Fiksuja muksuja ja muita lasten kavereita

Pääsääntöisesti meillä pyörivät lasten kaverit ovat fiksuja muksuja. Tervehtivät ovesta tullessaan, touhuavat lasten kesken, ottavat huomioon sen, että täällä on muitakin kuin vain he. Pyytävät, jos tarvitsevat jotain (tyyliin vettä), mutta ennen kaikkea: uskovat puhetta.

Eipä meillä ole lapsille kavereita koskien kuin ihan muutama perussääntö, jotka tekevät olemisen kaikille helpommaksi.

Alle kouluikäisten leikkimiset sovitaan aina aikuisten kesken (pihalla reuhatkoon toki yhdessä vaikka koko taloyhtiön lapset, mutta sisälle ei, jos aikuisten kesken ei ole sovittu).

Kavereita ei lähtökohtaisesti saa tuoda kotiin, jos kotona ei ole aikuista. (En halua joutua lopettamaan hyvää koiraa, jos joku lapsi ei osaakaan toimia, eikä koira välttämättä edes päästäisi sisään.) Esikoinen on tosin saanut jo luvan kavereittensa kanssa olla meillä aikuisten läsnäolosta riippumatta. Toisen kavereista osa voi olla ja osa ei. Kirpun kaverit tarvitsevat aikuisen.

Meiltä pitää iltaisin lähteä ennen kuin pienet menevät nukkumaan. Isot eivät saa lähteä pienten nukkumaanmenon jälkeen enää kavereiden kanssa minnekään (paitsi etukäteen erikseen sovittuna ja oman lapseni ihan itse pyytäen).

Muuten säännöt ovat samat koko täällä olevalle jengille. Lapset voivat ihan itse opastaa kavereitansa, tietävät mihin tarvii luvan ja mihin ei, voivat tarjota kavereille välipalaa samalla kuin ottavat itse ja niin edelleen.

Olenko tiukkis? Natsimutsi? Ehkä. Mutta hei, täällä asuu aika monta ihmistä ja homma pelaa, kun kaikki pelataan samoilla säännöillä.

Hyvin harvoin meillä on ollut kavereiden kanssa mitään meillä olemiseen liittyvää ongelmaa. Ihan totta, on paljon fiksuja muksuja.

Mutta viikonloppuna meni hermot. Jos lapsellani on kotiintuloaika, se tarkoittaa, että lapsi tulee kotiin, kaveri ei. Jos lapseni tahtoo jatkoaikaa, pyytää hän sitä ihan itse. Joko saa tai sitten ei. Perustelen ein lapselleni, en kaverille. Sillä, että kaveri vänkyttää vastaan ja kieltäytyy poistumasta, rimputtaa ovikelloa kymmenettä kertaa ja soittaa vielä vähintään yhtä monta kertaa iltaysin jälkeen, että etkö sä nyt kuitenkin vois olla, ei varmasti saa läpi tahtoaan.

Jäin miettimään, pitäisikö vanhempiin ottaa yhteyttä. Ylireagoinko ärsyyntyessäni (tälle kaverillehan en muuta tehnyt kuin totesin lopulta: "Nyt ei vain käy, heippa!")? Just nyt en tahdo kyseistä lasta meille enää ikinä. Leikkikööt pihalla tai hänen kotonaan, mutta meidän ovelle ei tarvitse tulla urputtamaan ja vänkyttämään.

Luojan kiitos, viikonloppuun mahtui niitä fiksuja muksujakin. Ihan vain muistutukseksi, että suurin osa lapsista kuitenkin on sellaisia. Ja sellaisille meillä on avoimet ovet.

Noin kaksi hyllyllistä kirjoja

Pikkupojat päättivät ihan itse järjestää kirjansa.

Sohvalle.

Look Up

Pakolliset neuvolakuulumiset raskausviikolta 37+X. Kaikki on just niin kuin pitää. Terveydenhoitajan vaihto tosiaan onnistui ja näyttäisi siltä, että tällä uudella on kirjatietonsa lisäksi sosiaalista älyäkin, tai että jostain muusta ihmesyystä tullaan ainakin toimeen. Hyvä juttu. Silleen nimittäin saa mitattua neuvolassakin inhimilliset verenpaineet.
------------------------------

Pari kuukautta sitten törmäsin naamakirjassa videopätkään, joka laittoi ajattelemaan.

Pätkä muistui mieleen tänään, kun netin kuumimmalla keskustelupalstalla (Vauva-lehden Aihe Vapaa, luonnollisesti) kysyttiin, kaipaatko aikaa ennen älypuhelimia.

Kaipaan.

Lukemattomat kerrat olen hävinnyt puhelimelle. Vihaan häviämistä.

Ehkä joku teistäkin herää ajattelemaan, onko tärkeämpää olla läsnä sadoille kavereille koko ajan, vai ehkä hetkelle. Edes joskus.

Operaatio sairaalakassi

Tässä kohtaa "menestyvä" bloggari kaivaisi huippuhienon digijärkkärinsä ja lähtisi kuvaamaan aikaansaannostaan. Sen jälkeen hän vielä valitsisi kuvistaan hyvät ja ehkäpä käsittelisi niitä, luonnostelisi tekstiään pitkään ja hartaasti ja sitten vasta julkaisisi tämän ehkä joskus.

Skippaan alkuvalmistelut niin kuin aina.

Viikonpäivät olen pähkäillyt sen mystisen sairaalakassin pakkaamista. Kulkaas, kun ei vain huvita pakata. Ei yhtään huvita.

Kuudennen lapsen kohdalla jo tietää ihan varmasti, mitä kassissa pitäisi olla.

Neuvolakortti, lompakko, puhelin. Ne nyt mahtuu mihin tahansa veskaan.

Hiusharja on kiva ylläri, hampaidenpesukamat kans. Ne nyt menee edellä mainittujen kanssa missä kassissa vain.

Kirja. Ruutupaperia ja kynä. Ne jo valmiiksi kulkee siinä kassissa, mikä mulla liikkuessa muutoinkin on mukana. Lukea ja kirjoittaa pitää voida aina ja kaikkialla. Kynä on noista se must, kirjoittaa voi vaikka kauppakuitin taa.

Kotiutumisvaatteet vauvalle ja mulle. Pari vaihtoehtoa kummallekin, pari harsoa vauvalle kotimatkan iloksi ja liivinsuojat itselle, ettei tartte paitaa vaihtaa heti kotona.

Puolen litran kokis ja pussillinen mariannekarkkeja. Ne haetaan vasta mennessä, koska kotona ne eivät säily.

Päätin olla pakkaamatta koko kassia. Vaatteet on valmiiksi katsottu ja sullottu turvakaukaloon, mies voi ne sitten meitä hakiessaan tuoda. Ja kaikki muuhan nyt mahtuu mihin kassiin vain, eikä niissä mitään pakkaamista ole.

Ensimmäistä kertaa päätin, etten vie matkalaukullista tavaraa mukanani. Sitä paitsi kassin pakkaaminen ajatuksena on vain liian työläs. Ei jaksa.

Myrskyn jälkeen

Kuvat kertoo enemmän kuin sanat.

Hetki ennen pyörremyrskyä

Poikien huoneessa siis vihdoin on kerrossänky, jatkettava on kannettu varastoon ja pinnasänkykin siirretty uudelle oikealle paikalleen. Työn jäljet piti ikuistaa, tottakai. Saas nähdä säilyykö näin siistinä edes iltaan...

Niin no, olis kai sen lipaston päällisenkin voinut raivata, kun hommaan rupesi... Ehtii sen myöhemminkin.

Siis meillähän ei mitään pehmoleluja ole, kuvittelette. Vihreä katosta roikkuva härdelli on pieniä pehmoja täynnä, eikä nuo isommatkaan koriinsa sovi.

Esikoisen pingviini kunniapaikalla leluhyllystön päällä. Laatikoihin olen maalarinteipillä lätkinyt sisällön, että edes isommat pienten huonetta sotkiessaan tietäisivät mihin sotkunsa siivoavat...

Ja se pienten kirjasto. Siististi järjestettynä tuossa olisi kaksi täyttä hyllyllistä kirjoja. Nalle Puh julisteellisen oven takana on jemmassa poikien pieni vaatehuone.

Pyöräilyn ihmemaassa

Silleen se vaan menee, että parhaimmat hetket tulee ihan extempore, eikä niihin kaiveta kameraa esiin minkään blogin takia. Sori.

Onhan näillä tenaville koko kesä lupailtu, että fillarit laitetaan ajokuntoon sitten jonain päivänä. Tänään sattui olemaan se joku päivä.

Ensin esikoisen pyörään kiinni puuttunut ruuvi ja mutteri, että lokasuoja pysyy paikallaan, öljyä, renkaisiin ilmaa, satulan korotusta, kypärän säätöä... ja sitten likka hyppäsi pyöränsä selkään. Vähän tarvittanee kannustusta, että pyörästä tulisi se ykkösmenopeli jalkojen sijaan, kun ajaminen tuntuu tyttöä hirvittävän. Osaa se santään jo vaihteita vaihtaa.

Täystuho pomppi tasajalkaa vieressä koko operaation ajan. "Koska te laitatte mun pyörän, koska te laitatte mun pyörän, koska te laitatte mun pyörän, mun pyörän?!" No nyt. Ilmaa renkaisiin ja öljyä. Kypärä päähän ja menoksi. Se hei osaa polkea. Sitä ei ole tarvinnut opettamalla opettaa polkemaan. Se polkee ihan itse ja jarruttaa kans. Ja ohjaakin vielä lisäksi, ei törmännyt talon seinään eikä edes pusikkoon pihassa polkiessaan ihan itse.

Viimeinen kantoi potkumoponsa pihalle ja potki innoissaan Täystuhon perässä.

Kirpulle kaivettiin isompi pyörä, ilman apupyöriä. Tarvittiin paljon öljyä, ilmaa renkaisiin, avainten metsästystä (uskomatonta, avain löytyi!), kypärä päähän ja testiin. Ihan vielä se ei ilman apupyöriä aja. Luvattiin reissu hiekkakentälle sitten joku päivä opettelemaan pyöräilyä ja tasapainoa. Toivottavasti tämä joku päivä tulee vähän nopeammin, voi olla että niitä joku päiviä tarvitaan enemmän kuin yksi... Noo, isommatkin ovat lähteneet ilman apupyöriä ajamaan vasta ekan ja tokan välissä kesällä...

Todettiin, että Toisenkin fillariin pitäisi laittaa ilmaa renkaisiin. Päätettiin suosiolla jättää se seuraavaan kertaan. Siinähän ei kauaa mene ja pojan olisi oikeastaan hyvä laittaa ilmat renkaisiin ihan itse. Että osaisi sitten seuraavan kerran, kun on taas kumit tyhjänä, muttei muuta vikaa.

Jääkarhun iltalenkille sullottiin Viimeinen rattaisiinsa ja otettiin Täystuho pyörällänsä mukaan. Ja sehän polki ja oli ihan onnesta litteä. Ja sen äiti myös (tai no, tällä rantapallolla varustettuna ei voi olla kovin litteä, eihän?). Sitä menemisen riemua. Ehkä tuolta voisi jo viedä apparit pyörästä, niin hyvin oli tasapainossa, eikä edes meinannut ajaa kenenkään yli. Tuosta pojasta näkee, että se on pienestä saakka saanut tehdä sellaista, mitä isot ei.

Ehkä hölmöä riemuita siitä, että nelivuotias osaa polkea omaa pyöräänsä. Mutta kun kolme isompaa ei sen ikäisinä tehneet muuta kuin istuivat satulassa ja kiljuivat harmistustaan, on riemu ehkä hyväksyttävää. Ehkä.

Voihan vieroitus

Esikoisella oli aikanaan niin tutti kuin pullokin. Aika on ehkä kullannut muistot ihan perin juurin, sillä muistaakseni tutista vieroitus kävi kivuttomasti, eikä pullosta luopuminenkaan tehnyt tiukkaa. Tai ehkä nuo vieroitukset tosiaan olivat perin juurin hankalia, kun kolmea seuraavaa ei opetettu tuttia syömään, ja pullonakin oli kahdella vain vellipullo iltaisin, yhdellä ei sitäkään (koska ei huolinut suosiolla...).

Viimeisellä oli sekä tutti että pullo. Ei ole enää. Tutista luopuminen tosiaan kävi kivuttomasti, ensin lopetettiin parkujen hiljentäminen tutilla ja tutin saanti rajoitettiin vain nukkumiseen. Sitten tutit vain katosi, eikä niitä sen koommin ole kaivattu.

Mutta tuo pullo. Kohta on oltu viikko ilman, ja aiemmin helposti nukkumaan käynyt lapsi on nyt kaikkea muuta. Ensimmäiset illat se raivosi pullonsa perään (tilalle tarjottiin maitoa taikamukissa, ei kelpaa). Nyt se raivoaa kaikkea muuta, käy ressu koko konstilistaansa läpi, mikään ei kelpaa. Raivon jälkeen sentään kelpaa vesi "isojen poikien vesipullosta", hurraa Angry Birds.

Kaipa se joskus lopettaa iltaraivoamisen? Tällä hetkellä päivystän illat poikien huoneessa, mitään kontaktia ei saa Viimeiseen ottaa tuon päivystyksen aikana, koska muuten huuto vain yltyy, mutta poistuakaan ei saa. Tuleepahan silitettyä vauvanvaatteita, ja kohta varmaan muutkin meidän pyykit, kun vauvanvaatepino uhkaavasti kutistuu.

Arvatkaa mitä. Inhoan silittämistä. Kunpa, kunpa seuraavalle ei tarvittaisi pulloa lainkaan (yksi on varuiksi ostettu)... ja tuttia en takuulla opeta sitä syömään. Mikä ihmeen järki siinä mahtoikaan olla, että opettamalla opetettiin tutille ja samalla tavoin (paitsi paljon vaikeammin) siitä pois?

Etsitäänkö kylpyhuone?

Päivän tavoitteena oli saada vauvan harsot pyykkiin. Harsoja käytettiin muutossa taulujen pakkaamiseen, ja taulut tietysti harsoineen päivineen oli vielä muuttolaatikossa... Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Tauluille ei vielä järkevää paikkaa seinältä löydy, eikä sellaista oikeastaan edes yritetä etsiä, joten ne tietysti piti pakata johonkin muuhun säilytystä varten. Mies ehdotti paria isoa pyyhettä. Hyvä, näin tehdään.

Niinpä nosteltiin kolmasosa kylpyhuoneen sisällöstä keittiöön, ja löytyihän sieltä pari käyttökelpoista parhaat päivänsä nähnyttä pyyhettä taulujen pakkaamiseen. Mies purki ja pakkasi taulut, minä ryömin läpi pyykkinurkan lattioita, että kerrankin kun on tyhjää, tulee myös puhdasta.

Harsot päätyi pyykkiin, tytöt viikkasi loput pyyhkeet nätteihin kasoihin ja minä pääsin järjestämään pyykkinurkan uusiksi. Siisti nurkka. Tosin, 2/3 kylpyhuoneesta olisi vielä kovinkin samanlaista järjestystä ja pesua vailla, pesukoneen ja rummun päälliset, että saisi vaipanvaihtopisteen laitettua, "kauneudenhoitopiste", että taas löytyisi hiushärdellit ja meikit kaikista pesuaineputeleista puhumattakaan ja se suihkunurkka, josta nyt suurinosa on piharemonttia paossa olevan uima-altaan täyttämää... No mut hei, se on päivä huomennakin.

Remppaa ja varustepäivityksiä

Kolme keskimmäistä loistaa poissaolollaan, joten Esikoinen pääsi mukaan remppahommiin (tai joutui, miten sen nyt tahtoo ottaa). Omaahan tässä ei toki kunnosteta, vaan apuna siellä, minne on pyydetty.

Ensi kesää varten päivitettiin vähän varusteitakin... Halpisrinkoilla on menty ennenkin ja niillä jatketaan vastakin. Mutta kokoa piti saada isommaksi ja kun alennuksessa vastaan käveli, niin pakkohan tilaisuuteen oli tarttua. Kaipa näillä viikonlopun reissun tekee...

Koberit on laatua Lidlistä, yllättävän hyvät selkään, ja kyllä noilla aikuisen varusteet kantaa. Vuodentakainen hankinta ja tykätty. Punaisen huonona puolena tosin alataskun puuttuminen.

Ja nyt päivitettiin isompiin Prismasta KingCamp, sinisellä kokoa 60+10l ja punaisella 55l. Ensi kesän testejä odotellessa, kun nyt ei pysty ja tuskin syksyllä ihan pienen kanssa uskaltaa...

Päiväkävelyllä

Hullut ajelee tunnin suuntaansa saadakseen kävellä vartin. Suuntana oli Nuuksio ja tavoitteena parin kilometrin lenkki, mutta kohde vaihtui lennosta Luukkiin.

Viimeinen ja järvi.

Kolme sekuntia myöhemmin sekä koira että poika olivat ojassa. Toinen tarkoituksella, toinen hölmistyneenä rähmällään. Vähän on ehkä remmin käsittelyssä opeteltavaa vielä...

Eipä tuo olisi jaksanut parin kilometrin lenkkiä kävellä, joten hyvä vaan, että jäätiin helpommille poluille.

Neuvolalekurin terveiset: Odotellaan

Hupsis on raivotarjonnassa, tosin sehän jo viime viikkoisesta polikäynnistä tiedettiin. Kaikki on hyvin. Kaikkeen tämän raskauden kurjuuteen on siis keväisen erikoislääkärin tarjoama ratkaisu hyvinkin todennäköinen: hoitona täysiaikainen synnytys.

Pari viikkoa vielä, ja sitten on viikot läjässä, kahden kuukauden sisällä meillä on vauva, vaikka menis kuinka yli!

Ja hei, se paras. Pesänrakennusvietti on löytänyt kotiin <3

Lasten kesälomareissut ja muut kuviot pyörii nyt ihan täysillä, koskaan ei tiedä, ketä on kotona ja ketä menossa, kuka milloinkin tulossa saatika missä ne oikein edes on. Nyt viikon kotona Esikoinen ja Viimeinen, kolmen muun paluupäivästä ei mitään tietoa.

Voisi sanoa, että tylsistyn kotona kuoliaaksi. Olen siksi kiukkuinen kuin mikä. Ja mikä parasta, kiukutteluni alkoi naurattaa jo itseänikin, kun muistin, että tätä samaa se oli Viimeisen kohdallakin näillä viikoilla. Liian väsynyt ja kipeä mennäkseen minnekään ja sen seurauksena seinät kaatuu niskaan. Kun ei pihaltakaan näe kuin kerrostalon seinän.