Kehen sattuu ja kuinka paljon?

90-luvun virheet tehdään nyt uudestaan, kertoo lastensuojelun asiantuntija MTV:n uutisessa (MTV 28.10.14). "90-luvun laman aikana lasten, nuorten ja perheiden palveluista leikattiin rajusti. Se tuli kalliiksi." Missä me 90-luvun lapset olemme nyt? Mitä muistamme tuosta lamasta me, joiden elämässä lastensuojelulla ei ollut roolia? (Noiden osaltahan on tehty ihan tutkimusta kuluneena vuosikymmenenä, ja itseäni on harmittanut se, että meidät muut on unohdettu)

Minä muistan aika monta lähelle osunutta itsemurhaa, paljon köyhyyttä, aikuisten toivottomuutta, loputonta kiirettä. Muistan pakon olla vahva.

Muistan amk-vuosistani sen ahaa-elämyksen. Jos olisi elvytetty ajoissa eikä vain kiristetty entisestään, olisi voitu päästä jaloillemme nopeammin. Ja taas mennään.

Ylen otsikoissa pyörii vanhempien jääminen huoliensa kanssa yksin (Yle, MLL, 30.10.14). Vaikka apua haetaan, sitä ei saa. On tultu pisteeseen, jossa jokaisen todella on pärjättävä yksin. Harmillisesti evoluutio ei ole pysynyt tässä kehityksessä mukana, ihminen on edelleen tarkoitettu tarvitsemaan toista. On luonnotonta, että vanhempi jää yksin kotiin (HS, 11.11.13).

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, väestön heikoimmat taistelevat samoista resursseista (Yle, 30.10.14). Taistelevat ihan konreettisesti, kuten kaupunkimme kuntapolitikot saivat todistaa vuosi sitten asukkaille tarkoitetussa säästöillassa. Niin oli vanhukset ja lapsiperheet napit vastakkain.

Voin luvata itselleni ja omille lapsilleni, että tästä noustaan. Omalla työllä ja ilman yhteiskunnan apua. Siksi, että "... koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada..."

Minä toivon, että ketään ei enää kadoteta byrokratian pyörteisiin.

Painajainen pääsiäisenä 2009

Katsoin maailmaa lasiseinän takaa. Seinän toisella puolella maailma näytti kovin houkuttelevalta. Ihmisiä valui aivan läheltä ohitseni, mutta kaikki olivat menossa jonnekin. Kukaan ei pysähtynyt. Kukaan ei huomannut, että minä näin kaiken.

Oma elämäni oli rajoitettua ja tiukkojen rutiinien säätelemää, yhtäaikaa turvallista ja turhauttavaa. Kaikki tapahtui ajallaan ilman, että pystyin vaikuttamaan mihinkään. Minun tarvitsi vain noudattaa annettuja ohjeita tunnollisesti ja täsmällisesti. Rutiinien täsmällisestä noudattamisesta kuulema palkittaisiin lopuksi.

Liimasin taas nenäni lasiseinään. Kaikki olivat kai menossa alkavan pääsiäisen viettoon. Kenkien korot kopisivat lattiaan. Ovet lukittaisiin ja hälytykset laitettaisiin päälle. Kuinka kaipasinkaan sitä vapautta, joka näiden seinien ulkopuolella odotti. Minä en pääsisi pois. Palkkio ehkä odottaisi lopuksi, mutta minut oli tuomittu omaan lasimaailmaani loppuelämäkseni. Tuomiooni tyytyen olin rakentanut itselleni näennäisesti mielekkään elämän annettuihin puitteisiin. Vuosien saatossa olin saanut vankilaani seurakseni miehen ja lapsia. Rakastin heitä yli kaiken ja yhtäaikaa vihasin heitä enemmän kuin mitään. En ymmärtänyt tunteitani.

Minua vahdittiin. Jos halusin pois, piti olla iloinen ja reipas. Täytyi osata selittää, mikä nyt tuntui miltäkin ja miltä se tuntemus sitten tuntui. Sekin olisi pitänyt kyetä selittämään, miksi tuntui siltä, miltä milloinkin tuntui. En osannut. Hymyilin vain ja nyökyttelin. Hyvältä tuntuu, kiitos kysymästä, oikein mukavalta, kun tällä tavalla saan näitä tuntemuksiani esittää, säännöllisesti kellon ja kalenterin mukaan. Sehän tässä niin hyvältä tuntuukin.

Oli poispääsylle toki asetettu muitakin ehtoja. Jotta tuomioni voitaisiin purkaa, minun täytyisi osoittaa selviäväni näiden lasisten seinien ulkopuolella. Siellä olisi kuulema suuret vaatimukset toisin kuin täällä, missä ohjeiden ja rutiinien noudattaminen riittäisi.

Minun pitäisi kyetä huolehtimaan lapsistani. Katsomaan, että heillä on säänmukaiset vaatteet sävysävyyn. Pitäisi osata laittaa heille ruokaa ja selittää heille maailmaa. Kuinka voisinkaan osata selittää heille maailman ymmärrettäväksi? Enhän minä ollut maailmaa kokenut. Olin vain nähnyt. Eihän kukaan ollut maailmaa minullekaan selittänyt. Maailma oli sulkenut minut pois.

Ulkomaailmassa vaadittaisiin kuulemma itsestäkin huolehtimista. Pitäisi näyttää huolitellulle, paitsi ei hiekkalaatikon reunalla. Siellä pitäisi olla tuulipuku päällä hiukset ponihännälle sutaistuna. Pitäisi olla ystäviä tai ainakin vahva turvaverkko. Turvaverkon tarkoituksen sentään ymmärsin, mutta mistä sellaisenkin sai ostaa? En uskonut, että nuorallatanssijan alapuolella olevia verkkoja myytäisiin missään.

Pitäisi kyetä huolehtimaan omistakin syömisistä. Eikä vain huolehtia, vaan myös syödä. Sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän oikeaan aikaan seurasta ja paikasta riippumatta. Miten minä siihenkin pystyisin? En minä pystyisi. Oksentaisin, tukehtuisin, pyörtyisin, Minua tuijotettaisiin. En pystyisi, en.

Pitäisi pystyä aikuismaiseen suhteeseen vanhempiensa kanssa. Minulle annettiin mahdollisuus todistaa kykyni tämän osalta. Kutsuivat äitini vankilaani. En ymmärrä, mikä meni pieleen. Puhuttiin äidin kanssa kaikesta. Lopulta äidin piti lähteä. Lähtö tuntui niin pahalta, en minä kyennyt hymyilemään. Paiskoin lasteni legopalikat äitini perään. Äiti sulki oven perässään. Minä en ollut löytänyt lasiseinästäni ovea, vaikka kuinka olin etsinyt. Tiesin, että siinä on ovi, se ei vain näkynyt.

Tunsin itseni hylätyksi, orvoksi ja yksinäiseksi. Nenä lasissa katselin, kuinka äiti kulki käytävää pitkin ohitseni kiinnittämättä minuun mitään huomiota. Muistan aina, miltä äidin askeleet kuullostivat. Voin muistaa äänenpainot, sanavalinnat ja mieltymykset. Ulkonäkö vain katoaa mielestä. Ja niin äiti meni. Osaston ovesta ulos maailmaan, johon minua ei päästetty.

Vielä kolme minuuttia siihen, että ovet lukittaisiin ja hälytykset laitettaisiin pääsiäiseksi päälle. Hirveällä kiireellä lasiseinässä ollut ovi avautui. Olisin vapaa lähtemään, jos haluaisin. Ryntäsin vaihtamaan vaatteita, tarvitsin jotain sävysävyyn. Ja silloin tajusin, että joutuisin jättämään miehen ja lapset. Heille ei annettu poistumislupaa. Vain minä olin rangaistukseni kärsinyt. Siitä huolimatta jatkoin lähtövalmisteluja. Minä halusin vapautta enemmän kuin mitään muuta. Jokin sai minut lamaantumaan kauhusta. Halusin ehkä vapauden. En halunnut olla sidottuna puuduttaviin rutiineihin. Mutta paljonko olin valmis maksamaan vapaudestani?

Jos en lähtisi nyt, seuraava mahdollisuus tulisi vasta joskus. Ennen kun sain päätöksen lähtemisestä tai jäämisestä tehtyä, heräsin. Tiesin kelloon jääneen aikaa nipin napin sen verran, että halutessani olisin ehtinyt ulos. Nyt en kuitenkaan saa koskaan tietää, olisinko jäänyt vai lähtenyt.

Mitä mahtuu viikonloppuun

Kirpun vuoro käydä ratsastamassa.

Hyvin, hyvin vihainen. Eikä vain se lintu...

Täystuhon ja Viimeisen uudet tukat.

Niinku esimerkiks.

Saako pihalla leikkiä?

Helsinkiläinen taloyhtiö kielsi talossa toimivaa esikoulua käyttämästä taloyhtiön pihaa. Uusia taloyhtiöitä rakennetaan ilman lapsille osoitettuja leikkipaikkoja. Muiden taloyhtiöiden lapset hätyytellään pois pihasta. Rakennetaan aitoja pihojen ympärille, ei suinkaan siksi, että omat pysyisi sisällä vaan siksi, että vieraat pysyisi ulkona. Pihassa leikkiviä lapsia mulkoillaan kulmien alta.

Saako pihalla leikkiä?

Mulla on käynyt tuuri. Meidän taloyhtiössä saa. Pihassa on mm. kyltti "läpikulku kielletty" siksi, että suojaisessa sisäpihassa leikkivät lapset eivät jäisi auton alle. Ja meidän pihassa riittää vilinää. On niitä muidenkin lapsia. Ihan niin kuin joskus ennen, kun koko korttelin lapsilauma painoi pihasta toiseen yhdessä. Mikä parasta, kaikki aikuiset tuntuvat katsovan lasten (pääsääntöisesti kouluikäisten) perään aina ohi mennessään.

Käytiin me silti tutustumassa paikalliseen puistoon, sellaiseen korkealla rauta-aidalla aidattuun. Ihan vain vaihtelun vuoksi.

Ite kiipesi.

Rakas Joulupukki

Mä lupailin jollekin jossain, että sitten joskus ristiäisten jälkeen puhutaan lahjatoiveista ja niiden esittämisestä. No, ei mua kyllä vieläkään huvittaisi, mutta koska pöytä on joululahjatoivelistoista täyttynyt (pyynnöstä tai pikemminkin käskystä), niin puhutaan nyt sitten.

Rakas Joulupukki,

Olen kirjoittanut sinulle muutaman kerran ennenkin. Viimeksi varmaan silloin kuusi vuotta sitten, kun toivoin kovasti tossuja, joilla tarkenee sisällä pakkasessa. Kiitos niistä, hyvät tossut olivat ja olisivat vieläkin, jos lapset eivät olisi niitä laittaneet varmaan talteen. Kiitos myös siitä, että meillä ei enää ole sisällä pakkasta.

Kuten tiedät, näitä mini-ihmisiä on nyt kuusi. Isoimmat kirjoittanevat omat kirjeensä, pienimmät huutavat toiveensa varmasti Citymarketin leluosastolla (tai huutaisivat, mutta meidät kyllä löytää todennäköisemmin Prismasta). Tonttusi varmasti voivat tulla sinne kuuntelemaan toiveet? Risujemmani lapset ovat jo löytäneet ja hiilet samoin. Toivottavasti varsinaisten lahjojen kätkeminen käy paremmin (ne kun varmasti tänäkin vuonna tulevat ennakkotoimituksena).

Mitäkö toivoisin itselleni tai lapsille? Kohtuullisuutta ja kärsivällisyyttä, niitä meille kaikille. Oma osuuteni voisi olla vaikka pakattuna villasukkiin, kun puikoille ehtii vain lasten sukat. Ja joulumieltä, paljon, meille jokaiselle.

Terveisin SanKari

Ps. Osaisiko joku vinkata, mistä saataisiin meille oma enkelikello? Kutosen fyysikan kokeessa oli sen toiminnasta kysymys, ja onneton Esikoinen sanoi, ettei osannut vastata, koska ei tiennyt, mikä se on. Voitaisiin yhdessä tutkia ja onhan se oikeastikin aika ihana.

Täys päivä

Syyslomailut on nyt takana ja joulua kohti mennään kovaa vauhtia. Nelikko palasi reissuiltansa kotiin kuka enemmän ja kuka vähemmän voipuneena. Pitkä isi-viikonloppu oli ilmeisen rankka.

Täystuho valitteli korvaansa ja korvatulehdus diagnoosi lääkkeineen käytiin hakemassa Pikkujätistä. (Kiitos, mutta musta ei edelleenkään tunnu siltä, että tahtoisin istua terveyskeskuksemme päivystyksessä.) Yllättäen lääkäreitä ja hoitajia pelkäävää nelivuotiasta ei pelottanut yhtään. Kas kellään ei ollut takkia eikä turhaa jäykkyyttä. Omatekemäni molluska-diagnoosikin sai lääkäriltä vahvistuksen. Ja ne molluskat tosiaan häipyvät ajan kanssa itsekseen, niille ei tarvitse tehdä mitään.

(Jos joku ei tiedä, niin molluska=ontelosyylä)

Kirppu ja Rääpäle suunnittelevat ilmeisesti kirjan kirjoittamista, sen verran hulvattomia tarinoita on Rääpäle Kirpulle kertonut nallensa seikkailuista. Tai näin Kirppu selitti... Mikäs tässä odotellessa bestselleriä "Kirppu, Rääpäle ja nallen suuret seikailut"

Toisen kanssa on ilta käytetty treenaamalla huomiseen matikan kokeeseen. Kyllä tuo edelleen laskea osaa, kunhan malttaisi keskittyä. Ja se laskujärjestys, laskujärjestys, laskujärjestys... ja huolellisuus.

Esikoinen lähti kouluun vähän yhdeksän jälkeen ja palasi jo ennen kymmentä. Oli kuulemma unohtanut senkin, missä asuu. Voi tuska.

Ja päiväkoti kyseli, olenko huolissani, kun Täystuho palaa isi-reissusta noin yltä päältä mustelmilla. Hmmm. Pitäisikö olla?

Myönnän, just nyt en jaksa miettiä sen enempää Paavo Pesusientä kuin lasten raivokohtauksia kaupassakaan. Sori.

Kolkyt ja risat

Pitäisikö tässä tuntea itsensä nuoreksi vai vanhaksi, kun kakkosella alkavat luvut on jätetty taakse? Synttäreitten kunniaksi vietiin pari lasta isälleen (loput nelikosta lopettaa syyslomareissunsa sinne) ja nautittiin auringonpaisteesta koko matka. Kierreltiin kauppoja ja aiheutettiin paikallisessa pelikaupassa hämmennystä. Ilmeisesti figujen tyypillinen kyselijä ei ole nainen parin pienen lapsen kanssa. Kotimatkalla käytiin vielä esittelemässä Rääpälettä suvun vanhimmalle. Illalla korkattiin kuohari pienten nukahdettua yllätysaikaisin. Hyvä päivä.

Pitkä köyhä kesä on takana, nelikon elatusasiat vihdoin järjestyksessään ja tapaamisetkin ehkä käynnistyisivät uudelleen. Joulun tuleminen ei rahan menosta huolimatta ahdista niin kamalasti. Synttäreistäni se on joulun odotus aina käynnistynyt.

Mitä sitä onkaan kolmessakymmenessä vuodessa saanut aikaisiksi? Parikymppisenä elin unelmaani, oli lapset, mies, omakotitalo, töitä unelma-ammatissa. Sitten heräsin. Tässä kymmenessä vuodessa taisin vahingossa kasvaa aikuiseksi. Hankin koulutuksen ihan toiselle alalle, vaihdoin miehen, luovuin talosta, ja aloitin kaiken alusta.

Täysiä vuosia. Ympäripyöreitä päiviä ja tuhottomasti töitä sen eteen, että olisi hyvä. Nyt on hyvä.

Kuppi nurin

Nyt kuulkaa, nyt paloi käpy. Luvassa siis päätöntä riehumista.

Turunsanomat uutisoi THL:n tekevän valtakunnallisen palautekyselyn neuvoloiden toiminnasta (TS 13.10.14). Missä on mun kysely, missähä?! Vai enkö mä kohderyhmään kuuluvana saa sitä tehtäväksi, koska en todellakaan ole tyytyväinen?

MTV:n nettisivuilla puolestaan kerrotaan, kuinka vauvojen kehitystä aiotaan jatkossa mitata älytuteilla. (MTV 8.10.14) Ja eiköhän THL riennä heti ohjeistamaan neuvoloita valvomaan lasten mediakasvatusta ja vanhempien medioiden käyttöä (TS 13.10.14) myös iltalehden perhe-osiosta löytyy uutinen aiheesta (IL 13.10.14).

Meillä on kaksikuinen terve vauva, kuten kaikki tietävät. Olen tänä syksynä, tämän vauvan kanssa, käynyt neuvolassa neljä kertaa ja tavannut neljä eri terveydenhoitajaa ja kaksi eri lääkäriä. 3/4 terveydenhoitajista on nuoria, korkeintaan kolmekymppisiä, tuskin edes niin vanhoja. Kaksi näistä kolmesta on varmasti lapsettomia. Yksi ei osannut käyttää edes pituusmittaa, toinen ei millään tuntunut käsittävän, että 12v toimii eri tavalla kuin 4v...

Mä olen niin kyllästynyt neuvolaan. Niihin ohjeisiin, kuinka pylly rasvataan ja kuinka kannattaa nukkua kun vauva nukkuu. Nyt pitäisi sitten selvittää omat mediankäyttötottumukseni sinne? Ihan viimeinen niitti tähän arkkuun.

En tarvitse teknisiä vempaimia vauvan seurantaan, osaan vaihtaa vaipan ilman indikaattoria ja viedä sairaan lääkäriin tarvittaessa. Osaan mitata ja punnita tenavani ihan itsekin ja jopa piirtää ne väkkyrät (ja vielä tiedän normaalin rajat).

Mutta siinä kohtaa, kun nuori lapseton terveydenhoitaja tulee kertomaan, kuinka mun tulisi mediaa käyttää ja lapseni kasvattaa menee kuppi nurin. Ihan täysin.

Neuvola tarvii täysremontin, nuoret kokeneen työparin ja ennen kaikkea lisää ihmissuhdeoppia. Että se elämä ei aina mene niin kuin oppikirjoissa. Ja hyvin menee silti.

Syksy saapui

Tuleva viikko täällä vietetään syyslomaa. Kaikki pienet ovat kotona, Kirppu ja Toinen mummolassa, esikoinen ainakin nukkumassa kotona, jos ei kaverilla. Parannellaan lasten flunssaa ja käydään kävelemässä, kyläilijöitäkin on luvassa, ehkä.

Vaahteran lehdet on nyt parhaimmillaan kerättäväksi.

Ja voi sitä riemua, kun saivat vielä luvan tuoda lehdet sisään. Laitettiin maljakkoon kukiksi, kyllähän ne yhden yön siinä kesti.

Ratsia kersojen peleihin

Pelaan, pelaat, pelaa, pelaamme, pelaatte, pelaavat. "Äiti, saanksmä pelata?"

Kyllä. Meillä pelataan. Joskus paljon, joskus vähän, joskus ei kukaan ja toisinaan kaikki. Miten, mitä ja miksi? Kuka? Onko se pelaaminen hyvä vai paha, kenelle ja miksi?

Minä uskon Pegi-järjestelmään. Vaikka tuo järjestelmä ei salli soveltamista, sovellan sitä samoin kuin elokuvien ikärajoja. Tiedän lapseni, niiden pelaamat pelit ja jopa sisällöt. Arvatkaapa vain onko näillä lapsilla lupa pelata vaikkapa GTA:ta, kivaa piirrettyä hurjastelu-peliä? No ei tosiaankaan. Kuitenkin annan tokaluokkalaiseni pelata The Sims-pelejä, joissa ikäraja on K12. (Tuon suuremmalla ikärajalla oleviin peleihin ei lapsilla ole mitään asiaa.)

Pelaamisen ongelmakohdat ovat kyllä meillä näkyvissä.

Aikoja joutuu rajoittamaan ja rajojen tuomaa marinaa kuuntelemaan. Angry Birds voi tietokoneellakin olla yllättävän koukuttava, aikuisellekin. Pelit siirtyvät lasten leikkeihin ja jälkipelit käydään pikkulegoilla ja puupalikoilla, tabletin puutteessaan Täystuho rakensi itselleen oman legoista.

Netin pikkupeleistä ja niiden ympärillä pyörivistä foorumeista joutuu ottamaan selvää. Olenkin joutunut opettelemaan ihan uuden kielen ymmärtääkseni Esikoista, joka ensin kertoi, että pelin foorumilla on kaikki tosi kilttejä ja seuraavassa hetkessä selitti, että joku siellä gosussa harjoitteli servaamista. Lyhyen teini-suomi-teini-selvittelyn jälkeen päästiin käymään netiketti-keskustelua. Aikuisten kesken on myös selvitelty muun muassa kokonaisen virtuaali tallin varastamista hakkeroinnilla...

Lasten pelaamissa peleissä väkivalta on Disney-leffojen tasoa. Tosiasiallisesti suurempi väkivalta on ruutujen tällä puolen, kun Wii-ohjaimista käydään välillä kovinkin fyysistä taistelua parivuotiaan käyttäessä hampaitakin aseina. Samaa tappelua käydään meillä mistä tahansa lelusta.

Seksiäkin peleistä tietysti löytyy, on SingStarin musiikkivideoita ja lisääntyviä simejä. Musiikkivideot on muuten paljon pahempia sisällöltään kuin Sims, joka ei näytä kuin pikselimössöä, heiluvan peiton ja liudan sydämiä.

Toistaiseksi en ole kuullut, että kavereiden luonakaan pelattaisi sen kummempia pelejä kuin meillä.

Peleillä meillä on kuitenkin harjoiteltu vuorottelua, motoriikkaa, naapureiden nuottikorvaa (ja sietokykyä...), englantia, liikennesääntöjä, kertotauluja, ongelmanratkaisua, yhteistyötä...

Näen punaista, kun yhteiskunnan ilmiöistä syytetään pelejä. Onneksi sentään kirjallisuuden syyttäminen on loppunut.

Ps. Muistattehan, että reaaliaikaisen keskustelun mahdollistaa facebook

Piipaa-autot ja 2 kk neuvola

Äitien tehtävä nyt vain on olla huolissaan jälkikasvustaan. Ja laskea irti, antaa lisää narua, vaikka kuinka pelottaisi lasten puolesta.

Esikoinen lähti aamulla pyörällä kouluun, niin kuin kaikkina kahdeksan aamuina, suunnilleen kymmenen minuuttia ennen kuin mä pääsen viemään poikia. Matkahan meillä on sama, Esikoinen vain jatkaa puolenkilometria pidemmälle. Heti alkumatkasta on yksi vaarallinen tien ylitys, liikennevalot kyllä, mutta kääntyville autoille ei ole nuolivaloja ja suojateiden valot painonapin takana. Usein nuo valot ovat vielä pois päältä, vilkuttavat keltaista, pahimpina ruuhka-tunteinakin.

Mun päästessä tuohon risteykseen poikien kanssa, oli koko liikenne sekaisin. Valot vilkutti keltaista, oli ambulanssia, paloautoa, poliisi. Ei ollut kolaroituja autoja. Se saakutin suojatie. Se, mistä kaupunki ilmoitti pari vuotta sitten, että ekaluokkalaisten on ihan turvallista ylittää. Se sama, minkä valosysteemin lupasivat silloin korjata.

Voitte arvata, että sydän otti muutaman ylimääräisen lyönnin. Ja puhelinkin oli kotona turvallisesti kahvinkeittimen vieressä. Entä jos! Jatkettiin kuitenkin matkaa poikien kanssa, jos jotain, niin parempi niiden hoidossa. Pistettiin pystyyn kisa, kuka bongaa Esikoisen pyöränsä kanssa.

Melkoinen helpotus, kun tyttö ylitti vielä vaarallisempaa suojatietä vaihtoehtoisella reitillä. Etukäteen oli lupa annettu tuohon tien ylitykseen vain, jos liikennevalot eivät toimi ja yli ei turvallisesti pääse sieltä, mistä pitäisi. Esikoinen raivosi silloin takaisin, että aina pääsee yli turvallisesti ja että joojoo.

Odotettiin Esikoista päiväkodilla ihan vain varmistaakseen, että on kunnossa. Tyttö ei ollut onnettomuutta nähnyt, mutta sanoi kiertäneensä, koska liikenne oli ihan sekaisin. Voi ihanaa, sillä on kuin onkin aivot ja joku puhe menee kaikesta huolimatta läpi.

Säikähdys purkautui kuitenkin kyyneleiksi kotona. Helpotus ja entä jos.

----

Neuvolassa kaikki hyvin. 4840g ja 59cm pipo 39,3cm. Ensimmäinen rota-rokotusannos syötetty ja hyvää oli.

Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Maaret Kallion blogiteksti "Näyttäisitkö kyyneleesi, jos et enää pelkäisi?" (Lujasti Lempeä HS 1.10.14) Hesarin nettisivuilla jätti minut pohtimaan vastausta kysymykseen: "Mitä tekisit, jos et enää pelkäisi?"

Meillä ei ole mitään muuta pelättävää kuin pelko itse -Franklin D. Roosevelt

Jos en enää pelkäisi, sukeltaisin rohkeasti jokaiseen menneeseen hetkeen. Sukeltaisin rohkeasti ja velloisin sitten niissä hetkissä, kieltäisin niitä enää tulemasta tänne. Kun suljen silmäni, en enää huutaisi ajatuksilleni: "Ei sinne, ei sinne!" En huutaisi, vaan menisin rohkeasti, kunnes ei enää tarvitsisi.

Jos en enää pelkäisi, saisin sanottavani sanottua. Saisin sanottua ennen kuin sanat kasvavat liian suuriksi. Liian suuriksi ja oudosti vääriksi. Jos en enää pelkäisi, en enää sietäisi kaikkea sitä. Ja toisaalta sietäisin ja kestäisin niin paljon enemmän, jos en enää pelkäisi.

Jos en enää pelkäisi, jättäisin selustani varmistamatta. En lymyilisi nurkan takana vaan astuisin reippaasti sen ympäri. Näkisin niin paljon enemmän, jos en enää pelkäisi. Löytäisin hyvää, jos en pelkäisi, eikä pahakaan enää saisi minua pakenemaan. Oltaisiin vain ja katsottaisiin toisiamme silmästä silmään, minä ja paha. Kunnes se luovuttaisi siksi, etten enää pelkää.

Jos en enää pelkäisi, olisin edelleen minä. Olisin kuitenkin minä, niin itse itseni näen. Harva tuntisi minua enää, niin kuin nyt luulevat tuntevansa. Jos en enää pelkäisi, ei olisi esirippuja ja kulisseja niiden takana. Ei olisi esitystä, jota toiset katselee. Jos en enää pelkäisi, kaikki olisi totta eikä enää koskaan teatteria loppuhuipennuksineen.

Jos en enää pelkäisi, te tietäisitte, ettekä arvailisi. Mutta minä pelkään.

Kuka sinä olisit, jos et enää pelkäisi?

Tee hetkestä elämys

Ne onnettomat Warhammer Fantasy figuurit tosiaankin veivät meidät mennessään. Isojen kanssa on nyt pari päivää kasailtu ja samalla pieniä on yritetty pitää pikkuosista irti. Joku kasaajista myös vähän heiluttelee jalalla sitterille vauhtia.

Pöydälle unohtuneen tee-paketin teksti hymyilytti. Tämä on arkea parhaimmillaan, kun yhdessä kasataan armeijoita voidaksemme hyökätä toistemme kimppuun. Melkoinen elämys. Etenkin, kun lapsiluku oli tänään jopa kahdeksan kummityttöjeni kyläillessä täällä.

Kai ne lapset harrastaa, suurperheessäkin

Muksujen harrastukset on aina se, mistä jaksetaan kysellä. Kyllä, nämä meidänkin lapset harrastavat, joskaan eivät kovin tavoitteellisesti saati kalliisti.

On sirkusjumppaa, kirjastoa, uimahallia, retkeilyä, pienoismallia (ja nyt tietysti figuja ja jopa muita roolipelejä) ja tietysti maalla kyläilyä ja sen myötä hevosia. Välillä ihan jopa ohjattuja tunteja appivanhempien lompakosta...

Täystuho lähti reissuun heti ristiäisten jälkeen ja tuliaisiksi saatiin kuvia täällä käytettäväksi. Kivaa, eikö totta!

Ensin kuulemma vähän jännitti, mutta kivaa oli ollut. Kaikki lapset siis enempi vähempi säännöllisesti ratsastaa. Ja tykkää.

Kuvien katselu saa mutkin hinkumaan takaisin selkään, edellisestä kerrasta on vierähtänyt reilut neljä vuotta. Ehkä joskus mäkin vielä.

Sotavasara

Emmä muuta kuin että sekä minä että koululaiset hurahdettiin. Taas. Erossa hävisin edelliset figuni, uusia siis hankittava. Ja mies kiltisti maksaa äidin ja lasten harrastuksen. Kuinkas muuten.

Eiköhän tähän palata vielä, kun operaatio etenee.

Saa imettää, ei saa ryypätä

Eilen osui silmiini uutinen Iltasanomisissa: Nainen ei päässyt lääkäriin - kuoli sairaanhoitajan arvion jälkeen (IS 1.10.14). Herätti ajatuksia ja jatkoa seuraa, luonnollisesti.

Meidän terveyskeskuksemme päivystys on aina ollut ihan ainoa laatuaan. Tai sanotaanpa vaikka niin, etten koskaan ole törmännyt missään mihinkään vastaavaan, vaikka useamman kunnan virityksiä on tullut näin aikuisiällä testattua.

Toukokuulle saakka täällä varattiin puhelimessa päivystykseen aika, ajan sai jos kävi tuuri. Tappelemaan saattoi joutua silloinkin, kun vuoden vanha oli jo kuumeestaan kuivunut. Ja päivystykseen/ensiapuun ei ollut menemistä ilman ajanvarausta paitsi tietysti ambulanssilla... Sillä ei kertaakaan menty sinne, muualle kyllä.

No nyt saa mennä soittelematta. Varsinaista ilmoittautumista ei ole, vaan kaikki tulijat (poislukien ambulanssi) jonottaa ensin vuoronumerolla sairaanhoitajalle ja sen jälkeen lääkäriä tarvitsevat jonottaa lääkärille. Kukaan ei tiedä, ketä on jonossa sairaanhoitajalle eikä kukaan huolehdi lääkärille jonottavista edes vesikannun vertaa.

Kävin siis tänään jälkitarkastuksessa, neuvolalääkärillä, luonnollisesti. Hän ei voinut kirjoittaa lähetettä sterilisaatioon (varaa aika ehkäisyneuvolaan) eikä antibioottikuuria alkavaan kohtutulehdukseen (päivystysasia). Lähdin siis päivystykseen jo tietäen, että tarvitsen lääkekuurin, jota hoitaja ei voi kirjoittaa.

Jonotin kolme varttia sairaanhoitajalle päästäkseni lääkärijonoon. Hoitaja kyllä osasi asiansa ja oli ystävällinen ja mitä kaikkea, hössötti jaksamisesta ja kivuista ja tarjosi petipaikkaa (jota en kokenut tarvitsevani). Ja laittoi mut miettimättä lääkärijonoon.

Istuttuani kaksi tuntia odotustilassa löysin hyvin yhteistyöhaluttoman hoitajan kertomaan, että olen jonossa vastaanottoon enkä päivystykseen ja että jonossa on kaksi ennen mua. Ok. Odotan mielelläni. Tuntia myöhemmin vastaanoton lääkärit 2kpl lähti kotiin. Etsin jälleen hoitajan käsiini vain saadakseni tiuskaisun, että pysy nyt odottamassa, ettei vuoro mene ohi. Varttia myöhemmin lääkäri huutelikin.

Ja kirjoitti ne antibiootit, kuinkas muuten. Herkästi kuulemma pitää mennä takaisin, jos yhtään tuntuu siltä.

Tästä kokemuksesta viisastuneena voin todeta, että vaikka tuntuis miltä, niin ei ainakaan siltä.

Ihmeellistä asiaa

Olenpa tässä jaksanut kummastella kahdessa isoimmassa tapahtuneita muutoksia.

Esikoinen tuli kotiin koulusta tuossa muutama viikko sitten ihan riemusta kiljuen: "Opettaja antoi mulle nelkytsivua ylimääräisiä matikan tehtäviä!" Okei. Teki mieli kaivaa kuumemittari. Sen täytyy olla sairas. Vähintäänkin. Vakavasti.

Esikoisen suhde matikkaan on aina ollut hankala. Murtoluvut on väännetty rautalangasta (ihan kirjaimellisesti), uuden jakokulman opettelin itse ja opetin tytölle. Sanallisten tehtävien parissa meillä on käytetty lukematon määrä iltoja, kuvien palikkarakennelmia (montako palikkaa kuvassa olevaan rakennelmaan tarvitaan?) on rakennettu pienten puupalikoilla, jotta on palikat saatu laskettua... ja aina on itketty, kun on niin vaikeaa, ei osaa eikä ainakaan ikinä opi.

Sitten se keksi tahtovansa eläinlääkäriksi. Ja sitten joku ihana aikuinen tuli ja sanoi, ettei siitä voi koskaan tulla eläinlääkäriä. Mä suutuin ihan tosissani, eihän kukaan voi sanoa lapselle, ettei siitä voi tulla isona jotain! Kerrottiin esikoiselle, että tottakai voi (onhan niitä opiskelupaikkoja vähän, mutta aina sinne joku sisään pääsee, ja jos joku pääsee, voi Esikoinenkin päästä), mutta tarvii sitten opetella matikkaa, fysiikkaa, kemiaa ja bilsaa ihan kunnolla ja tosissaan.

Ja että se on tehnyt töitä. Niillä on ns. tasoryhmät, ja tuo on nyt siinä parhaassa ryhmässä. Ja nuo 40 sivua on matikan diplomi, lukuvuosi aikaa tehdä ja tehneet kuulemma saa vielä arvosanaansa plussaa (ja kuulemma stipendin?). Ei niillä kutosluokan arvosanoilla tietysti vielä eläinlääkäriksi pääse, mutta siinä on pohja, jolle rakentaa.

Ja se Toinen. Meidän entisessä koulussa kiusattu reppana. Meidän ovikello soi nykyään ihan jatkuvasti, kun poikaa haetaan ulos. Ja se oli äänestyksellä valittu oppilaskunnan varajäseneksi! Vanhassa koulussa se ei olisi ollut ikinä mahdollista. Vanhassa kodissa ovikello soi jatkuvasti, kun pihassa asuneet luokkakaverit teki kiusaa, soittivat kelloa ja juoksivat karkuun. Vanhassa luokassa sitä olisi äänestänyt vain se yksi kaveri, jos edes se. Nyt se sai toiseksi eniten ääniä pojista ja poikia on luokassa paljon enemmän kuin vain nuo kaksi.

Meillä menee hyvin. Selvästi.