kirppu oli esiintymässä. Yleisöä oli tosi vähän, mutta ehkä se johtuu paitsi pienestä alakoulusta, myös sitä, että tässä koulussa on yläkoulu myös. Eikä yläkoululaisten vanhemmat kovin sankoin joukoin enää juhliin ilmesty...

Neljäsluokkalaiset tulivat saliin nahistellen ja istuivat omille penkeilleen. Salin valot olivat sammutettuina ja valkokankaalle heijastui tähtitaivas. Rauha alkoi hiljaa hiipiä mieleen. Kirpun luokka toivotti esityksellään runon muodossa kaikille "Riemuisaa Joulua!" ja hyvänjoulun toivotusten jälkeen jätin Toisen syömään puuroaan ja odottamaan todistustaan sekä Kirpun odottamaan oman juhlansa alkua, siinä juhlassa tismalleen sama ohjelmasisältö, ainakin rehtorin puheiden mukaan.

Kiiruhdin liukastellen tien toiselle puolelle kirkon takapenkkiin. Esikoisen koulun joulukirkko alkoi klo 10. Bussi toisensa jälkeen kaartoi kirkon parkkipaikalle ja bussillinen kerrallaan liki neljäsataa lasta täyttivät kirkon penkit. Muutama hassu penkkirivi takaosasta jäi vanhemmille ja muille kirkkoon eksyneille. Kirkko oli ääriään myöten täynnä.

Esikoinen ohjasi omat koulukumminsa penkkiin, ettei pienet vain katoa, ja samassa jo kynttiläkulkue lähti liikkeelle. Kyllä oli tippa linssissä. Moneen kertaan.

Kirkon jälkeen koululaiset palasivat busseilla koululle, mistä kävin Esikoisen todistuksineen hakemassa kotiin. Samalla oven avauksella ovestamme astui sisään pikkusiskoni joulutuomisineen. Tunti siinä ennätettiin jutella, kun puhelimeni vinkaisi.

Nelikon isä vahvisti junansa, aikataulunsa ja rautatieaseman (niitä kun tässä pääradan varressa lähijunilla riittää, ja kaukojunillakin). Koululaiset jäivät kotiin omiin touhuihinsa, pakkasin mukaani Täystuhon ja Viimeisen, saivat nukkua autossa päiväunet. Törkeän liukasta oli ajella, mutta ehdittiin juuri ajoissa Täystuhon kanssa ojentamaan isäinpäiväkortit. Katseltuani pienen hetken Täystuhon onnellista ilmettä, tarjouduin heittämään nelikon isän sinne, minne hän oli menossa. Ei kai sitä jouluruuhkaan bussilla kaikkien tavaroiden kanssa... Ja samalla sain noudettua Kirpun kummitädiltä joulupaketin.

Enpä ole ikinä nähnyt niin hämmentynyttä ilmettä kellään. Oven avatessaan hän tietysti ensimmäiseksi huomasi nelikon isän, seuraavaksi Täystuhon ja nähtyään mut ja Viimeisen, leuka tipahti. Kukapa voisi uskoa.

Ajellessani tältä reissulta kotiin poikien kanssa, katselin kuinka aurinko laski järven taa ja viimeiset säteet heijastui kerrostalon seinästä. Silloin mä sen taas tunsin, että asiat on just niin kuin pitääkin. Että näin on hyvä, ja kaikki loppukin järjestyy.

Illemmalla käytiin vielä kaikkien neljän pojan kanssa vanhemmillani. Kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen Bachin Minuet soi pianolla yllättävän hyvin. Kuinka olen pianon soittoa kaivannutkaan...

Ja Rääpäle. Se nukahti yöunilleen jo 1.00. Herättiin tunti sitten ja nyt on aamukahvi kupissa.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Saako viallisesta kuukaudesta vaatia hyvitystä?

Ei. En ole unohtanut blogia. Ensin ei tehnyt mieli kirjoittaa kellekään mitään (enää ikinä) tai ylipäätään sanoa kellekään mitään (enää ikinä) ja sitten ajattelin, että peruutan joulun ja palautan joulukuun viallisena. Naamakirja on joululomalla, ja puhelimessa vikaa (nimittäin sellaista vikaa, ettei sen omistajaa kiinnosta, kun se mölyää).

Joulukuu on ollut käsittämättömän täysi niin hyvässä kuin pahassakin ja mä olen jälleen kerran huomannut toivovani, että asuttaisiin jossain tuhannen kilometrin päässä erämaa mökissä ilman puhelin- tai internetyhteyksiä. Että saisinkin vain olla tämän pienen perheen kanssa yhdessä ilman, että tarvitsisi välittää mistään muusta mitään. Olisi lunta, pakkasta, kirkas tähtitaivas ja takassa räiskyvä tuli. Oltaisiin vaan.

Joulun ruuat on kaloja, maitoja, leipiä ja hedelmiä vaille kaapissa. Joululahjat on hankittu ja suurimmalta osaltaan paketoitu. Kuusi on muovia, ostettu jo ja odottaa kaapissa sunnuntaita, jolloin kasataan ja koristellaan.

Siivoukset alkaa olla kasassa kirjahyllyjä, kaappeja, kylppäriä ja meidän makkaria lukuunottamatta.

Jouluruuat tänäkin vuonna on tehnyt jonkun muun äiti.

Lastensuojelu on jälleen tehnyt viimeisen visiittinsä. Kuulemma ei edelleenkään ole lastensuojelullista asiaa meillä. Perhesovitteluun kyllä olisi. Sinnehän olisi menty jo viime keväänä, mutta tiedättekö kuinka helvetin (sori...) vaikeaa on sovitella yhtään mitään yksinään? (Jännästi ei kyllä lähipiiri yhtään tunnu tajuavan tätä, vaan kaikki on aina mun vika, jos niiltä kysytään.) Ja kuinka sinne sovitteluun ei edes pääse yksinään. Mä nimittäin olisin mennyt, ja vahvistinkin kaikki annetut ajat ja järkkäsin kalenterin ja... mut ehei, eihän siitä mitään tullut.

Nelikko on tavannut isänsä viimeksi syysloman lopussa. Isäinpäiväkortit on edelleen mulla tallessa. Yhtään yhteydenottoa ei sieltä ole kuulunut. Muksujen kyselyt ovat taas rauhoittuneet.

Päiväkodin joulujuhlat on vietetty ja huomenna on koulujen vuoro. Pienten joululoma on jo alkanut, ja sen kunniaksi ne kiskoi päähänsä merirosvohuivit ja vetivät sinisellä tussilla naamaansa merirosvomaskin. (Onneksi edes vesiliukoinen tussi...)


Rääpäle on todenteolla lähtenyt liikkeelle. Jätän sen selälleen peiton päälle ja löydän sen milloin mistäkin. Yleensä pulasta.


Onko meillä kaikki hyvin? Saadaanko määritelmä hyvälle? Me ja koko meidän lähipiiri on hengissä, sairaalat laittakoot laskujaan.


Tämän joulukuun jälkeen olen varma siitä, että suojelusenkeleitä todellakin on. Muuten ei oltaisi tässä.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Tarina sateenkaaren takaa


Neljätoista vuotta sitten meidän perhe koki ihmeen. Sateenkaari kaartui Naistenklinikan ylle kuin lupauksena, että kaikki järjestyy. Tarrasimme siihen jokainen.

Sama sateenkaari, sama ihme, oli mielessäni elokuun alussa. Samat rukoukset, sama toive, sama pelko. Kun lastenlääkärin tarkastuksessa kaikki ei olekaan niin kuin pitäisi. Elokuun alussa kävin Rääpäleen kanssa kaiken sen saman läpi. Sateenkaari kantoi. Toisin kuin neljätoista vuotta sitten, tunninkaan ultraamisen jälkeen ei sydämestä löytynyt syytä sivuäänelle.

Ja tuo joulukuinen sateenkaari neljätoista vuotta sitten. Ihmeemme elää ja voi hyvin tänään rankasta alusta huolimatta.

Vapaasti voitte antaa tuolle värinauhalle mitä merkityksiä tahdotte. Minulle sateenkaari kuitenkin merkitsee aina lupausta näiden pienten sydänlasten selviämisestä.

"Sateen jälkeen taivahalle katsomaan jos jäät
Nähdä silloin voit sä nauhat oudon värikkäät
Siellä sateenkaari jälleen aurinkoa lepyttää
Eikä mene kauan, kun taas päivä hymyää"

Ps. Kummasti ei somessa näkynyt mitään Tahdon-hehkutusta tai sateenkaaria tänään. Ei yksiäkään voitonjuhlia heti äänestystuloksen selvittyä. Jännä. Katsoin äänestyksen suorana. Sateenkaarten sijaan aion tutustua sosiaalihuoltolakiin, sepäs vasta oli tiukka tasapeli, ja kansanedustajat oli ihan pihalla lippuäänestyksessä. 

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Pesuohjelappu on pop

Syvä blogihiljaisuus arjen kaaoksessa. Voisin tänäkin vuonna lahjoittaa kalenteristani joulukuun pois.

Rääpäleen 4kk neuvolasta terveisiä. Olen edelleen tyytyväinen meidän omaan terveydenhoitajaan. Ei turhaa hössötystä eikä yhtään neuvoja. Normaalisti täällä tämä neuvolakerta olisi ollut lääkärille, mutta koska aikoja lääkärille ei ollut, vaihdettiin tämä terveydenhoitajakäynniksi (tai olisi ollut, Uudenvuoden aatolle, mutten siihen suostunut, koska kaikki lapset on kotona).

Millainen on nelikuinen?


Painaa vähän reilut 7kg ja on suunnilleen 66cm pitkä. Se kiljuu ja murisee, hakee jopa jo joitain tavuja. Se pyörii niin kellonviisarina kuin mahalta selälleen ja selältä mahalleen. Se ei enää löydy siitä, mihin sen jättää, vaan pääsee jo ryömien joskus etuperin, mutta yleensä takaperin, metrinkin päähän. Se suuttuu leluilleen, kun ne karkaa.

Ja hei, pesuohjelappu on pop. Sille voi ensin murista uhkaavasti ja sen jälkeen sen voi syödä.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Sininen ja valkoinen

Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,
Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.
Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien?
Tai sen kaiken rikkauden? Kunnes tiesin vastauksen. 

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen. 

Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen.
Lämmön tunsin kuitenkin lujuudessa graniitin.
Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi.
Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden. 

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.



Kyllä mietin, mitä tästä maasta ja sen tavoista pitäisi kertoa, jos joku kysyisi.

Kertoisinko kaiken sen hyvän; ilmaisen neuvolan, lukukausimaksuttoman koulutuksen, sosiaalihuollon... vai sen puhtaan piittaamattomuuden, mitä päivästä toiseen näkee niin uutisissa kuin oikeassa elämässä. Kertoisinko sen ylpeyden, että omillaan on kunkin pärjättävä?

Tänään mä en tykkää enkä ymmärrä suomalaista asennetta, jolla jokainen hoitaa omat asiansa.

Kukaan ei pysähdy auttamaan pyörällä kaatunutta, kauppakeskukseen pyörtynyttä, neuvomaan eksynyttä, opastamaan junan leimauslaitteen käytössä osaamatonta. Minä, minä, minä ja mun napa. Paska maa ja sen vielä paskemmat ihmiset.

Että kaipa mäkin kertoisin kysyjälle neljästä vuodenajasta, kovista pakkasista, karjalaisesta sisusta ja yöttömästä yöstä.

torstai 4. joulukuuta 2014

Kiitos Elisa

Kiitos Elisa, kun palautat perheeni minulle vankkumattomalla varmuudella monta kertaa viikossa. Korjaat kuulemma kaapeleita tai parannat verkkoa tai teet milloin mitäkin käsittämätöntä, mutta et ainakaan sitä, mistä maksan sinulle. Toisaalta tällä viikolla olen kyllä mielelläni maksanut siitä, että teet juuri sitä, mistä en maksa.

Internet-valo on tänäänkin vilkkunut modeemissamme monta tuntia. Niin se teki eilenkin ja muutama päivä sitten myös.

Ensin kolostaan ryömi Esikoinen esiin. Se istui olohuoneeseen ja keksi sitten itselleen tekemistä tässä perheen keskellä. Minä harmittelin aikani, etten pääse nyt kirjoittamaan mielen päällä olevia juttuja, mutta muistin sitten tiski- ja pyykkivuoret sekä puuttuvan joulukuusen. Mies manaili sinua pitkän tovin, mutta lähti sitten koiran kanssa lenkille ja kanssani kuusen hakuun.

Kiitos Elisa, että säännöllisesti palautat perheeni. Internet-valo palaa nyt vakaasti, mutta Esikoinen oman ihmemaansa sijaan lähti kanssani kauppaan ja keittelee teetä nyt Toisen kanssa. Kyllä tykkään.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Aasi minä

Ei oo yhtään tehnyt mieli kirjoittaa. Ei kellekään eikä mitään, koska no niin no.

Mun reaktio oli suunnilleen sama nyt kuin aikanaan WTC-tornien sortuessa. Kaikki ymmärtää varmasti, miten nuo tornit järkytti perusturvallisuuden tunnetta. Sitä en ymmärrä minäkään, miten perjantai pystyi samaan.

Mä oon lukenut kaikki uutiset ja naamakirjapäivitykset eri kirkoilta, eri piispoilta, eri lähteistä. Kaikki, mitkä vain suinkin olen löytänyt. Laittanut sähköpostia parille papille ja istunut kahdessa eri messussa sitten perjantain. Siis minä, joka on viimeksi ollut kirkossa vuosi sitten laulamassa kauneimpia joululauluja.

Lopputulemana jo piispat veti nyrkkimatsia su-ma välisenä yönä mun unissa. Ja sitten mä sen tajusin. Ihmisiä ne on vaan ne piispatkin. niin kuin minäkin. Asia ei ehkä ole mulle ok, mutta ei näinkään voi jatkua.

Könysin siis eilen nuorten messuun Täystuhon ja Rääpäleen kanssa. Ja sieltä se löytyi se rauha sitten lopulta. Ihminen on välillä sellainen aasi, että pistää oman napansa ekaksi. Niiden nuorten esirukouspyynnöt olivat pitkälti samat kuin munkin: "Älä anna meidän kirkon hajota ja anna meille ymmärrystä..."

Ehkä me nyt voidaan jo siirtyä muihin aiheisiin. Ainakaan viime yönä ei piispat mun unissa tapelleet.

Niin että huomasitteko, että viime perjantaina myös leikattiin lapsilisiä? Ei kuulunut salista tai ulkoa buuausta sille. Miksiköhän?

perjantai 28. marraskuuta 2014

Liiton merkki

En edes muista, milloin viimeksi olisi itkenyt niin paljon kuin tänään. Katsoin äänestyksen livenä ja siinä vaiheessa, kun puhemies koputteli nuijallaan järjestystä saliin voittajien intouduttua äänekkäisiin "Jeee!" huutoihin, tuli kiire sammuttaa koko lähetys.

Ei pidä käsittää väärin. Jopa minä allekirjoitan sen, että jokaisen ihmisen tulee olla lain edessä yhdenvertainen.

Mutta arkkipiispan kommentointi meni liian pitkälle. Viis meistä, jotka ovat elämänsä rakentaneet sen varaan, että yksi on ja pysyy.


Koska ainut, mikä mut on tähän päivään kantanut läpi kaiken sen paskan on usko, eikä Uskolle löytynyt kodin tarjoajia, en eronnut kirkosta, vielä. Soitin sen sijaan kirkon palvelevaan puhelimeen, vain kuullakseni, etteivät tiedä, onko kirkko enää entisensä. Että on olemassa mahdollisuus, ettei sinne enää kannata mennä, jos vanhaa turvaa hakee. Puhelimeen vastannutkaan ei tiennyt, minne muualle menisin. Mä oon käynyt tänään sen kaiken paskan päässäni läpi uudelleen, ja itkenyt niin, että esikoistakin jo mun hätä itketti. (Sen mielestä tää homma nyt on ihan jees, mutta hetken pohdittuaan totesi, ettei ehkä kuitenkaan joka lakimuutoksesta kannata Raamatun tulkintaa muuttaa...)

Että hei Keski-Uusimaa. Täällä olisi sunnuntaina yksi kirkkoon ryömijä, jos saisin lupauksen konservatiivisesta jumalanpalveluksesta. Muuta en nyt itkemättä kestä.

Kaikkein korneinta tässä ei suinkaan ole edes arkkipiispa, vaan se, että sateenkaari heijastettiin eduskuntataloon. Mulle sateenkaarella oli tähän päivään saakka positiivinen merkitys. Nyt se tuntui suolalta haavoissa.

(Kivittäjille tiedoksi, synnitön saa viskata ensimmäisen)

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Mutta kuka antaisi uskolle uuden kodin?

On tultu pisteeseen, jossa usko on jäämässä kodittomaksi. Seinät sille kyllä löytyisi ympärille ja kattoakin tarjotaan pään päälle, mutta mistäpä löytyisi koti?

Mä olen muuttanut lukemattomat kerrat asunnosta asuntoon ja vasta näissä kahdessa viimeisessä olen ollut kotona. Turvassa ja rauhassa, tietäen, että kukaan ei voi enää viedä kotia pois. Vuosikaudet lohduttauduin sillä, että koti on siellä, missä sydän on. Ei seinät, ei katto, ei väestörekisteriin kirjattu osoite tai valokuva-albumi lapsuudesta. Sitten löysin paikan, jonne sydämenikin uskalsin antaa.

Uskolla on vuosikaudet ollut koti. Vaikka se olisi horjunut pimeässä ja kompastellut kivikoissa, saanut turpaansa kahakoissa ja raahautunut eteenpäin henkitoreissaan, sillä on ollut koti, jonne palata mitä ikinä on sattunutkin.

Ensimmäisen yön jälkeen se kömpi kotiinsa häpeissään siitä, mitä oli tehnyt, anteeksi pyydellen. Saarnahan siitä seurasi, mutta sen jälkeen Usko sai taas jatkaa matkaansa keveämmin mielin palatakseen taas käymään kotona niin suurimmissa onnen hetkissä kuin syvimmissä pohjamudissa. Vaikka Uskon maailma sortui, koti säilyi. Siellä se odotti valot tuikkien lämpimänä majakkana ja turvapaikkana kaikelta pahalta.

Usko kasvoi, vahvistui ja varmistui kulkemisestaan, saattoi joskus jo kertoa nimensäkin ilman pelkoa siitä, että joku sen nuijisi takaisin kivenkoloon tai heittäisi takaisin pimeään yksin.

Kunnes eräänä päivänä joku päätti Uskon kodin olevan liian vanha ja restaurointia vailla. Kaikki vanha ja turvallinen siivottiin pois, tilalle kannettiin uutta. Uskolle jäi kodista seinät ja katto, muttei mitään omaa ja tuttua.

Niin se lähti etsimään omaa kotia.

Kierteli ovelta toiselle koputtelemassa ja kyselemässä, kuka antaisi Uskolle oman kodin. "Kyllä sä tänne saat tulla, sulle löytyy täältä koti, mutta noita lapsia me ei kyllä..." Sen tien se lähti, siellä ei olisi Uskon koti.

"Kyllä sä tänne saat tulla, tästä saat kodin. Ja tässä on sulle meidän kodin säännöt, ne on just niin kuin siinä lukee, pilkulleen on niitä noudatettava, mutta kodin saat, tietysti." Usko katsoi sääntöjä. Monta sataa sivua pienen pientä pränttiä, sellaisenaanko muka ehdoton totuus ja kaikkinensa noudatettava. "Ei kyllä pysty", Usko totesi ja matka jatkui.

"Kyllä sä tänne saat tulla, täältä saavat kaikki kodin", kolmannesta paikasta sanottiin. Edellisestä viisastuneena Usko kyseli sääntöjen perään. "Onhan meillä joskus ollut, mutta nyt saa kaikki tulla, sellainen se tämä päivä." Sieltäkin käveli Usko ulos. Miten koti voisi olla jossain, minne kaikki saa mennä, miten sellaiseen tekisi turvan?

Miten käy Uskon, jos sille ei löydykään uutta kotia? Kuka sille nyt uuden kodin antaisi, mistä löytyisi? Kuka kuuntelisi Uskon murheet, pitäisi saarnat typeryyksistä, kuka antaisi Uskon virheet anteeksi, jos kukaan ei virheitä tunnusta?

Kuka antaisi Uskolle uuden kodin?

tiistai 25. marraskuuta 2014

Ehkä kuitenkin olisi pitänyt olla hiljaa...

Mä oon niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkiin "mä kyllä tiedän tän paremmin kuin sä"-ihmisiin. Enimmäkseen äiteihin, mutta yleensäkin ihmisiin. Mä oon niin pieni vielä ja kyllä mä sitten joskus isona ymmärrän.

Se vaatimuslista naiselle alkaa jo ennen kuin esikoinen on syntynytkään. Siitä, kun kaksi viivaa on saatu tikkuun tai jo aiemmin, jos erehtyy ääneen sanovansa tahtovansa kaksi viivaa. Että hei, ootsä nyt varma, että tiedät mihin oot ryhtymässä! Kyllä sä nyt vaan tässä vanhemmuudessa sitten häviät koko oman elämäs, onko sulla nyt koulutus ja vakiduuni, ja mites se mies, eihän se nyt saunakaljaa juo.

Sitten sä löydät itses pieni nyytti sylissä lapsivuodeosastolta kaikin puolin epätäydellisen synnytyksen päätteeksi. On yö ja on pimeää. Sytytät lukuvalon, että näkisit. "Nyt hei ne valot kiinni, kun toisten pitää saada levätä!" Parin tunnin päästä joku tulee kysymään, mikset ole kirjannut edellistä imetystä. Niin. Mä en pimeässä löytänyt... Pitää kirjata! Ja et kai sä nyt vaan vaihtanut vaippaa syötön jälkeen! Kotiin lähtiessä joku huikkaa perään, että palautusoikeutta ei ole.

Neuvola muistuttaa sua, että sinne saa ja pitää aina soittaa heti, jos on jotain kysyttävää tai epäselvää. Arkisin puhelintunnilla klo 9-10, muttei torstaisin, koska silloin olen koulutuksessa eikä tiistaisin, koska... ja hyvä olis jos et muinakaan päivinä, koska meillä on kiirettä ja resurssipula, mutta heti soitat jos on kysyttävää!

Rinnat verillä vertailet sitten kaupassa tuttelin ja nannin eroja se vauva mukana, vaikkei niitä vauvoja kauppaan saisi viedä. Työnnät vaunuja loskassa huutava mytty mukana ja parinkympin pakkasissa, vaikkei ulos saisi viedäkään. Annat nukkua päiväunet sisällä tai ulkona, ja vauvahan nukkuu. Erehdyt olemaan onnellinen nukkuvasta lapsesta, kunnes joku kertoo, että ulkona sen pitäisi nukkua, koska raitista ilmaa tarvii tai sisällä, ettei joku sekopää sitä pölli ja hautaa hankeen.

Eiks äiti anna sulle ruokaa ollenkaan! Painoa tulee liikaa tai liian vähän, istut pöydän ääressä itkemässä raivoavan ipanan kanssa kilpaa. Tenavan täytyy vaan syödä. Sun pitää syöttää väkisin, jos se ei muuten suostu, neuvotaan. Sä yrität ja te itkette molemmat. Puuro päätyy seinälle, kattoon ja lattialle. Molemmat itkette eikä kumpikaan syö.

Ja ette kai te nyt hajustettua pyykinpesuainetta käytä ja huuhteluaineita ei saa käyttää ollenkaan! Seisot ne kirkuvat nyytit mukana kaupassa taas, pesuainehyllyllä tällä kertaa vertailemassa zeoliitti- ja saippuapitoisuuksia, tutkimassa pyykinpesuaineita. Otitpa minkä vaan, väärä se on kumminkin.

Lapset kasvaa. Haet päiväkodista kotiin tenavan, jolla on musta silmä, huuli auki, käsittämätön kuhmu päässä. Kyllä ton pojan tukka pitäis leikata! Varaat ajan toimintaterapeutin arvioon, koska kaveri osui kivellä, mutta oma muksus ei. Kyllä nelivuotiaan pitäis jo osata ärrä ja ilman apupyöriä ajaminen! Sun muksussas on jotain vikaa ja sä oot ihan paska mutsi, kun sun muksus ei osaa. Ketään ei kiinnosta, että se luki jouluevankeliumin päiväkodin joulujuhlassa. Kyllä pitää osata ajaa pyörällä!

Rehtori soittaa ja kieltää vanhempien väliset keskustelut koulupäivien tapahtumista. Meidän koulussa ei kiusata, meillä on niin kiva koulu ja kiva tiimi. Ei voida panna kiusaajaa eri luokkaan, vaikka jaetaan luokat uusiksi, eihän se koulussa kiusaa, kotona vaan paukuttaa sun tenavas päätä jäähän.

Tenava tuo sulle kymppiä toisensa jälkeen koulusta. Sä laitat opelle viestiä, että josko jotain haastetta tälle. Ei ole tarvetta, kun se osaa lukea niin hienosti Akkaria hiljaa.

Kaiken sen keskellä sä oot pessyt pyykit, laittanut ruuat, paikannut haavat, valvonut yöt ja päivät ja ollut vain äiti. Yrittänyt parhaasi ja pyrkinyt täydellisyyteen ja lopulta paiskannut pyyhkeen kehään ja lähtenyt töihin.

Mut hei, niinkään sä et olis saanut tehdä. Että pitäkää tunkkinne.

Aiempia paskamutsi-purkauksia voi lukea täältä:
Leijonaa mä metsästän
Arjen logistiikkaa osa 2-aikataulut
Mitä unohtui?
Riittävän hyvästä vanhemmuudesta

Ja melkoisen monesta muusta tekstistäni.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Legon kirje vanhemmille

Törmäsin Legojen sukupuolettomuutta pohtivaan tekstiin Facebookissa ja siitä se ajatus sitten lähti. Linkin takaa löytyy Legon kirje vanhemmille vuodelta 1973. Käännettynä suomeksi se menee suunnilleen näin:

Vanhemmille
Luomisen tarve on yhtä vahva kaikilla lapsilla, niin tytöillä kuin pojillakin.
Mielikuvituksella on merkitystä, ei taidoilla. Rakennat mitä ikinä mieleen tulee tavalla, jolla sinä itse haluat. Sängyn tai trukin, nukkekodin tai avaruusaluksen.
Monet pojat pitävät nukkekodeista. Ne ovat paljon inhimillisempiä kuin avaruusalukset.
Monet tytöt suosivat avaruusaluksia. Ne ovat paljon jännittävämpiä kuin nukkekodit.
Kaikkein tärkeintä on antaa heille oikeat tarvikkeet, jotta he voisivat luoda, mitä ikinä tahtovatkin.

90-luvulla legoissa alkoi raju jakaantuminen tyttö- ja poikalegoihin. Belvilleihin ja La Scala-legoihin saakka minäkin leikin City-legoilla ja Fabulandeilla. Meiltä löytyi niin ratsastuskoulu kuin lentokenttä, poliisi-asema ja rantakahvila. Rakennettiin taloja äidin kanssa ihan peruspalikoista.

Välillä meni jo tovi, ettei "tyttölegoja" saanut juuri mistään. Nyt muutaman viime vuoden aikana on tulemisen tehnyt niin pinkit peruspalikat kuin Lego Friendsitkin. Tiedän. Pikkutytöt (ja itseasiassa vielä pienemmät pojat) ovat seonneet tuohon tyttöjen maailmaan.


Onhan nuo pinkit palikat toki minustakin kauniimpia kuin esimerkiksi Turtles- tai StarWars-legot... mutta silti meillä legoleikki tuntuu olevan suhteellisen sukupuoletonta. Ei meillä ole tarvetta varsinaisille tyttölegoille, koska perus city-legoista löytyy vaikka mitä.


Ja luovuutta voi käyttää vaikka Simpsoneita katsellessa ohjekirjojen ollessa pysyvästi Hukka-nimisessä paikassa.


Älypuhelimen tarpeenkin voi kätevästi täyttää pikkulegoilla (tabletin dubloilla).


Jostain syystä mielestäni legojen alkuperäinen idea, rakentaa, mitä mieleen tulee, näkyy parhaimmin kahdessa viimeisessä kuvassa. Puisto on Toisen rakentama ja älypuhelin Täystuhon.

Miksi jotain niinkin sukupuoletonta kuin rakennuspalikka täytyy jakaa tiukasti tytöille ja pojille?

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Palikka palikan perään


Jokin tovi sitten anoppi keksi, että tottahan Täystuhon ja Viimeisen täytyy nähdä Fröbelin Palikat livenä. En ole koskaan ollut yhdenkään bändin keikalla ja ilmoitin, että Fröbelin palikat eivät missään tapauksessa ole se bändi, jonka keikan tahdon muistaa ensimmäisenäni. Niinpä hain liput anopille ja pojille.

Tänään nuo olivat siellä melkoisen monen muun kanssa, keikka oli loppuunmyyty.


Kummissaan kuulemma kuin mitkä, kun oli tungosta ja vielä ihan livenä yleensä telkkarista ihmeteltäviä lauluja.



Ja nimikirjoitukset tottakai kotiin tuomisiksi.


Ja koska jostain on aloitettava, istuin minäkin tänään ihka ensimmäisen puoluekokoukseni. Aika palikka olo, ihan pihalla kaikesta.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Pallopäät meressä

Murheenkryyni kävi tänään vielä näytillä merkkihuollossa, koska se tarvitsi ohjelmistopäivityksen. Olin kyllä aika äimänkäkenä, kun vakihuoltomme tuosta päivityksen tarpeesta kertoi. Mä kun luulin ajavani autoa, ja mistä lähtien autoille on tuollaista tehty...

Pakkasin sitten huoltoreissulle mukaan Täystuhon ja Viimeisen, koska sata metriä huollosta oikealle on Hoplop. Ainahan siellä aikaa yhden päivityksen verran kuluu.

Paitsi ettei kulu.


Kolme tuntia saapumisesta pojat ilmoittivat tahtovansa kotiin. Murheenkryyni sen sijaan ei. Mentiin sitten papan kyydissä mummille kahville. Ja tuntia myöhemmin sai Murheenkryyninkin noukkia kotiin.

Moottoritietä ajeltiin kuuttakymppiä kotiin kiltisti niin kuin muukin jono. Satoi vähän lunta, jos ette huomanneet.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Yksityistä perusopetusta

Pitäisiköhän sitä opetella kirjoittelemaan luonnoksiin ja julkaista sieltä silloin, kun tuntuu, ettei mitään uutta kirjoitettavaa ole? Tänään näyttäisi olevan pinnalla olevia mielenkiintoisia uutisia nimittäin useampi, ja kotonakin on taas sattunut ja tapahtunut...

Haluan kuitenkin pohtia tasa-arvoista ja maksutonta perusopetusta. Jälleen kerran. Yle uutisoi tänään "Näin viisas vanhempi tekee" - OAJ: Vanhemmilla syytä valita asuinpaikkansa kuntien koulutustarjonnan perusteella (Yle, 19.11.14).

Yhä suurempi osa kunnista menee opetuksesta sieltä, missä aita on matalin. Mitään "ylimääräistä" ei perusopetukseen ole tarjolla. Tuntikehys supistetaan lain määräämiin minimitunteihin, vieraita valinnaisia kieliä ei tarjota (tai tarjotaan, mutta aloitusvaatimuksena niin suuret ryhmäkoot, etteivät ne voi toteutua), painotukset ja erikoisluokat lakkautetaan, jakotunneista luovutaan ja ryhmäkoot kasvatetaan tappiinsa.

Kaikki perusopetuksen retket on vanhempien lompakon varassa. Jos ei sen oman perskohtaisen, niin sitten vanhempainyhdistyksen. Kaikki koulun extratoiminta lähtien nyt vaikka välituntivälineistöstä, näytelmien puvustamisesta ja liikuntatuntien suksista aina käsityötarvikkeisiin on oikeastaan vanhempien lompakon varassa joko suoraan tai välillisesti myyjäisiin käytettynä aikana ja rahana.

Samaan aikaan yksityinen sektori on haistanut vanhempien tarpeen saada lapsilleen laadukasta opetusta. Rahalla saa. Kaikki muistavat kyllä maksulliset abi- ja preppauskurssit, mutta nyt saa rahalla perusopetukseenkin...

Mä en oikeasti tiedä enää, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ei. En ole tyytyväinen kaupunkimme toimintaan yleisellä tasolla. Sen sijaan omien muksujeni kohdalla olen tänä syksynä ensimmäistä kertaa tyytyväinen kaikkien kolmen koululaisen osalta. Näillä on ihanat opet, jotka vielä jaksavat eriyttää opetusta myös ylöspäin. Ja jos näiltä opeilta viedään mahdollisuudet eriyttämiseen, täytyy mun varmasti tehdä se jälleen kerran itse. En maksa opettamisesta ulkopuoliselle.

Meillä on kotona käytetty oppimisen tukena ja motivaation lähteenä mm. WSOY:n Oppi ja Ilo-sarjaa, erilaisia tekniikka- ja tiedeleluja, lauta- ja pc-pelejä, lasten tietokirjoja ja jopa Olipa Kerran -piirrossarjaa. Materiaalia on etsitty sitä mukaa, kun lapset ovat jostain kiinnostuneet tai jonkun asian oppimisessa on ollut vaikeuksia.

Silti jään väkisin miettimään, onko lasten koulumenestys oikein ulkoistaa vanhempien lompakolle. Jos koululla olisi käytössä materiaaleja samalla skaalalla, pääsisikö kärryille joku sieltä jo pudonnut, pysyisikö kyydissä joku juuri putoamassa oleva, löytyisikö motivaatio ja ilo oppia jollekin sen jo menettäneelle?

Vaikka meidänkin kaupunkimme on ystävällisesti päättänyt leikata tunnit minimiin, on täällä sentään vielä toivoa toisen asteen koulutuksen saamisesta kotoa muuttamatta. En kai voi muuta kuin maksaa maksuttomasta perusopetuksesta sekä koulun tarvitsemat retkirahat ja extravälineet (mitä nyt kulloinkin vanhempainyhdistyksiltä ovat vailla) että varsinaisen materiaalin vielä kotiin, jotta lasten into säilyisi.

Liekö siinä syy, miksi vanhemmat ostavat perusopetuksen lapsilleen yksityiseltä sektorilta. Kuntien systeemi mättää pahasti.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Tarzan, merirosvo, tulipalo!

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila kirjoitti blogissaan (17.11.14) lasten leikistä, syistä sen varhaiseen loppumiseen sekä aikuisten asenteista. Olenpa itsekin kirjoittanut aiheesta jo aiemmin tänä syksynä täällä.

Viimeinen viettää tänään kuumeetonta päiväänsä kotona (koska viikonloppuna opeteltiin taas hengittämistä Babyhalerilla). Täystuhokin sai näin ylimääräisen vapaapäivän.

Jäin vain tuosta Kurttilan tekstistä pohtimaan, missä vaiheessa leikkimiseen kuitenkin saisi puuttua, ja kenties lopettaa koko leikin lyhyeen?


Nytkö?


Joko nyt?


Tai ehkä vain odotellaan naapuria ovelle kertomaan, että räjäytystyömaan äänetkin jäävät kakkoseksi tälle kaksikolle... Ehkä sen leikin sitten viimeistään saa lopettaa?

No. Leikkikööt. Mä haluan lisää kahvia.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kun tossuillakin on oma tahto

Viimeisen tossut eivät tahtoneet tossukoppaan. Ne tahtoi sokerikupille.


Onnistuin onneksi pysäyttämään ne keskelle keittiön lattiaa, ennen kuin koko kupin sisältö ehti niiden seuraksi lattialle.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Hyvä päivä

Mulla on ollut hyvä päivä. Saatiin väärät kengät (niin lasten kuin autonkin) varastoon. Pääsin kauppaan ihan vain Rääpäleen kanssa. Joulupukin konttiin tarttui taas vähän juttuja ja Rääpälekin hermostui vasta kassajonossa (koska paikallaan oleminen on tylsää). Meidän takana jonossa ollut alkoi jutella pienelle, ja hermostuminen vaihtui hymyyn. Tyhjiä ostoskärryjä on vähän vaikea saada takaisin paikoilleen vauva kainalossa, joku nainen lapsensa kanssa pysähtyi tarjoamaan apua.

Ulkona satoi lunta.

Kana kypsyi uunissa kerrankin just sopivan ajan, eikä riisikään palanut pohjaan. Kotiin jääneet olivat selvittäneet tiskipöydän ja vieneet pahviroskat. Jossain mielenhäiriössä raivasin loputkin keittiön tasot yhdessä miehen kanssa.

Pienet on nyt laitettu nukkumaan, Esikoinen ja Toinen istuu juomassa iltateetään.



Ja se enkelikello. Siihenkin sytytettiin kynttilät. Rääpäle juttelee sitteristään.



Nää on niitä tähtihetkiä. Tykkään.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Lahjat peittyy kääröihin...

Pikkukankaan Janni otti blogissaan puheeksi joka vuotisen joululahja asian. Kuinka paljon on riittävästi, mikä on liikaa, tarvitseeko kaikki toiveet toteuttaa?

Tapoja on varmasti yhtä paljon kuin on perheitä.

Niin kuin jo aiemmin mainitsin, olen saanut isojen toivelistat. Pienten listoja ei ole yhdessä kirjoitettu, mutta toiveita on suunnilleen yhtä paljon kuin on erilaista tavaraa maailmassa. Esikoisen lista eroaa kahdesta muusta selvästi, kun siltä lelut puuttuvat kokonaan. Kahdella muulla pääosaa näyttelevät legot, magneetit ja Schleish taikaolennot... eikä listat tosiaankaan mahdu yhdelle A4-paperille.

Saavatko kaiken haluamansa? Eivät todellakaan.

Joka vuosi olen hankkinut näille yhden kovasti toivotun, yhden kirjapaketin, yhden pehmeän (yleensä flanellipyjaman), yhden kaikille samankaltaisen (joskus se on ollut karkkirasia, joskus hiusharja, oma muki tms. pikkujuttu) ja sitten vielä yhden yllätysasian, joka on kyseisestä lapsesta tullut mieleen. Eli viisi pakettia per lapsi, paketeilla hintaa 5-50€/kpl. Ja lisäksi tietysti jotain koko porukalle yhteistä silloin, kun ollaan kaikki saman katon alla jouluna.

Lähes joka vuosi kuusi on ollut kateissa lahjavuoren alla. Olen kuullut taivastelua lahjamääristä suuntaan jos toiseenkin. Tykkään kuitenkin meidän systeemistä juuri tällaisenaan. Eniten sitä on kuitenkin joutunut miettimään nyt, kun eletään vuorojoulu-systeemissä. Tänä vuonnahan nelikko on kotona, mutta ongelmia aiheuttaa etä-joulut.

Etä-jouluissa on läsnä kaksi muutakin lasta erilaisin lahjatottumuksin. Toisaalta en tahtoisi omilleni pettymystä siellä (jos ne kaksi saakin enemmän/ratkaisevasti hienompaa) ja toisaalta taas en niille kahdellekaan pettymystä. Kommunikointi vain ei välissä pelaa, jotta tuota potentiaalista pettymystä voisi ennalta ehkäistä kumminkaan päin.

Summasummarum, meidän joulu on varsin maallinen, jos paketeilla mitataan. Toisaalta en ole nähnyt suurempia pettymyksiä toiveiden toteutumattomuudesta, koska ohi listan toteutetuissa on ajateltu lasta, ja ne on yleensä onnistuneet. Eikä kavereiden kanssa vertailutkaan ole huonosti menneet...

Tarvitsisiko sitten pettymyksiä pakettimäärissä tasoittaa? Onko ok hävitä kavereille, sisaruksille, sisaruspuolille? Kaipa se riippuu lapsen iästä ja luonteesta.

Paketteja enemmän nämä isoni ovat toivoneet jouluksi jouluomenoita (koska aina on ollut!), suklaata, kinkkua ja graavilohta. Ja sitä, että oltaisiin yhdessä. ("Niin ja kai sä luet sen evankeliumin tänä vuonna!"). Jep. Helppo toteuttaa. Kukaan ei kaipaa pukkia. (Paitsi mies, mutta sitä varten ei pukki tule)

ps. vauvakin saa lahjoja, koska se on ollut koko vuoden tosi kiltti. Sille on ihan ikioma unirätti. Sellainen tosi söpö. Muuta en taida sille ostaakaan... paitsi ehkä yöpuvun.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

3kk neuvola ja vasut

Rääpäle on taas käytetty neuvolassa. Pituutta reilut 63cm, painoa 6275g ja pipo 41cm. Rota-rokotteen toinen annos on syöty ja pari piikkiä pistetty (yks äitille kans, kun influenssarokotteen näin näppärästi tänäkin vuonna sain). Rääpäleestä ei löytynyt vikaa. Ja kerrankin oli tämä meidän uusi oma terkkari, jonka ei tarvi neuvoa vaan koska täytyy neuvolassa neuvoa.

Ja palkkioksi siitä se sai sitten neuvoa, mistä voisin kysellä tiloja äitiklubille. Että jos tosiaan järjestettäisi tähän kaupunkiin sellainen mahdollisuus, että vanhemmuutta voisi jakaa perhekerhotyyliin ilman lapsia. Että tahtoisin pistää pystyyn sellaisen, kun ei kerran ole. Mutten meillä kotona. Koska ilman lapsia. On ihan eri juttu puhua ilman lapsia (ja puolisoita).

---

Viimeisen varhaiskasvatussuunnitelmaa (tuttavallisemmin vasua) tehtiin viime viikolla. Turhin puolituntinen ikinä. Tenavalla pyyhkii hyvin ja kasvatuskumppanuuden tavoitteeksi kirjattiin kuivaksioppiminen.

---

Täystuhon vasua värkkäiltiin tänään. Hyödyllisempää ja tärkeämpää hommaa kuin mikään. Päiväkodissa ei sen enempää edellisen ryhmän hoitajat, nykyisen ryhmän hoitajat kuin kumpikaan erityislastentarhaopettajista ymmärrä, miksi neuvola on tehnyt asioista sellaisen haloon. Kun on ihan normaali lapsi, jonka ainut ongelma on liian suuri positiivinen energiavaraus. Että se keskittyminen ei aina ole siellä, missä pitäisi.

Kerroin sitten tarinan vastavalmistuneesta nuoresta terkkarista, joka välttämättä halusi pistää äidin käytävään odottamaan... Että siksi se nyt on sellainen haloo, kun ei tyttö parka osannutkaan toimia jännittävän ja sähläävän nelivuotiaan kanssa ilman apua.

Eltot esittävät Täystuhon asian ottamista pois lastenneuvolatiimiltä. Koska sinne kuulemma kuuluvat toisenlaiset ongelmat.

Kasvatuskumppanuuden tavoitteeksi sovittiin avoimmuus jatkossakin. Opetellaan värit ja ilman apupyöriä ajamiset siinä sivussa.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Murheenkryyni

Murheenkryynini on kuin perheenjäsen ja siksi kummastuttaa, että lähes missään kuvassa sitä ei näy. Jokaisessa seikkailussa tuo kuitenkin on ollut mukana aina vuodesta 2005.


Tämän yhden onnettoman paperikuvan lisäksi löysin vain kuvan, jossa sitä ei ole vielä edes ajettu liikkeestä ulos. Rekisterinumeron lisäksi kyseisessä kuvassa poseerasi melkein kymmenen vuotta nuorempi Esikoinen, ex Toinen sylissään ja minä.

Seitsemän paikkaa tai viisi ja paljon tavaratilaa. Parisänkykin todistetusti mahtuu kyytiin. Siinä on nukuttukin tavaratilassa, kun hotellihuone oli liian kallis. On päästy metsään, lappiin, töihin ja kotiin. Sillä on ajettu yhtä isätulokasta Kouvolan perämetsistä Kättärille, kun puolisko soitti synnyttävänsä. Ja sillä on menty itsekin synnärille kolme kertaa ja kerran se on ollut vahtimassa lapsia synnärireissun ajan. Sillä on tuotu neljä vastasyntynyttä kotiin.

Sillä on ajettu maistraattiin ja saatu lapset kirkon etupenkkiin. Sillä on käyty jättämässä avioeropaperit ja lakimiehen juttusilla.

Nyt se on taas panttivankina ja lunnasvaatimusta on jo torstaista saakka odoteltu. Meillä on ikävä ja uudet seikkailut jo odottaisi. Voi, kunpa se paranisi pian ja tulisi takaisin kotiin.

torstai 6. marraskuuta 2014

Miksi nainen ei saa olla nainen?

Olen tässä viime aikoina kokenut valtavaa tarvetta toivottaa Aristoteles sinne, missä pippuri kasvaa.

Minut ja meidän perhe on nuijittu niin pieniin luokitteluihin, että tila loppuu ja ahdistaa. Ensinnäkin, nykyisin on lähes rikollista olla julkisesti naisellinen nainen (ja huutaa miestä hätiin, kun vaikkapa lamppu pitäisi vaihtaa) ja toisaalta en tuohonkaan rooliin istu, sillä vastuu perheen elatuksesta on aina ollut ensisijaisesti minun.

Olen saanut otsaani melkoisen määrän leimoja, jotka jokainen luokittelee minut eri tavalla ja erikokoisiin laatikoihin niin, että hengitystilani uhkaa jo hävitä kokonaan. Olen teiniäiti, joka ei koskaan kirjoita siksi ylioppilaaksi (yo 2004) tai ainakaan hanki itselleen ammattia (tradenomi 2009).


Olen (ollut) paljon parjattu yh, joka vain loisii yhteiskunnan tuilla (huimat lapsilisien korotukset vähän reilun vuoden... ja senkin ajan maksoin palkkatuloista veroja)


Olen ihanasti velttoillut kotona kotiäitinä (joka nappulan suunnilleen vuoden ikään), tarjoan edelleen Vartiaiselle mahdollisuutta vaihtaa kanssani osia.

Olen saanut leiman kestovaipoista ja kantoliinasta (hörhö mikä hörhö)


Ja taistellut uskonnonvapauden puolesta. Myös mulle, ev.lut. kirkkoon kuuluvalle.


Jos nyt vain sanoisin, että kaikista näistä rooleista vähiten rajottava on tuo nainen, kromosomit XX, joiden pohjalle olen itse elämäni rakentanut. Kaikki nuo muiden leimat on menneet vähän ohi kohteestaan... En kanna kauppakasseja enkä auo ovia miehen kanssa liikkuessani. En vaihda lamppuja (enkä marise vaihtamattomista, sytytän vaan kynttilöitä...). Kaikille muille se on ongelma, koska on kiellettyä olla avuton nainen. Plaah.

Jos olisin avuton, oltaisiko tässä? Olen vain teoreetikko ja käytännön asioissa tumpelo nainen.

Ps. Myy, jos niitä kuvia ei kuitenkaan saa käyttää, laita viestiä. Nypitään ne pois.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kääk!

Meille on iskemässä ihan hirveän kauhean kammottava ja kaikin puolin pelottava murrosikä. Äiti on ihan ulalla. Plussaa: se iskee kaikkien muidenkin lapsiin. Miinusta: aika moni muukin tuntuu olevan ihan ulalla.

Kaupunkimme vanhempainverkosto järjesti tänäkin vuonna illan murkkujen vanhemmille paneelikeskustelun merkeissä, panelisteina kaikkea mahdollista kouluterveydenhoitajasta poliisiin ja kuraattorista pappiin. Illan oleellisin kysymys tuntui olevan se, millainen on normaali nuori.

Tuli todettua, että normaali on aika laaja käsite.

Esikoisen vauvavuonna olin aikalailla eksyksissä. Löysin silloin silloiselta seurakunnalta Äitiklubin, joka kokoontui joka toinen viikko yhtenä iltana ilman lapsia juomaan iltateetä (tai kahvia) ja ihan vain juttelemaan siitä, mitä kelläkin sattui olemaan mielessä.

Hoidan jo vauvat ja uhmaikäiset rutiinilla, normaalin rajat ovat tulleet tutuiksi. Mutta nyt taas ikävöin tuollaista äitiklubia. Ensinnäkin sitä, että sen kahvin saisi juoda ilman lapsia (olisi muuten tänäänkin saanut, vaikka raahasin Rääpäleen mukanani) ja toisekseen siksi, että uuden edessä on ihan hukassa.

En oikeastaan tarvitse ammattilaisia määrittelemään normaalia vaan niitä toisia vanhempia, joilla on sama jakamisen tarve. Kummasti vain isojen lasten vanhemmat jätetään pärjäämään ilman vertaistukea, murkkuikäisille ei enää oikein noita avoimia päiväkerhojakaan ole.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Sisko ja sen veli



"... Ilman sua elämä ois tylsää tiedäthän, ja mulla tuhat hiusta enemmän..."

Esikoinen ja Rääpäle.

"Sitku mä oon iso, meen armeijaan" x2

- Äiti, mä aattelin isona mennä armeijaan, totesi Esikoinen eilen illalla kauppareissulla.
- Jos kuitenkin kävisit ensin peruskoulun ja vielä toisen asteen koulun kans, vastasin minä.
- Höh, tietysti.

- Mä meen isona armeijaan! julisti Täystuho iltapesuilla.
- Ai miks?
- No ku sit saa ampua pyssyllä ja tappaa kaikki.
- Mietipä nyt hetki hei, mitä se sota oikein on?
- No, no, ammutaan pyssyillä!
- Se taitaa kyllä olla ihan vaan riita siitä, kenen tavalla asiat tehdään, vähän niin kuin vaikka sun ja Toisen riidat.
- Ai miten niin?
- No ettehän tekään ratkaise riitojanne pyssyillä, vaan puhumalla.
- Sitku mä oon iso, mä meen sinne ja kerron niille, että äiti kielsi käyttämästä pyssyjä!

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Älytön älypuhelin ja sosiaalinen paine

Facebookissa syntyi yllättäen keskustelua lasten älypuhelimista. Siitä, kuka ne maksaa, onko niitä todella "kaikilla" ja tarvitseeko lapset sellaisia yleensäkään. Keskustelun avauksena Iltalehden kasvatuspulma: Ostanko 7-vuotiaalle älypuhelimen? (IL 2.11.14)

Meillä siis Esikoinen (12v, 6lk) on tänä syksynä alkanut puhua älypuhelimesta, kesällä oli vielä sitä mieltä, ettei sellaisella mitään tee. Täällä on kuultu perustelut siitä, kuinka "kaikilla muillakin on" (ja tehty lähipiirissä tutkimusta, että suurimmalla osalla eli noin 90 prosentilla todellakin on), on nähty raivarit siitä, ettei saa säästää puhelimeen (no sitä ei kyllä kukaan kieltänyt?!) ja jouduttu keksimään tytölle kavereineen vaihtoehtoisia kommunikointivälineitä.

Säästämiskielto oli puhdas väärinkäsitys, Esikoiselle sanottiin, että halvimman älypuhelimen hinta ei ole ongelma vaan se liittymä. Älypuhelimella ei tee mitään ilman nettiä. Tällä hetkellä koululaisillamme on käytössä prepaidit, ja älypuhelin tarvitsisi toisen tyyppisen liittymän, että käyttäminen olisi järkevän hintaista. Muistissa kuitenkin vielä on niin omat kuin siskojenikin teinivuodet ja ne järkyttävät puhelinlaskut. Sellainen olisi meille konkurssi.

Tulkaa mukaan keskustelemaan blogin sivuille Facebookkiin tai herätellään keskustelua myös täällä.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Kun ei tämä elämä ole mikään takuutuote

Pari päivää tässä on tullut pohdittua, että mitenkäs nyt yht'äkkiä on taas kaikki menneeseen eroon liittyvät asiat niin kovin mielessä. No tietysti siksi, että päivälleen tänään neljä vuotta sitten siitä tuli asumuseron verran totta. Ja mulla on paha tapa ajautua menneisiin fiiliksiin aina vuosipäivien kohdalla.

Sitä uskoi silloin teininä, että kunnes kuolema erottaa tarkoittaa sitä myös. Myötä- ja vastamäessä, niissä oltiin vuoronperään, tasaisella ei koskaan. Vuoristoradan kyydissä kyllästyttää kyllä lopulta. Muistan hokeneeni ennen eroa, että ihmiset eroaa nykyään liian helposti. Antaa periksi, luovuttaa. Eipä tuntunut järin hyvältä todeta, että se tahto rakastaa hukkui matkalle.

Lastenvalvojan aikaa jonotettiin pari kuukautta. Tehtiin sopimus, johon voi palata sitten, jos joskus ei osatakaan olla vanhempia yhdessä. Elatussopimuksen lastenvalvoja suostui vahvistamaan vain vuodeksi kerrallaan. Tulihan siinä luvattua puoleen jos toiseenkin, että me kyllä osataan hoitaa nämä lasten asiat yhtään riitelemättä. Että molemmat kantaa vastuunsa ja etälä ei ole mikään hupihupilandia.

Ollaanpa oltu käräjillä sitten kertaa kaksi vuosittaisten lastenvalvojavisiittien lisäksi. Jonot lastenvalvojalle ovat toisessa päässä vain pidentyneet, mutta sehän ei ole se syy. Ensin käräjät pisti uusiksi tapaamissopimuksen ja nyt viimeisimmäksi elatusavut nuijalla niin, ettei lastenvalvojalla tehdä enää mitään. Oikeuden päätöstä ei lastenvalvojan vahvistamalla sopimuksella kumota.

On tullut kuluneina vuosina määriteltyä uudelleen ne ystävyyssuhteetkin. Työkuviot. Raha-asiat. Oikeastaan ihan kaikki.

Kun ei tämä elämä ole mikään takuutuote (Kodinkuvalehti 10.10.14). Ei saanut palauttaa viallista, vaan piti ihan itse purkaa kaikki, rakentaa uusi ja maksaa lasku.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Kehen sattuu ja kuinka paljon?


90-luvun virheet tehdään nyt uudestaan, kertoo lastensuojelun asiantuntija MTV:n uutisessa (MTV 28.10.14). "90-luvun laman aikana lasten, nuorten ja perheiden palveluista leikattiin rajusti. Se tuli kalliiksi." Missä me 90-luvun lapset olemme nyt? Mitä muistamme tuosta lamasta me, joiden elämässä lastensuojelulla ei ollut roolia? (Noiden osaltahan on tehty ihan tutkimusta kuluneena vuosikymmenenä, ja itseäni on harmittanut se, että meidät muut on unohdettu)

Minä muistan aika monta lähelle osunutta itsemurhaa, paljon köyhyyttä, aikuisten toivottomuutta, loputonta kiirettä. Muistan pakon olla vahva.

Muistan amk-vuosistani sen ahaa-elämyksen. Jos olisi elvytetty ajoissa eikä vain kiristetty entisestään, olisi voitu päästä jaloillemme nopeammin. Ja taas mennään.

Ylen otsikoissa pyörii vanhempien jääminen huoliensa kanssa yksin (Yle, MLL, 30.10.14). Vaikka apua haetaan, sitä ei saa. On tultu pisteeseen, jossa jokaisen todella on pärjättävä yksin. Harmillisesti evoluutio ei ole pysynyt tässä kehityksessä mukana, ihminen on edelleen tarkoitettu tarvitsemaan toista. On luonnotonta, että vanhempi jää yksin kotiin (HS, 11.11.13).

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, väestön heikoimmat taistelevat samoista resursseista (Yle, 30.10.14). Taistelevat ihan konreettisesti, kuten kaupunkimme kuntapolitikot saivat todistaa vuosi sitten asukkaille tarkoitetussa säästöillassa. Niin oli vanhukset ja lapsiperheet napit vastakkain.

Voin luvata itselleni ja omille lapsilleni, että tästä noustaan. Omalla työllä ja ilman yhteiskunnan apua. Siksi, että "... koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada..."

Minä toivon, että ketään ei enää kadoteta byrokratian pyörteisiin.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Painajainen pääsiäisenä 2009

Katsoin maailmaa lasiseinän takaa. Seinän toisella puolella maailma näytti kovin houkuttelevalta. Ihmisiä valui aivan läheltä ohitseni, mutta kaikki olivat menossa jonnekin. Kukaan ei pysähtynyt. Kukaan ei huomannut, että minä näin kaiken.

Oma elämäni oli rajoitettua ja tiukkojen rutiinien säätelemää, yhtäaikaa turvallista ja turhauttavaa. Kaikki tapahtui ajallaan ilman, että pystyin vaikuttamaan mihinkään. Minun tarvitsi vain noudattaa annettuja ohjeita tunnollisesti ja täsmällisesti. Rutiinien täsmällisestä noudattamisesta kuulema palkittaisiin lopuksi.

Liimasin taas nenäni lasiseinään. Kaikki olivat kai menossa alkavan pääsiäisen viettoon. Kenkien korot kopisivat lattiaan. Ovet lukittaisiin ja hälytykset laitettaisiin päälle. Kuinka kaipasinkaan sitä vapautta, joka näiden seinien ulkopuolella odotti. Minä en pääsisi pois. Palkkio ehkä odottaisi lopuksi, mutta minut oli tuomittu omaan lasimaailmaani loppuelämäkseni. Tuomiooni tyytyen olin rakentanut itselleni näennäisesti mielekkään elämän annettuihin puitteisiin. Vuosien saatossa olin saanut vankilaani seurakseni miehen ja lapsia. Rakastin heitä yli kaiken ja yhtäaikaa vihasin heitä enemmän kuin mitään. En ymmärtänyt tunteitani.

Minua vahdittiin. Jos halusin pois, piti olla iloinen ja reipas. Täytyi osata selittää, mikä nyt tuntui miltäkin ja miltä se tuntemus sitten tuntui. Sekin olisi pitänyt kyetä selittämään, miksi tuntui siltä, miltä milloinkin tuntui. En osannut. Hymyilin vain ja nyökyttelin. Hyvältä tuntuu, kiitos kysymästä, oikein mukavalta, kun tällä tavalla saan näitä tuntemuksiani esittää, säännöllisesti kellon ja kalenterin mukaan. Sehän tässä niin hyvältä tuntuukin.

Oli poispääsylle toki asetettu muitakin ehtoja. Jotta tuomioni voitaisiin purkaa, minun täytyisi osoittaa selviäväni näiden lasisten seinien ulkopuolella. Siellä olisi kuulema suuret vaatimukset toisin kuin täällä, missä ohjeiden ja rutiinien noudattaminen riittäisi.

Minun pitäisi kyetä huolehtimaan lapsistani. Katsomaan, että heillä on säänmukaiset vaatteet sävysävyyn. Pitäisi osata laittaa heille ruokaa ja selittää heille maailmaa. Kuinka voisinkaan osata selittää heille maailman ymmärrettäväksi? Enhän minä ollut maailmaa kokenut. Olin vain nähnyt. Eihän kukaan ollut maailmaa minullekaan selittänyt. Maailma oli sulkenut minut pois.

Ulkomaailmassa vaadittaisiin kuulemma itsestäkin huolehtimista. Pitäisi näyttää huolitellulle, paitsi ei hiekkalaatikon reunalla. Siellä pitäisi olla tuulipuku päällä hiukset ponihännälle sutaistuna. Pitäisi olla ystäviä tai ainakin vahva turvaverkko. Turvaverkon tarkoituksen sentään ymmärsin, mutta mistä sellaisenkin sai ostaa? En uskonut, että nuorallatanssijan alapuolella olevia verkkoja myytäisiin missään.

Pitäisi kyetä huolehtimaan omistakin syömisistä. Eikä vain huolehtia, vaan myös syödä. Sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän oikeaan aikaan seurasta ja paikasta riippumatta. Miten minä siihenkin pystyisin? En minä pystyisi. Oksentaisin, tukehtuisin, pyörtyisin, Minua tuijotettaisiin. En pystyisi, en.

Pitäisi pystyä aikuismaiseen suhteeseen vanhempiensa kanssa. Minulle annettiin mahdollisuus todistaa kykyni tämän osalta. Kutsuivat äitini vankilaani. En ymmärrä, mikä meni pieleen. Puhuttiin äidin kanssa kaikesta. Lopulta äidin piti lähteä. Lähtö tuntui niin pahalta, en minä kyennyt hymyilemään. Paiskoin lasteni legopalikat äitini perään. Äiti sulki oven perässään. Minä en ollut löytänyt lasiseinästäni ovea, vaikka kuinka olin etsinyt. Tiesin, että siinä on ovi, se ei vain näkynyt.

Tunsin itseni hylätyksi, orvoksi ja yksinäiseksi. Nenä lasissa katselin, kuinka äiti kulki käytävää pitkin ohitseni kiinnittämättä minuun mitään huomiota. Muistan aina, miltä äidin askeleet kuullostivat. Voin muistaa äänenpainot, sanavalinnat ja mieltymykset. Ulkonäkö vain katoaa mielestä. Ja niin äiti meni. Osaston ovesta ulos maailmaan, johon minua ei päästetty.

Vielä kolme minuuttia siihen, että ovet lukittaisiin ja hälytykset laitettaisiin pääsiäiseksi päälle. Hirveällä kiireellä lasiseinässä ollut ovi avautui. Olisin vapaa lähtemään, jos haluaisin. Ryntäsin vaihtamaan vaatteita, tarvitsin jotain sävysävyyn. Ja silloin tajusin, että joutuisin jättämään miehen ja lapset. Heille ei annettu poistumislupaa. Vain minä olin rangaistukseni kärsinyt. Siitä huolimatta jatkoin lähtövalmisteluja. Minä halusin vapautta enemmän kuin mitään muuta. Jokin sai minut lamaantumaan kauhusta. Halusin ehkä vapauden. En halunnut olla sidottuna puuduttaviin rutiineihin. Mutta paljonko olin valmis maksamaan vapaudestani?


Jos en lähtisi nyt, seuraava mahdollisuus tulisi vasta joskus. Ennen kun sain päätöksen lähtemisestä tai jäämisestä tehtyä, heräsin. Tiesin kelloon jääneen aikaa nipin napin sen verran, että halutessani olisin ehtinyt ulos. Nyt en kuitenkaan saa koskaan tietää, olisinko jäänyt vai lähtenyt.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Mitä mahtuu viikonloppuun


Kirpun vuoro käydä ratsastamassa.


Hyvin, hyvin vihainen. Eikä vain se lintu...


Täystuhon ja Viimeisen uudet tukat.

Niinku esimerkiks.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Saako pihalla leikkiä?

Helsinkiläinen taloyhtiö kielsi talossa toimivaa esikoulua käyttämästä taloyhtiön pihaa. Uusia taloyhtiöitä rakennetaan ilman lapsille osoitettuja leikkipaikkoja. Muiden taloyhtiöiden lapset hätyytellään pois pihasta. Rakennetaan aitoja pihojen ympärille, ei suinkaan siksi, että omat pysyisi sisällä vaan siksi, että vieraat pysyisi ulkona. Pihassa leikkiviä lapsia mulkoillaan kulmien alta.

Saako pihalla leikkiä?

Mulla on käynyt tuuri. Meidän taloyhtiössä saa. Pihassa on mm. kyltti "läpikulku kielletty" siksi, että suojaisessa sisäpihassa leikkivät lapset eivät jäisi auton alle. Ja meidän pihassa riittää vilinää. On niitä muidenkin lapsia. Ihan niin kuin joskus ennen, kun koko korttelin lapsilauma painoi pihasta toiseen yhdessä. Mikä parasta, kaikki aikuiset tuntuvat katsovan lasten (pääsääntöisesti kouluikäisten) perään aina ohi mennessään.

Käytiin me silti tutustumassa paikalliseen puistoon, sellaiseen korkealla rauta-aidalla aidattuun. Ihan vain vaihtelun vuoksi.



Ite kiipesi.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Rakas Joulupukki

Mä lupailin jollekin jossain, että sitten joskus ristiäisten jälkeen puhutaan lahjatoiveista ja niiden esittämisestä. No, ei mua kyllä vieläkään huvittaisi, mutta koska pöytä on joululahjatoivelistoista täyttynyt (pyynnöstä tai pikemminkin käskystä), niin puhutaan nyt sitten.

Rakas Joulupukki,

Olen kirjoittanut sinulle muutaman kerran ennenkin. Viimeksi varmaan silloin kuusi vuotta sitten, kun toivoin kovasti tossuja, joilla tarkenee sisällä pakkasessa. Kiitos niistä, hyvät tossut olivat ja olisivat vieläkin, jos lapset eivät olisi niitä laittaneet varmaan talteen. Kiitos myös siitä, että meillä ei enää ole sisällä pakkasta.

Kuten tiedät, näitä mini-ihmisiä on nyt kuusi. Isoimmat kirjoittanevat omat kirjeensä, pienimmät huutavat toiveensa varmasti Citymarketin leluosastolla (tai huutaisivat, mutta meidät kyllä löytää todennäköisemmin Prismasta). Tonttusi varmasti voivat tulla sinne kuuntelemaan toiveet? Risujemmani lapset ovat jo löytäneet ja hiilet samoin. Toivottavasti varsinaisten lahjojen kätkeminen käy paremmin (ne kun varmasti tänäkin vuonna tulevat ennakkotoimituksena).

Mitäkö toivoisin itselleni tai lapsille? Kohtuullisuutta ja kärsivällisyyttä, niitä meille kaikille. Oma osuuteni voisi olla vaikka pakattuna villasukkiin, kun puikoille ehtii vain lasten sukat. Ja joulumieltä, paljon, meille jokaiselle.

Terveisin SanKari

Ps. Osaisiko joku vinkata, mistä saataisiin meille oma enkelikello? Kutosen fyysikan kokeessa oli sen toiminnasta kysymys, ja onneton Esikoinen sanoi, ettei osannut vastata, koska ei tiennyt, mikä se on. Voitaisiin yhdessä tutkia ja onhan se oikeastikin aika ihana.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Täys päivä

Syyslomailut on nyt takana ja joulua kohti mennään kovaa vauhtia. Nelikko palasi reissuiltansa kotiin kuka enemmän ja kuka vähemmän voipuneena. Pitkä isi-viikonloppu oli ilmeisen rankka.

Täystuho valitteli korvaansa ja korvatulehdus diagnoosi lääkkeineen käytiin hakemassa Pikkujätistä. (Kiitos, mutta musta ei edelleenkään tunnu siltä, että tahtoisin istua terveyskeskuksemme päivystyksessä.) Yllättäen lääkäreitä ja hoitajia pelkäävää nelivuotiasta ei pelottanut yhtään. Kas kellään ei ollut takkia eikä turhaa jäykkyyttä. Omatekemäni molluska-diagnoosikin sai lääkäriltä vahvistuksen. Ja ne molluskat tosiaan häipyvät ajan kanssa itsekseen, niille ei tarvitse tehdä mitään.

(Jos joku ei tiedä, niin molluska=ontelosyylä)

Kirppu ja Rääpäle suunnittelevat ilmeisesti kirjan kirjoittamista, sen verran hulvattomia tarinoita on Rääpäle Kirpulle kertonut nallensa seikkailuista. Tai näin Kirppu selitti... Mikäs tässä odotellessa bestselleriä "Kirppu, Rääpäle ja nallen suuret seikailut"

Toisen kanssa on ilta käytetty treenaamalla huomiseen matikan kokeeseen. Kyllä tuo edelleen laskea osaa, kunhan malttaisi keskittyä. Ja se laskujärjestys, laskujärjestys, laskujärjestys... ja huolellisuus.

Esikoinen lähti kouluun vähän yhdeksän jälkeen ja palasi jo ennen kymmentä. Oli kuulemma unohtanut senkin, missä asuu. Voi tuska.

Ja päiväkoti kyseli, olenko huolissani, kun Täystuho palaa isi-reissusta noin yltä päältä mustelmilla. Hmmm. Pitäisikö olla?

Myönnän, just nyt en jaksa miettiä sen enempää Paavo Pesusientä kuin lasten raivokohtauksia kaupassakaan. Sori.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Kolkyt ja risat

Pitäisikö tässä tuntea itsensä nuoreksi vai vanhaksi, kun kakkosella alkavat luvut on jätetty taakse? Synttäreitten kunniaksi vietiin pari lasta isälleen (loput nelikosta lopettaa syyslomareissunsa sinne) ja nautittiin auringonpaisteesta koko matka. Kierreltiin kauppoja ja aiheutettiin paikallisessa pelikaupassa hämmennystä. Ilmeisesti figujen tyypillinen kyselijä ei ole nainen parin pienen lapsen kanssa. Kotimatkalla käytiin vielä esittelemässä Rääpälettä suvun vanhimmalle. Illalla korkattiin kuohari pienten nukahdettua yllätysaikaisin. Hyvä päivä.

Pitkä köyhä kesä on takana, nelikon elatusasiat vihdoin järjestyksessään ja tapaamisetkin ehkä käynnistyisivät uudelleen. Joulun tuleminen ei rahan menosta huolimatta ahdista niin kamalasti. Synttäreistäni se on joulun odotus aina käynnistynyt.

Mitä sitä onkaan kolmessakymmenessä vuodessa saanut aikaisiksi? Parikymppisenä elin unelmaani, oli lapset, mies, omakotitalo, töitä unelma-ammatissa. Sitten heräsin. Tässä kymmenessä vuodessa taisin vahingossa kasvaa aikuiseksi. Hankin koulutuksen ihan toiselle alalle, vaihdoin miehen, luovuin talosta, ja aloitin kaiken alusta.

Täysiä vuosia. Ympäripyöreitä päiviä ja tuhottomasti töitä sen eteen, että olisi hyvä. Nyt on hyvä.