Kirppu toi hetki sitten kotiläksynsä mulle, tarvitsi apua. Tuijotin tehtävää, ja totesin tarvitsevani apua itsekin, ei ne helppoja monen lapsen äidiltä kyselleet:
- syntymäpäivä, kuukausi, vuosi ok, no nämä sentään tulee ulkomuistista, ei tarvinnut luntata kela-kortista.
- viikonpäivä; Mies kaivoi esiin kalenteria vuosia takaperin, kuka tuollaisia oikeasti muistaa?
- kellonaika; Apua! Kahden lapsen ajat iloisesti sekaisin, ei toivoakaan arvata, kumpi olisi just tämän lapsen.
- Syntymäpaikka; no sairaala sentään on muistissa joka mukulalta
- Syntymäpaino ja -pituus; vanhasta neuvolakortista löytyi ne onneksi ja onneksi korttikin löytyi... ja kellon aika oli merkitty korttiin myös, ainoana näistä lapsista.
Pituuksia, painoja, viikonpäiviä, kellonaikoja en muista kenestäkään. En muista kätilöiden nimiä. En huoneiden värityksiä. En edes niitä ensimmäisiä sanojani synnytyksen jälkeen. Itseasiassa kolmannesta eteenpäin en muista synnytyksistäkään juuri mitään, koska joka kerran palaan takaisin siihen ensimmäiseen heti ekasta ilokaasuhönkäyksestä ja jään sinne, vaikken edes haluaisi. Hoitohenkilökunta voi puolestani ladella mitä typeryyksiä vain, kuulemma niitä Viimeisestäkin riitti, kun kaikki ne menevät sen ensimmäisen kerran piikkiin, eivätkä jää enää näitä seuraa rasittamaan.
- - - - - -
Tytöt testaa leikkijäätelökonetta. Saa nähdä tuleeko siitä mitään, vai syödäänkö kumminkin litrajäätelöä suoraan kaupan pakastealtaasta.
perjantai 31. tammikuuta 2014
torstai 30. tammikuuta 2014
Sairastupa
Täystuhon antibioottikuuri päättyi ja esikoisella alkoi, sekin vetelee nyt viimeisiään. Korvatulehduksia, esikoisen ensimmäinen semmoinen. 11-vuotiasta on muuten yllättävän vaikea viedä lääkäriin, kun se vakaasti on päättänyt selviävänsä särkylääkkeillä. Onneksi lekuri sitten kysyi, että miksei tultu aikaisemmin... josko tuo seuraavan kerran ottaisi lääkäriinmenovihjeistä vaarin.
Sairaslomalla itsekin loppuviikon, kun tajunnan taso on hieman hämärtynyt, huimaa, pyörryttää ja taju menee herkästi. Ei enää uskaltanut eilen lähteä töihin, ettei jää hankeen matkalla. Eilinen lääkäri epäili syyksi korkeita verenpaineita, ja olisi mielellään kirjoittanut pitemmän pätkän heti. Sovittiin, että haen lisää, jos olo ei parin päivän lepäilyllä hellitä.
Neuvolalääkäri katsoi aika pitkään tänään. Että korkeat verenpaineet? 118/80. Pikemminkin matala hb. Rautaa lisää. Noo, pienellä on kaikki hyvin. Ja ne sydämen sykkeet, ne vie kyllä sydämen multa joka kerran.
Sairaslomalla itsekin loppuviikon, kun tajunnan taso on hieman hämärtynyt, huimaa, pyörryttää ja taju menee herkästi. Ei enää uskaltanut eilen lähteä töihin, ettei jää hankeen matkalla. Eilinen lääkäri epäili syyksi korkeita verenpaineita, ja olisi mielellään kirjoittanut pitemmän pätkän heti. Sovittiin, että haen lisää, jos olo ei parin päivän lepäilyllä hellitä.
Neuvolalääkäri katsoi aika pitkään tänään. Että korkeat verenpaineet? 118/80. Pikemminkin matala hb. Rautaa lisää. Noo, pienellä on kaikki hyvin. Ja ne sydämen sykkeet, ne vie kyllä sydämen multa joka kerran.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Iltasaduista ja lastenkirjoista. Aikuiselle.
Meillä luetaan, paljon ja laidasta laitaan, ja rakkaus kirjoihin on tarttunut lapsiinkin. Iltasatuja aloin kuitenkin lukea vasta vähän vajaa vuosi sitten, kun totesin vanhoista klassikoista löytyvän niitä, jotka olisi kiva lukea uudelleenkin, mutta tunsin itseni liian isoksi.
Kuuntelijoina toimivat pääsääntöisesti ekaluokkalainen Kirppuni ja Täystuho, satunnaisesti Viimeinen tai isommat.
Tähän mennessä on luettu Jali ja Suklaatehdas, Ronja Ryövärintytär, Saariston lapset, Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli, Melukylän lapset ja parhaaillaan on menossa Mio, poikani Mio (ensimmäinen toivekirja, toivojana Täystuho itse). Toisista kirjoista on tykätty enemmän kuin toisista, mutta Eemeliin, Peppiin ja Ronjaan palataan varmasti vielä joskus uudelleen. Näiden ohessa on toki luettu mm joulusatuja ja Tammen Kultaisia kirjoja sekä joitain Disney-satuja (lähinnä Autot-aiheisia). Kirjahyllythän meillä notkuu kirjoja, jokaiselle löytyy jotakin imeskeltävistä pehmo- ja kylpykirjoista Sinuheen.
Kymmenkesäisenä ihastuin itse Jean Estorilin Anne-sarjaan, ja esikoisen kanssa tuohon sarjaan on palattu uudelleen. Viimeinen suomennos on tehty vuonna 1997 (Anne Skotlannissa - Drina Dances Again), ja kuuluneet vuodet olen palanut halusta saada tietää, kuinka Annen tanssiuran käy. Kuusi kirjaa sarjasta on jätetty kääntämättä, ja sarja itsessään on ihan ikivanha (eli suunnilleen samaa ikäluokkaa minun kanssani, tai jopa vanhempi), joten käännöksiä lopuista taitaa olla turha enää odottaa. Uteliaisuus kuitenkin vei voiton, ja nyt etsitään sarjan loppuja kirjoja alkuperäiskielellään (englanniksi) meille hyllyyn, että vihdoin voisin minäkin nämä lastenkirjat lukea. Esikoinen ilmoitti lukevansa ne myös englanniksi, jos ei niitä kerran suomeksi saa. Kasvaapahan kielitaito, jos onnistumme kirjat jostakin löytämään ja rohkeasti vielä ulkomailta tilaamaan... Minä, joka en uskalla edes Ellokselta tilata. Mutta kun on pakko saada.
Ehkä kuitenkin jokaisessa aikuisessa asuu se lapsi, jonka täytyy saada tietää kuinka rakastamansa hahmon lopulta käy. Ja yhä uudestaan, eihän sitä tiedä, vaikka kirjan loppu juuri tällä aika monennella kymmenennellä lukukerralla olisikin ihan erilainen.
Kuuntelijoina toimivat pääsääntöisesti ekaluokkalainen Kirppuni ja Täystuho, satunnaisesti Viimeinen tai isommat.
Tähän mennessä on luettu Jali ja Suklaatehdas, Ronja Ryövärintytär, Saariston lapset, Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli, Melukylän lapset ja parhaaillaan on menossa Mio, poikani Mio (ensimmäinen toivekirja, toivojana Täystuho itse). Toisista kirjoista on tykätty enemmän kuin toisista, mutta Eemeliin, Peppiin ja Ronjaan palataan varmasti vielä joskus uudelleen. Näiden ohessa on toki luettu mm joulusatuja ja Tammen Kultaisia kirjoja sekä joitain Disney-satuja (lähinnä Autot-aiheisia). Kirjahyllythän meillä notkuu kirjoja, jokaiselle löytyy jotakin imeskeltävistä pehmo- ja kylpykirjoista Sinuheen.
Kymmenkesäisenä ihastuin itse Jean Estorilin Anne-sarjaan, ja esikoisen kanssa tuohon sarjaan on palattu uudelleen. Viimeinen suomennos on tehty vuonna 1997 (Anne Skotlannissa - Drina Dances Again), ja kuuluneet vuodet olen palanut halusta saada tietää, kuinka Annen tanssiuran käy. Kuusi kirjaa sarjasta on jätetty kääntämättä, ja sarja itsessään on ihan ikivanha (eli suunnilleen samaa ikäluokkaa minun kanssani, tai jopa vanhempi), joten käännöksiä lopuista taitaa olla turha enää odottaa. Uteliaisuus kuitenkin vei voiton, ja nyt etsitään sarjan loppuja kirjoja alkuperäiskielellään (englanniksi) meille hyllyyn, että vihdoin voisin minäkin nämä lastenkirjat lukea. Esikoinen ilmoitti lukevansa ne myös englanniksi, jos ei niitä kerran suomeksi saa. Kasvaapahan kielitaito, jos onnistumme kirjat jostakin löytämään ja rohkeasti vielä ulkomailta tilaamaan... Minä, joka en uskalla edes Ellokselta tilata. Mutta kun on pakko saada.
Ehkä kuitenkin jokaisessa aikuisessa asuu se lapsi, jonka täytyy saada tietää kuinka rakastamansa hahmon lopulta käy. Ja yhä uudestaan, eihän sitä tiedä, vaikka kirjan loppu juuri tällä aika monennella kymmenennellä lukukerralla olisikin ihan erilainen.
perjantai 24. tammikuuta 2014
Allergiatestejä ja arviointikeskustelu
Testimielessä lääkäri laittoi Viimeisen kolmen kuukauden flexotide-kuurille, yksi annos aamuin illoin pojan (ja naapureiden) rakastamalla babyhalerilla, sen jälkeen kuukausi ilman flexotidea (tosin jos infektio päällä, niin tuo kuukausi luonnollisesti siirtyy sen verran eteenpäin...). Samaan aikaan pitäisi ruutuvihkoon kirjata kaikki tuon infektiot ja lääkärikäynnit, että olisi sitten jotain, miltä pohjalta tutkia lääkkeen hyötyä juuri tälle lapselle.
- - - - - - -
Meidän kaupungissa ekaluokkalaiset eivät saa joulutodistusta. Joulutodistuksen korvaa arviointikeskustelu, jossa on läsnä lapsi, opettaja ja lapsen vanhemmat (meillähän se meinaa aina vain minua...) Niinpä istuin tänään varmasti turhimman keskustelun ikinä. Kirppuni osaa kaiken sen, mitä pitääkin, ja enemmänkin, keskittyy hommiinsa, oikeat kamat on mukana ja esillä ja käytöstavatkin löytyy. Ainoana haasteena ja tavoitteena kirjattiin motivaation säilyminen koulunkäyntiä kohtaan. Itse todella soisin, että koulussa opittaisiin muutakin kuin lukemaan Aku Ankkaa salaa pulpetissa.
- - - - - - - - -
Vielä vanha kuva joulukuulta, kun Viimeinen rakastui puhelimeen. Esikoisella meillä on samanlainen keltaisena, ja itselläni sinisenä, joten ihastus valkoiseen varapuhelimeen ei ollut mikään yllätys.
torstai 23. tammikuuta 2014
...Ja mitä sanoi lapset
Koska huomiselle on jo omat juttunsa, ihan erilaiset kuin tänään ja eri lapsista, niin lyödään nyt vielä lisää juttua tälle iltaa :)
Lapsille on nyt kerrottu, pienet ei mistään mitään käsittäneet. Esikoinen katsoi ensin ultrakuvaa ja sitten meitä: "Ette oo tosissanne", eikä tiennyt miten päin naamansa pistäisi, paineli omaan huoneeseensa lukemaan. Ekaluokkalaiseni katsoi kuvaa ja totesi: "Ihan selvä kuono, tuleeko meillä koiranpentu?" Samoilla linjoilla meni kolmasluokkalainenkin; "Synnyttääkö Jääkarhu?" Juu, siis, tää on kulkaas ihan ihmisen- ei koiranpentu. "Ai tuleeko meille kuudes?" kysyi molemmat ja se oli sitten siinä. Esikoinenkin hetken sulateltuaan myönsi, ettei mikään oikeastaan muutu "Kunhan ette oleta että oon innoissani" ja silmät kuitenkin tuikki ja tyttöä hymyilytti. Ei, ei odoteta. Onhan se raivostuttavaa, kun pienet huutaa ja sotkee ja pilaa kaiken.
Yllättävän hyvin otti lapset siis uutiset.
Täytuho täyttää kohta neljä. Niinpä istuin päiväkodilla tänään keskustelemassa taidoista. Todettiin, että ihan on ikätasoinen, vasenkätinen ja vauhdikas, vaikka ujo, keskittymiskykyinen, vasenkätinen. Ei tosiaan ollut omahoitajalla herännyt vilkkaudesta huolta. Että heippa nuoren terkkarin kolmivuotiaalle tekemälle ADHD-diagnoosille. Jos jotain tahtoo nelivuotisneuvolaa varten opetella, niin värejä voisi... Ehken kumminkaan rupea preppaamaan lasta neuvolaa varten, vai onko se nyt niin paha, jos nelivuotias ei välttämättä kaikkia värejä muista?
Lapsille on nyt kerrottu, pienet ei mistään mitään käsittäneet. Esikoinen katsoi ensin ultrakuvaa ja sitten meitä: "Ette oo tosissanne", eikä tiennyt miten päin naamansa pistäisi, paineli omaan huoneeseensa lukemaan. Ekaluokkalaiseni katsoi kuvaa ja totesi: "Ihan selvä kuono, tuleeko meillä koiranpentu?" Samoilla linjoilla meni kolmasluokkalainenkin; "Synnyttääkö Jääkarhu?" Juu, siis, tää on kulkaas ihan ihmisen- ei koiranpentu. "Ai tuleeko meille kuudes?" kysyi molemmat ja se oli sitten siinä. Esikoinenkin hetken sulateltuaan myönsi, ettei mikään oikeastaan muutu "Kunhan ette oleta että oon innoissani" ja silmät kuitenkin tuikki ja tyttöä hymyilytti. Ei, ei odoteta. Onhan se raivostuttavaa, kun pienet huutaa ja sotkee ja pilaa kaiken.
Yllättävän hyvin otti lapset siis uutiset.
Täytuho täyttää kohta neljä. Niinpä istuin päiväkodilla tänään keskustelemassa taidoista. Todettiin, että ihan on ikätasoinen, vasenkätinen ja vauhdikas, vaikka ujo, keskittymiskykyinen, vasenkätinen. Ei tosiaan ollut omahoitajalla herännyt vilkkaudesta huolta. Että heippa nuoren terkkarin kolmivuotiaalle tekemälle ADHD-diagnoosille. Jos jotain tahtoo nelivuotisneuvolaa varten opetella, niin värejä voisi... Ehken kumminkaan rupea preppaamaan lasta neuvolaa varten, vai onko se nyt niin paha, jos nelivuotias ei välttämättä kaikkia värejä muista?
Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan
Kerron sulle salaisuuden,
saamme kotiimme pian ihanuuden.
Tulispa poskiin isin hymykuopat syvät,
äidin ruskeat silmät ois kans hyvät.
Saapas nähdä minkävärinen pitää ostaa potta,
sillä jos kaikki hyvin menee, elokuussa unelmastamme
tulee vihdoinkin totta.
Kuluneina viikkoina on ollut hyvin vaikea kirjoittaa tänne, meillä oli salaisuus, jota ei lapsille ole kerrottu (enkä vieläkään luota siihen, etteivätkö luvatta täällä kurkkisi). Tänään kerrotaan lapsillekin. Viikkoja 12+0, sydän lyö ja ultrassa se meille vilkutti. Viimeinen ei olekaan viimeinen, tai jos sillä nimikkeellä pysyy, niin liekö tämä sitten se Hupsis.
Pahin pahoinvointi ja väsymys on hellittänyt, ja mahakin kasvaa niin, että Täystuho jo viikko sitten tuumasi: "Äitillä on pullea maha." Kiitti rakkaani, minäkin rakastan sinua. Enkä missään tapauksessa myönnä lihoneeni.
Ja tutut, kiltit rakkaat, älkää vielä tänään soitelko tenaville ja kyselkö tai kertoko mitään. Menee nimittäin iltaan, ennen kuin meillä on kaikki uutisia kuulemassa. Kirjoittaa kuitenkin piti heti, kun on niin kauan tämän tahtonut jakaa.
saamme kotiimme pian ihanuuden.
Tulispa poskiin isin hymykuopat syvät,
äidin ruskeat silmät ois kans hyvät.
Saapas nähdä minkävärinen pitää ostaa potta,
sillä jos kaikki hyvin menee, elokuussa unelmastamme
tulee vihdoinkin totta.
Kuluneina viikkoina on ollut hyvin vaikea kirjoittaa tänne, meillä oli salaisuus, jota ei lapsille ole kerrottu (enkä vieläkään luota siihen, etteivätkö luvatta täällä kurkkisi). Tänään kerrotaan lapsillekin. Viikkoja 12+0, sydän lyö ja ultrassa se meille vilkutti. Viimeinen ei olekaan viimeinen, tai jos sillä nimikkeellä pysyy, niin liekö tämä sitten se Hupsis.
Pahin pahoinvointi ja väsymys on hellittänyt, ja mahakin kasvaa niin, että Täystuho jo viikko sitten tuumasi: "Äitillä on pullea maha." Kiitti rakkaani, minäkin rakastan sinua. Enkä missään tapauksessa myönnä lihoneeni.
Ja tutut, kiltit rakkaat, älkää vielä tänään soitelko tenaville ja kyselkö tai kertoko mitään. Menee nimittäin iltaan, ennen kuin meillä on kaikki uutisia kuulemassa. Kirjoittaa kuitenkin piti heti, kun on niin kauan tämän tahtonut jakaa.
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Nuoret vanhemmat eivät vain osaa
Karu totuus vanhempien avuttomuudesta (IL 15.1.14)
Yllä linkki uutiseen, joka kerrassaan veti hiljaiseksi. Ei niinkään siksi, etteikö kateissa oleva vanhemmuus ja kaverivanhemmuus olisi kuumia puheenaiheita ja median iloisesti hyväksymä ja kaikkialle faktana huutama rehellinen totuus... Ei suinkaan siksi. Vaan siksi, että nuoret vanhemmat nyt on ne kaiken pahan alku ja juuri, uusavuttomuuden huipentuma ja kasvattamaan kykenemätön sakki, jonka "oikeat aikuiset" saa lytätä aina ja kaikkialla mennen tullen. Että ähäkutti, mitäs läksit.
Kun nyt kerran valmiiksi näen punaista, niin muistellaanko kaikki ne kerrat, jolloin minut on huonoksi vanhemmaksi tai vähintäänkin vajaaälyiseksi ihan vain siksi, että satun olemaan keskivertoa nuorempi äiti (tarkalleen ottaen kymmenen vuotta nuorempi, esikoisen kohdalla).
Nelikuisen esikoisen kanssa neuvolassa jokaikinen kerta. Ihan joka ikinen. "Osaatko keittää perunoita?" Ei kettu, hei, oikeesti. Niitähän vissiin sai kaupan pakastealtaasta, eikö niitä voikaan syödä jäisinä?! Vuosikkaan esikoisen kanssa hammastarkastuksessa: "Sille ei sitten tarvi juottaa puolentoistalitran pulloa limpparia, pikkupullo riittää." Jooo-o. Ja yksivuotias tarvitsee limua mihin?!
Eikä kuulkaa ole neuvolan taso vuosien kuluessa miksikään mennyt. Luojalle kiitos upeasta kouluterveydenhoitajasta, joka meille on osunut, että edes jollain on järjen ääni päässä.
Omalla empiirisellä tutkimuksellani muuten väittäisin, että kaverivanhemmuus ja opettajan auktoriteetin täydellinen lyttääminen on tyypillistä vanhemmissa 40+, iltatähtien vanhemmissa. Kun ne isot sisarukset on viitseliäisyydellä kasvatettu, niin iltatähdelle ei sitten enää vitsitä opettaa. Ja autarmias, jos tuo ikäluokka onkin esikoisensa juuri saaneita. Hyvinhän ne lapset tynnyrissä kasvaa. Mutta mitäpä me "oikeista aikuisista", koska vain nuoret vanhemmat eivät osaa.
Yllä linkki uutiseen, joka kerrassaan veti hiljaiseksi. Ei niinkään siksi, etteikö kateissa oleva vanhemmuus ja kaverivanhemmuus olisi kuumia puheenaiheita ja median iloisesti hyväksymä ja kaikkialle faktana huutama rehellinen totuus... Ei suinkaan siksi. Vaan siksi, että nuoret vanhemmat nyt on ne kaiken pahan alku ja juuri, uusavuttomuuden huipentuma ja kasvattamaan kykenemätön sakki, jonka "oikeat aikuiset" saa lytätä aina ja kaikkialla mennen tullen. Että ähäkutti, mitäs läksit.
Kun nyt kerran valmiiksi näen punaista, niin muistellaanko kaikki ne kerrat, jolloin minut on huonoksi vanhemmaksi tai vähintäänkin vajaaälyiseksi ihan vain siksi, että satun olemaan keskivertoa nuorempi äiti (tarkalleen ottaen kymmenen vuotta nuorempi, esikoisen kohdalla).
Nelikuisen esikoisen kanssa neuvolassa jokaikinen kerta. Ihan joka ikinen. "Osaatko keittää perunoita?" Ei kettu, hei, oikeesti. Niitähän vissiin sai kaupan pakastealtaasta, eikö niitä voikaan syödä jäisinä?! Vuosikkaan esikoisen kanssa hammastarkastuksessa: "Sille ei sitten tarvi juottaa puolentoistalitran pulloa limpparia, pikkupullo riittää." Jooo-o. Ja yksivuotias tarvitsee limua mihin?!
Eikä kuulkaa ole neuvolan taso vuosien kuluessa miksikään mennyt. Luojalle kiitos upeasta kouluterveydenhoitajasta, joka meille on osunut, että edes jollain on järjen ääni päässä.
Omalla empiirisellä tutkimuksellani muuten väittäisin, että kaverivanhemmuus ja opettajan auktoriteetin täydellinen lyttääminen on tyypillistä vanhemmissa 40+, iltatähtien vanhemmissa. Kun ne isot sisarukset on viitseliäisyydellä kasvatettu, niin iltatähdelle ei sitten enää vitsitä opettaa. Ja autarmias, jos tuo ikäluokka onkin esikoisensa juuri saaneita. Hyvinhän ne lapset tynnyrissä kasvaa. Mutta mitäpä me "oikeista aikuisista", koska vain nuoret vanhemmat eivät osaa.
lauantai 11. tammikuuta 2014
Arki vie
Allekirjoittanutta on hieman laiskottanut kirjoittamisen suhteen.
Moneen jännään juttuun olen kuluneena viikkona törmännyt, mm siihen että nelikko on, yllätysyllätys, kotona, eikä tapaamassa isäänsä. Ja siihen, että aina noille on tapaamisen peruuntuminen yhtä suuri pettymys, vaikka se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Pohdittu on lasten leikkimistä, järkyttyneenä lueskelin keskusteluja, joiden lopputulema tuntuu olevan, että yksitoistavuotias on liian vanha leikkimään. Vaikka myönnetään, ei meillä tuo esikoinen enää juurikaan omaksi ilokseen leiki.
Täytuho on vihdoin saavuttanut pisteen, jossa ymmärtää, että pikkulegoilla voi tehdä kaikkea paljon hauskempaakin kuin työtää ne nenään. Niinpä meillä nyt kolme lasta käy jatkuvaa taistelua legoista ja dublot ovat jääneet Viimeiselle.
Ei mitään fiksua sanottavaa siis.
Moneen jännään juttuun olen kuluneena viikkona törmännyt, mm siihen että nelikko on, yllätysyllätys, kotona, eikä tapaamassa isäänsä. Ja siihen, että aina noille on tapaamisen peruuntuminen yhtä suuri pettymys, vaikka se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Pohdittu on lasten leikkimistä, järkyttyneenä lueskelin keskusteluja, joiden lopputulema tuntuu olevan, että yksitoistavuotias on liian vanha leikkimään. Vaikka myönnetään, ei meillä tuo esikoinen enää juurikaan omaksi ilokseen leiki.
Täytuho on vihdoin saavuttanut pisteen, jossa ymmärtää, että pikkulegoilla voi tehdä kaikkea paljon hauskempaakin kuin työtää ne nenään. Niinpä meillä nyt kolme lasta käy jatkuvaa taistelua legoista ja dublot ovat jääneet Viimeiselle.
Ei mitään fiksua sanottavaa siis.
lauantai 4. tammikuuta 2014
Riemu potenssiin tuhat
Nelikko kotiutui keskiviikkoiltana. Tupa oli illan täynnä käsittämätöntä riemua, moninkertaista tavalliseen verrattuna. Viimeinen vallan sekosi, hihkui, hyppi ja halaili jokaista. Ja jokainen sitä.
Käytiin kaikkien joululahjat läpi ja jokaisella tuntui olevan paljon juttuja, johon tarvitaan aikuista. Muovailuvahaa, legoja, pelejä. Onneksi nyt on pitkä viikonloppu aikaa tehdä jotain jokaisen kanssa.
Ehkä tämä vuosi uusine kuvioineen ei ole niin rankka kuin aiemmat ovat olleet, onhan meillä sentään hyvin yhteenliimattu perhe.
Viikon päästä nelikko kai pääsisi taas viettämään isiviikonloppua, ja tammikuun lopulla yritetään jälleen sovitella lasten tapaamisia. Samoin tammikuun lopulla olisi vihdoin Viimeisen aika lastenpolille allergia- ja astmatesteihin.
Kaiken keskellä kuitenkin vain väsyttää. Onneksi luvassa on muutamia ylimääräisiä vapaapäiviä vielä ennen kotiin jäämistä.
Käytiin kaikkien joululahjat läpi ja jokaisella tuntui olevan paljon juttuja, johon tarvitaan aikuista. Muovailuvahaa, legoja, pelejä. Onneksi nyt on pitkä viikonloppu aikaa tehdä jotain jokaisen kanssa.
Ehkä tämä vuosi uusine kuvioineen ei ole niin rankka kuin aiemmat ovat olleet, onhan meillä sentään hyvin yhteenliimattu perhe.
Viikon päästä nelikko kai pääsisi taas viettämään isiviikonloppua, ja tammikuun lopulla yritetään jälleen sovitella lasten tapaamisia. Samoin tammikuun lopulla olisi vihdoin Viimeisen aika lastenpolille allergia- ja astmatesteihin.
Kaiken keskellä kuitenkin vain väsyttää. Onneksi luvassa on muutamia ylimääräisiä vapaapäiviä vielä ennen kotiin jäämistä.
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
Vuodelle 2014
Joulu ja vuodenvaihde meni. Viimeisen lahjasaldo oli aikas huimaava, ja isommat kotiutuvat tänään tavaravuorensa kanssa. Arkeen on tiukka paluu jo huomenna, kun koulut ja hoidot lähtevät taas pyörimään normaalisti.
Uusi Vuosi meille vietettiin nukkuen, nukuttiin jo ennen puoltayötä, vaihtuu ne vuodet vahtimattakin ja ehtiihän sitä raketteja nähdä taas vuoden päästä. Nukkumisesta sen sijaan ei koskaan tiedä, koska taas ehtii ja voi, joten joka tilaisuus on käytettävä hyödyksi. Eikä edes harmita.
Kulunut vuosi on ollut rankka, monella tapaa. Nyt alkaneesta vuodesta on tulossa ihan toisennäköinen, uudet tuulet ja puhaltaa jo ja suunnitelmat on pääpiirteissään tehty ja osin lukkoonkin lyöty. Äiti jää kotiin maaliskuun alusta. Hoidot yms. sen sijaan jatkuvat ainakin kesään, josko sitä vaikka nyt tosissaan jo lukisi kaikki pääsykoekirjat ja vääntäytyisi pääsykokeisiinkin, KTM:n paperit siintävät taas kirkkaina mielessä. Vielä kun päättäisi, mikä koulu menisi ykkössijalle hakemuksia laittaessa...
Isomman asunnon hakupaperit on sisällä, ja vapautumista odotellessa tähän on suunnitteilla pientä uudelleen järjestelyä, että sovittaisiin paremmin (esimerkiksi äidin ja tyttärien yhteinen vaatehuone).
Kirjoittaminenkin jatkuu varmasti. Kenties ajan lisääntyminen mahdollistaisi yhden ikivanhan projektin loppuunsaattamisenkin vielä ennen kesän loppua. Tai ehkä, ehkä vain nukutaan univelkoja pois ja ladataan akkuja syksyyn, jolloin taas tarvitaan toisenlaisia voimia ja pieniä ihmeitä.
Ei pieni puu
vielä myrskystä tiedä
Ei pieni puu
vielä myrskyä siedä
Ole suojana myrskyssä
suuri puu,
että pienelle
juuret vahvistuu
Uusi Vuosi meille vietettiin nukkuen, nukuttiin jo ennen puoltayötä, vaihtuu ne vuodet vahtimattakin ja ehtiihän sitä raketteja nähdä taas vuoden päästä. Nukkumisesta sen sijaan ei koskaan tiedä, koska taas ehtii ja voi, joten joka tilaisuus on käytettävä hyödyksi. Eikä edes harmita.
Kulunut vuosi on ollut rankka, monella tapaa. Nyt alkaneesta vuodesta on tulossa ihan toisennäköinen, uudet tuulet ja puhaltaa jo ja suunnitelmat on pääpiirteissään tehty ja osin lukkoonkin lyöty. Äiti jää kotiin maaliskuun alusta. Hoidot yms. sen sijaan jatkuvat ainakin kesään, josko sitä vaikka nyt tosissaan jo lukisi kaikki pääsykoekirjat ja vääntäytyisi pääsykokeisiinkin, KTM:n paperit siintävät taas kirkkaina mielessä. Vielä kun päättäisi, mikä koulu menisi ykkössijalle hakemuksia laittaessa...
Isomman asunnon hakupaperit on sisällä, ja vapautumista odotellessa tähän on suunnitteilla pientä uudelleen järjestelyä, että sovittaisiin paremmin (esimerkiksi äidin ja tyttärien yhteinen vaatehuone).
Kirjoittaminenkin jatkuu varmasti. Kenties ajan lisääntyminen mahdollistaisi yhden ikivanhan projektin loppuunsaattamisenkin vielä ennen kesän loppua. Tai ehkä, ehkä vain nukutaan univelkoja pois ja ladataan akkuja syksyyn, jolloin taas tarvitaan toisenlaisia voimia ja pieniä ihmeitä.
Ei pieni puu
vielä myrskystä tiedä
Ei pieni puu
vielä myrskyä siedä
Ole suojana myrskyssä
suuri puu,
että pienelle
juuret vahvistuu
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)