Savuna taivaalle

Torstai-aamuna vietyäni pojat hoitoon ja lähetettyäni isot kouluun kömmin takaisin nukkumaan puoleksitoista tunniksi. Tarkoitus oli ottaa vain pikkutirsat (kun meidän yöelämä on aina vain ja yhä edelleen jotain ihan käsittämätöntä) ja suunnata sitten hoitamaan viimeiset joululahjaostokset. Lyyli nukkui onnellisena makuuhuoneessamme suljetun oven takana ja Jääkarhu eteisessä, siellä missä aina.

Heräsin asettamaani herätykseen ja nousin ylös hyvänä aikomuksenani juoda kuppi kahvia ja lähteä sitten liikkeelle. Jääkarhu nukkui edelleen eteisessä ulko-oven edessä ja hengitti rauhallisesti. Hiippailin eteisestä keittiöön ja kahvinkeittimen sijaan katseeni kohdistui sotkuun lattialla. Tehokkaasti oksennettu lattia, kahvi saa odottaa. Peittelin sotkut keittiöstä vessapaperilla (nesteet imeytyy, helpompi siivota) ja kurkkasin olohuoneen puolelle.

Yhdellä vilkaisulla tiesin, että löysässä hirressä roikkuminen päättyi tähän. Jääkarhu oli viikkoa aiemmin saanut diagnoosikseen maksakasvaimen, josta eläinlääkäri sanoi, että pahalta näyttää. Siivoamisen ja kahvin keittämisen sijaan herätin miehen ihan tismalleen yhtä tosissani kuin herätin marraskuun lopulla Täystuhon käsiepisodin yhteydessä. Ja yhtä tehokkaasti. Mies nousi heti. (Tosin kertoi jälkeenpäin luulleensa, että lähdettäisiin synnyttämään...)

Kaivoin eläinlääkärin puhelinnumeron, omamme oli diagnoosin annettuaan lähtenyt joululomalle, toisellakaan tutulla ei ollut sille päivälle yhtään vapaata aikaa. Päädyin soittamaan kaupungin eläinlääkärille. "Kai sulla on aikaa lopettaa tänään yksi koira?" Eläinlääkärin hämmentyneen ilmeen saattoi kuulla puhelimen välitykselläkin, joten kertasin diagnoosin ja sen, mitä mulla oli vastassa ollut heti herättyäni. "Kun tämä ei voi odottaa enää huomista." Saatiin kehoitus tulla heti, kun ehtisimme.

Puoli tuntia myöhemmin rapsuttelin nukutusaineen saaneen Jääkarhuni uneen. Mies maksoi laskun ja jätimme Jääkarhun sinne eläinlääkärin pöydälle. Ulkona satoi talven ensimmäiset suuret ja märät lumihiutaleet.

Illalla sytytin hautakynttilän terassille. Täystuholle oli selitetty, ettei Jääkarhua haudata vaan poltetaan, lähetetään savuna taivaalle, missä se on vapaa ja pääsee ihan joka paikkaan. Halusin lähettää kiitokseni sinne myös.

Mun paras ystävä, joka ei antanut mun jäädä hankeen makaamaan, kun eron jälkeen kovassa pakkasessa lenkillä pyörryin. Mun paras ystävä, joka on ottanut vastaan kaikki kyyneleet niin hyvässä kuin pahassa. Mun paras ystävä, ainoa johon täysin saatoin luottaa ja joka samoin luotti muhun, on nyt poissa. Ja mä olen saamistani kahdeksasta vuodesta kiitollinen.

Onni Blogien joulukalenteri luukku 18: Enkelikello

Tänään on Sekalaista Sakkia-blogin vuoro kurkistaa Onni Blogien joulukalenterin luukkuun. Eilisestä luukusta paljastui Tonttusen porkkana-bataattiröstien resepti Foodie-vauva-blogissa ja huomenna luukku aukeaa Kätilön Käsistä-blogissa.

Viime vuoden joulukoristeiden pakkohankinta oli Enkelikello. Olin toki ehtinyt tuon ihanan kynttilätelineen hankkimista pohtimaan jo aiemmin, mutta miettiminen tyssäsi lyhyeen, kun Esikoinen toi kotiin fysiikan kokeen, jossa yhden kysymyksen kohdalla oli vastauksen tilalla pelkkää tyhjää.

"Mihin fysiikan ilmiöön perustuu enkelikellon toiminta?" Esikoinen kertoi jättäneensä kohdan tyhjäksi, koska ei tiennyt, mikä enkelikello on. "Enhän mä voi selittää, miten toimii joku asia, jos mä en tiedä edes miltä se näyttää tai mitä se toimiessaan tekee." No niinpä.

Kunhan Enkelikello oli saatu hankittua ja koottua, sytytettiin kynttilät ja mietittiin yhdessä, miksi enkelit pyörivät. Esikoinenkin päätyi ratkaisuun ihan itse. Enkelit pyörivät, koska kynttilät lämmittävät ilmaa ja kuuma ilma nousee ylöspäin. Ilmavirta riittää enkeleiden pyörittämiseen.

Ilman tietoakin tämä on kuitenkin yksi joulun kauneimmista koristeista. Yhtälailla Enkelikello-kappale herkistää joka kerran. Tämän joulun katastrofit ovat sitä luokkaa, että koriste odottaa vielä kasaajaansa kaapin päällä. Kenties pahin kaaos olisi vihdoin selätetty ja saataisiin kello viikonloppuna pyörimään jälleen.

Joulumielensäpahoittajat

Joka vuosi käy somea ja yleensäkin Internetin ihmemaata seuratessa hyvinkin selväksi, että on ihan sama, mitä joulusi kanssa teet. Teet sen kuitenkin väärin.

Ammattimaisimmat joulumielensäpahoittajat hyökkäävät kimppuun jo Juhannuksena, alkaa vääntö Oikeasta Joulunviettopaikasta. Amatöörit taistelevat tästä vasta lokakuussa, joskus jopa myöhemmin.

Oikea Joulunviettopaikka pikkulapsiperheelle on ehdottomasti joulumielensäpahoittamisen paikka. Jouluna kerta kaikkiaan kuuluu ja vähintäänkin täytyy jokaisen aikuisen taantua taas lapseksi ja palata vanhempiensa helmoihin. Koko Jouluksi. Mielellään jo hyvissä ajoin ennen, tietysti, ja viipyä vielä välipäiviäkin. Mikä Joulu se sellainen on, jolloin koko perhe ei ole yhdessä, kysyy joulumielensäpahoittaja.

Pikkulapsiperhe on helposti Joulumielensäpahoittajien ristitulessa. Koko Suvun Jouluja järjestetään samaan aikaan ainakin kaksi. Eri puolilla Suomea, luonnollisesti, ja molemmissa täytyy viettää Koko Joulu. Yritetään erilaisia kompromisseja, aatto siellä ja joulupäivä täällä, puolessa välissä aattoa vaihto ja niin edelleen. Samalla lapset oppivat upean perinteen siirrettäväksi aikanaan omille lapsilleen. Harmillisesti tuo perinne ei kuitenkaan ole Koko Suvun Joulu, vaan "koska me ollaan perillä"-ralli, eli koko Joulu autossa.

Joku rohkea yrittää toisinaan jopa kotiin jäämistä ja tarjoutuu jopa järjestämään Koko Suvun Joulun. Mutta sekään ei Joulumielensäpahoittajille käy, koska kuusi seisoo väärässä paikassa, kinkku on paistettu väärässä uunissa ja ne Oikean Joulun tekevät koristeetkin puuttuvat.

Omalle kohdalleni on osunut todellinen joulumielensäpahoittaja joulunviettopaikan osalta kerran, Esikoisen vauvavuonna. Silloin olimme hyvissä ajoin sopineet vanhempieni kanssa menevämme sinne jouluksi. Oma mummoni pysäytti minut ruokakaupassa ja kyseli joulusuunnitelmia. Kerroin, mitkä suunnitelmamme olivat ja sain vastaan niskavillat pystyyn nostaneen ryöpytyksen: "Estätkö sinä minua viettämästä Joulun poikani kanssa?!" Hmm. Kummallisesti meitä siis ei kutsuttu mukaan Oikeaan Jouluun, ja vielä kummallisemmin emme olleet oman vauvavuoteni jälkeen viettäneet jouluja tuossa mummolassa. Ammattimaista joulumielensäpahoittamista, etten sanoisi.

joku söi mun rusinat ja jätti vaan askin, tuumaa Lyyli

Kun Oikea Joulunviettopaikka on päätetty, alkaa taistelu muista joulun perinteistä. Vääntöä käydään riisipuurosta, saunavuoroista, joulupukista, kuusesta, ruokailutavoista, alkoholin käytöstä ja monesta muusta "pikkuasiasta". Joulumielensäpahoittajalle asioiden täytyy mennä juuri niin kuin ne ovat aina menneet. Aina on tehty näin ja tehdään vastakin.

Todellinen joulumielensäpahoittaja muistaa pahoittaa mielensä lahjoista. Niitä on liikaa tai liian vähän, ne on joko liian krääsää tai liian hyödyllisiä, eikä koskaan mikään kelpaa. Sekään ei kelpaa, että lopetetaan aikuisten lahjominen. Sehän nyt on kerrassaan väärin, että lapset saavat lahjoja, jos aikuiset eivät saa. Se on väärin silloinkin, kun tarjotaan vaihtoehdoksi, että jokainen ostaa itse omien lastensa lahjat.

Tällä halilla ehkä selvitään taas hetki.

Kolmas todellinen vääntö joulumielensäpahoittajan kanssa käydään joulun ruokailusta. Ensin sen kellon ajasta ja suhteesta joulupukkiin, syödäänkö ensin ja mietitään lahjoja sitten vaiko juuri päin vastoin. Sitten rituaalista, jolla syöminen tapahtuu. On kerta kaikkiaan oltava ne tietyt kipot ja kupit, kun aina on ollut. On oltava juhlavaatteissa tai vaihtoehtoisesti verkkareissa, toisille telkkarin on ehdottomasti oltava päällä ja toisille pois. Toiset käyttävät ruokailuun aikaa pitkälti toista tuntia evankeliumeineen kaikkineen, toiset vetävät ruuan napaansa alle vartissa, koska nälkä. Joulumielensäpahoittajalle oleellista on vain se, että menee niin kuin on aina mennyt. Ja hei, jos nyt muusta ei tullut paha mieli, niin siitä, että tarjolla oli vain kaupasta ostettuja laatikoita ja nekin ihan tuunamattomina foliovuoissaan. Taikka sitten siitä, että niitä laatikoita on sormet verillä väännetty monta päivää. Puhumattakaan siitä, mikä katastrofi on, jos ne puuttuvat kokonaan.

Tunnustan olevani itse joulumielensäpahoittaja. Mulle joulun paras osuus on aattoilta, kun lapset nukkuu ja saan istua omalle sohvalle itse tekemieni voileipien kanssa katsomaan telkkaria/ kuuntelemaan joululauluja/ lukemaan kirjaa. Kun kynttilät palaa, kaikki työt on tehty ja sitä saa vain olla. Ei edes keskustelua, vain pelkkää olemista.

Ja koska minussa on joulumielensäpahoittajan vikaa, vietän joulut kotona. On se oma sohva, oma tupa ja ennen kaikkea oma lupa.

Tänä vuonna

Tänä vuonna mä aloitan joulusiivouksen ajoissa, saan koko huushollin siivottua ja raivattua ja onpahan sitten tilaa vauvankin tulla.

Tänä vuonna mulla on aikaa tehdä edes osa joululaatikoista itse.

Tänä vuonna lahjat hankitaan ajoissa, kuusi pystytetään ajoissa, poltetaan kynttilöitä ja juodaan glögiä iltaisin.

Tänä vuonna mä askartelen lasten kanssa joulukortit ja postitan ne.

Tänä vuonna leivotaan paljon ja nautitaan siitä. Tuoksuu joululta eikä ole yhtään kiire ja pinna kireällä.

Niinhän mä luulin.

---

Nopeasti tulee mieleen toinen joulu jostain vuosien takaa. Joulu jolloin isot olivat pieniä, Kirppu ei vielä kahta täyttänyt. Oli hajonnut autoa ja lämminvesivaraajaa, oli ollut pieniä vastoinkäymisiä niin, ettei edellisestä vielä ollut selvitty, kun seuraava jo hyökkäsi kimppuun. Mä olin ihan loppu, koulua pahimmillaan kahdeksasta kahdeksaan, kolme pientä lasta, kolme koiraa, iso omakotitalo, koko elämä kaikkine vastoinkäymisineen.

Joulu oli juuri nurkan takana, jäljellä enää yö tai kaksi. Lapset tappeli, niiden isä oli taas jossain omissa menoissaan, liekö ollut työharjoittelua sitten taikka jotain, kenties joku naapureista ollut apua vailla. Mä yritin saada lattioita pestyksi, siitä neljästä sadasta neliöstä kolmea neljäsosaa. Peruskotimopilla, rätillä ja ämpärillä. Ja silloin soitti kummisetäni, joka kysyi, että voisiko tulla käymään. Mun niin teki mieli kieltää. Ei tähän huusholliin, tähän tilanteeseen, en jaksa keittää kahvia, istua niin sanotusti turhaan kahvipöydässä tuntia jos toistakin.

Kieltämisen sijaan huokaisin syvään ja totesin, että kuule, tule vaan, mutta mulla on täällä ihan kaikki siivoukset ja muut kesken. Että on melkoinen sotku ja kaaos ja sekamelska ja jos en mä nyt tee niin en saa tehtyä ollenkaan.

Kummisetäni tuli, ja viipyi meillä monta tuntia. Siivosi lasten kanssa lastenhuonetta, vei lapset ulos leikkimään. Ja mä sain kuin sainkin ne lattiat pestyä.

Kerroin äidilleni myöhemmin, että se oli joulun paras lahja. Apu, joka tuli pyytämättä silloin, kun epätoivo oli jo iskenyt. Ja vuosi toisensa jälkeen tuosta joulusta lähtien on kummisetäni tullut avuksi yhtenä päivänä ennen joulua.

---

Tänä vuonna on loppuvuoteen osunut sellainen vastoinkäymisten suma, että jos en muistaisi tuota joulua vuosien takaa, jos sitä ei koskaan olisi ollut, olisin varmasti jo pistänyt hanskat naulaan.

Täystuhon murtunut käsi, Rääpäleen uusi ja upea kiipeilytaito, kuolemaa tekevä Jääkarhuni, joka tuskin enää näkee joulua, oma hajonnut selkä, nelikon olojen tulossa olevat uudelleenjärjestelyt, viimeisiään vetelevä Murheenkryyni. Taustalla painaa vielä synnytys- ja kätilökammo sekä lähelle osuneet rankat sairaudet. Koko tulevaisuus on ihan auki, eikä edessä ole mitään varmaa.

Mitä enemmän on nyt kaatunut niskaan, sitä enemmän olen yrittänyt pysähtyä käsillä olevaan hetkeen ja keskittynyt selviämään siitä. Yhdestä hetkestä kerrallaan.

Tänä vuonna aloitettiin kyllä siivoaminen ajoissa, mutta viime tippaan se menee. Taas.

Tänäkin vuonna laatikot tulee kaupasta. Nekin on hyviä ja niistä meillä tykätään, itse tekemistä olisin vain halunnut yrittää. Joulu ei siitä kuitenkaan ole kiinni.

Tänä vuonna lahjoja ei todellakaan hankittu ajoissa, kaupoissa saadaan juosta koko ensi viikko. Ja jonkun täytyisi ne vielä paketoida... Tänä vuonna on vain muutamana iltana jaksettu sytyttää kynttilöitä ja nekin ulos lyhtyihin. Glögistä ei ole ehtinyt nauttimaan tunnelmavalaistuksessa, vaikka sitä joku mukillinen onkin kulunut.

Tänä vuonnakaan ei lähetetä joulukortteja. Eikä askarrella niitä itse.

Tänä vuonna leipomiset taitavat jäädä pakollisiin pipareihin, ja nekin hyvästä aikomuksesta huolimatta saavat jäädä koristelematta.

Kaiken ulkopuoliseen maailmaan liittyvän tekemisen olen jo heittänyt joulukuusta jorpakkoon. Elämä on tässä ja nyt, mulla on nyt kuusi lasta (tulevasta ei koskaan tiedä) ja vielä kaksi koiraa, joita uskollisempia ystäviä ei löydy. Tässä tilanteessa koen olevani omalle porukalleni velkaa sen, että eletään yhdessä tässä ja nyt, huomenna kun ei ehkä enää ollakaan näin. Ja Jääkarhulleni olen velkaa joka ainoan mahdollisuuden olla yhdessä nyt, siinä vieressä, niin kuin se on nämä vuodet ollut mulle läsnä aina, kun olen tarvinnut.

Blogi päivittyy laiskanlaisesti nyt, kun elämä tässä ja nyt on tärkeämpää kuin siitä kaikesta kertominen. Onni Blogien joulukalenteriluukkuun kurkataan täällä kuitenkin 18.12. Tänään voi kyseisen kalenterin luukkuun kurkistaa täällä.

Yksikätisyyden uudelleenjärjestelyt

Kirjoittaminen on hautautunut jonnekin arjen kiireisiin. Mulla oli muun muassa hyvä aikomus esitellä kuvinensa kaikkinensa, mitä meillä on tehty Täystuhon kipsiajan helpottamiseksi, reppanalla kun tosiaan on nyt jouluun saakka käytössä vain yksi käsi ja sekin ihan väärä. Kuvia ei ole, eikä taida olla tulossakaan...

Täystuho siirrettiin kerrossängyn yläsängystä ensinnäkin Rääpälettä varten pikkupoikien huoneeseen kannettuun jatkettavaan sänkyyn ja sängylle kasattiin kaikki talosta löytyneet ylimääräiset tyynyt laitasuojiksi, ettei kipeä käsi kolise reunoihin. Tyynyt on jo sujuvasti tyynysodassa paiskottu sinne sun tänne ja poika nukkuu sujuvasti kyljellään kipsikätensä päällä.

Vessaan haettiin lasten koroke avuksi, että pääsee sinne ilman apua niin istumaan kuin pesemään kättään ja saa vielä pyyhkeenkin itse koukusta ja sinne takaisin.

Ja ruokapöydässä paikkaa vaihdettiin tarvittaessa helpommin avustettavaan, kun pöytä on meillä hieman ahtaassa kolossa.

Paidoista etsittiin käyttöön pykälää isompaa kokoa, että kipsikäden saisi ensinnäkin pujotettua T-paidan hihaan ja toisekseen ulkona liikkumista varten pitkähihaisen paidan alle "piiloon". Minkään normipuseron hihaan ei tuo paketti mahdu.

Ei riehuttavaksi tekemiseksi ostettiin Kimble (se kun hyllystä puuttui vielä) ja pari tussitehtävävihkoa (Oppi ja Ilo-sarjaa, sitä meillä on ollut paljon ennenkin ja tulee vastakin).

Tosiasiassa käsi ei haittaa pojan menoa yhtään. Hirvittää ajatellakin, mikä on touhun määrä, kun tuo saa molemmat kätensä käyttöön, kun nyt yhdellä "väärällä" kädelläkin tekee kaiken sujuvasti ja vauhdilla, käyttää mokoma hampaitaan apuna siinä, mihin ihmiset yleensä käyttäisivät toista kättään...


---


Rääpäle puolestaan keksi heti Täystuhon jatkettavaan siirron jälkeen, kuinka pinnasängystä kiivetään pois. Kyllä saatiin hetki miettiä, mitäs nyt tehtäisiin, koska nyt ei voi siirtää Rääpälettä jatkettavaan, kuten oli tarkoitus.

Irrotettiin pinnasängystä toinen laita ja kannettiin pinnis pikkupoikien huoneeseen. Siellä se nyt nukkuu toisten kanssa, tosin nukkumisen lisäksi ei siinä huoneessa juuri nyt sovi oikein muuta tekemäänkään, kun siellä on kerrossänky, jatkettava, pinnis ja neljän lapsen vaatesäilytys... Tilanne korjaantuu, kunhan kipsistä päästään eroon ja Täystuhon saa takaisin omaan sänkyynsä. Silloin kootaan pinnis uudelleen ja kannetaan se vauvaa varten takaisin meidän huoneeseen.


---


Onhan täällä hulinaa riittänyt paljon kaikenlaista. On vietetty Itsenäisyyspäivää jo perinteiseksi muodostuneella tavalla, hoideltu joulupukin hommia (ja todettu, että kirjeeni joulupukille oli ehdottoman kannattava, kun siihen jo vastauksenkin sain), ja rampattu lääkärissä.

Varsinaista omaa joulukalenteria en blogiin tänäkään vuonna saanut aikaiseksi, Onni Blogien joulukalenteriin olen kuitenkin yhden luukun luvannut tehdä ja kuin vahingossa on blogille kuitenkin muodostunut oma joulukalenterinsa Facebookkiin. Siellä pääsee jouluun saakka kurkkaamaan meidän joulunodotusta joka päivä yhden päivityksen verran. Yleensä ilta-aikaan, mutta saattaahan se olla, että joskus saan aikaiseksi jo aamusta.

Niin että palataan taas, viimeistään ensi viikolla joulukalenterin merkeissä.

Kirje Joulupukille

Hei taas Joulupukki,

Kuluneella viikolla on sattunut paljon kaikennäköistä, mutta silti istuin tänä iltana alas paketointitarvikkeiden kanssa. On ensimmäinen adventti, Halloween on siivottu keittiöstä ja mielestä jo pois ja Seimiasetelma kaivettu kaapista pöydälle.

Lapset ovat jo monta viikkoa vouhkanneet tulevasta joulusta jo eikä se oikeastaan yllätä ketään. Kuluneella viikolla on kauhuntasapainon ohessa pienet kirjoittaneet toivekirjeitänsäkin, niitä on monena iltana ripustettu terassille naulaan tonttujen vietäviksi. Ja sieltä olen niitä noukkinut talteen ilta toisensa jälkeen, ennen kuin sade kastelee piloille.

Kyllähän näistä listoista löytyy kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä, moni mahdotonkin.

Itse uskon vakaasti saaneeni lahjoista parhaimman jouluksi jo etukäteen (vaikkei koskaan oikeasti pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa). Kuulin, että saan tänäkin vuonna pitää jouluna jokaisen lapsen, vaikkei oikeasti olisi sen joulun vuoro ollenkaan.

Lasten joulutoiveet kuiskin tontuille heitä tavatessani, mutta muutamaa juttua toivoisin tänäkin vuonna ihan itselleni. Toivoisin jo näin ennen joulua tontuilta kamalasti ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, sillä kalenterini on joulukuulle sillä tavalla täysi (ja täyttyy koko ajan lisää kaikesta ihan pakollisesta), ettei mokomaa aikatauluani määräilevää paperilehteä kertaakaan turhaan täytettäisi. Tänä vuonna toivon, ettei tontut varaile aikoja etukäteen yhtään, vaan rimpauttaisivat vain sopivan raon heidän kalentereihinsa osuessa, tonttu saa tulla vartinkin varoitusajalla. Turhat aikatauluvaraukset tekee turhan kiireen, eikä meillä siihen ole tänä vuonna varaa lainkaan, jos halutaan olla joulu yhdessä.

Ja mitä taas lahjaksi toivomiseen tulee, toivoisin, että asiat järjestyisi kaikki parhainpäin. Sillä tavalla, ettei ensi vuoden mukanaan tuomat muutokset tuhoaisi kaikkea viime vuosina tehtyä työtä, ettei hintaa siitä, että joku taas jakoi itselleen kuulumattomia asioita korville, jolle niitä ei ollut tarkoitettu, maksettaisi tulevina vuosina liian kovina korkoina.

Toivon, että näiden vuosien kauhuntasapainosta jäisi meille jäljelle enää vain tasapaino. Pelkään, että jää vain kauhu. Jos sinä, Joulupukki, voit asiaa jotenkin edistää, teethän sen. Se on toiveistani suurin.

-SanKari

"Äiti! Auta mua!"

Tiistai-aamuna oli mun vuoro saada se jokaisen vanhemman kammoama puhelu päiväkodista. Onhan noita toki meille ennenkin tullut, muttei koskaan ennen ihan tällaista.

"Täystuho tippui metsäretkellä kiveltä kätensä päälle. Tuletko ja viet itse lääkäriin?" Mentiin miehen kanssa molemmat. Onneksi.

Päiväkodin eteisessä istui hyvin kipeän ja hätääntyneen näköinen Täystuho kaksi hoitajaa ympärillään ja kylmäpussi kättä vasten. Ihan tyynesti ei tuntunut hoitajatkaan suhtautuvan, ja taas voisi todeta, että onneksi. Täystuho ei ollut antanut edes haalariaan riisua. Ja sitten se karkasi se nyyhkäys pieneltä. "Äiti, auta mua!" Eipä jäänyt itku itseltäkään kauas.

Ajoimme terveyskeskukseen, ja ensimmäistä kertaa ikinä voisi sanoa systeemin menneen juuri niin kuin piti. Ilmoittautumaan päästiin heti, ja lyhyen pohdinnan jälkeen Triage-hoitaja pisti meidät lääkärijonoon. Ensimmäisiksi.

Ranteesta näki heti, että nyt ei mennyt ihan putkeen. Lääkäri totesi, että tuollaiselle asentovirheelle he eivät pysty tekemään mitään kuitenkaan, joten röntgenlähetteen sijaan kourassa olikin lähete lastenkirurgin päivystykseen Hyvinkäälle. Käteen laitettiin lasta matkan ajaksi, kylmäpussi, kantoside. Ja särkylääkettä (buranaa ja panadolia, kuinkas muuten) syötettiin ipanalle.

Hyvinkäälläkin homma hoitui vauhdilla. Joku piti meistä koko ajan huolta, Täystuholle annettiin Tramalia. Ja mies kulki koko ajan kaikessa mukana niin, että lääkärit puhutteli isänä. Kukaan meistä ei jaksanut korjata. Yleensä jaksetaan, mutta nyt se tuntui yhdentekevältä. Kädestä otettiin rontgenit, molemmat ranteen luut murtuneet ja joku pala siirtynyt ikävästi pois paikaltaan. Odotusajat Täystuho istui hiljaa kainalossani. Tuskin tarvii kertoa, kuinka monesti kävi mielessä kiitollisuus siitä, ettei käynyt yhtään pahemmin. Olisi voinut.

Vain kaksi tuntia Hyvinkäälle saapumisen jälkeen Täystuho jo pääsi leikkuriin. Aikuisilta vastaavat hoidettaisiin rankalla paikallispuudutteella, mutta lapset nukutetaan. Mies lähti hakemaan pienempiä hoidosta ja selvittämään tilannetta kotona, minä saatoin Täystuhon leikkaussalin ovelle. Itse sain kyyneleeni nieltyä, Täystuho ei.

Hoitaja kehoitti käymään vaikka kahvilla odotellessa ja neuvoi sitten reitin heräämöön. Kello oli yli kaksi, puhelu tullut kymmeneltä ja ensimmäistä kertaa ehdin ajatella, että varmaankin nelikon isä haluaisi ehkä tietää. Yritin soittaa, mutta "valitsemaasi numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä..." Koska elämä heittelee itse kutakin, kerrankin en tiennyt, kuinka exäni tavoittaisin. En tiennyt mahdollisesta työpaikasta, osoitteesta enkä edes siitä, onko minulla oleva puhelinnumero enää ylipäätään exäni käytössä.

Yritin soittaa nelikon mummolle, mutta hänen puhelimensa ilmoitti sitä samaa. Tavoittelin sitten yhteisiä tuttavia ihan vain, jotta jos joku heistä tietäisi (kun yleensä tietävät). Eikä mennyt kauaa, kun ex jo soitti.

Tilannekatsauksen jälkeen siirryin heräämöön odottelemaan Täystuhoa. Operaatio oli mennyt juuri niin kuin pitikin ja pojalla oli hieno kipsi kädessä. Jätski kelpasi, eikä tullut edes yhtään huono olo. Lääkäri peruutti aiemmin varaamansa osastopaikan, ja lupasi meidät illalla kotiin. Lastenheräämö kuitenkin suljettiin neljältä, joten siirryimme aikuisten puolelle odottelemaan kotiinpääsyä. Siirron jälkeen jätin Täystuhon hetkeksi hoitajien hellään huomaan ja lähdin ulos soittamaan miehelle, että tulee hakemaan meidät pois ja ilmoittamaan exälle, että hyvin meni.

Ei tarvinnut soittaa miehellekään, siinä se seisoi Päiväkirurgian ulko-ovella Viimeisen ja Rääpäleen kanssa ihmettelemässä, kuinka pääsisi sisään. Olivat kuulemma jo melkein tunnin palloilleet sairaalan alueella etsimässä meitä.

Mentiin yhdessä hakemaan Täystuhoa, ja todettiin, että eiköhän tällaisen päivän jälkeen voi hyvällä omallatunnolla lintsata ruuanlaitosta ihan kokonaan. Pikaruoka noudettuna on joskus ihan paikallaan.

Ensi viikolla on kädelle kontrolli, jonka jälkeen tiedetään kauanko kipsiä tarvitaan. Huonolla tuurilla joudutaan operoimaan uudestaan ja kiinnittämään luunpalat toisiinsa niiteillä tai nauloilla (vai mitäs ne nyt on). Hyvällä tuurilla kipsi saadaan sopivasti jouluksi pois. Ja jo ensi viikolla saa palata hoitoon.

Siellä jo kovasti odotetaan, kaverit olivat tehneet ihanan vihkomallisen kortin. Ja kuulemma päiväkodin vakuutukseen pitäisi mennä niin meidän sairaala-keikkojen matkakulut, poliklinikkamaksut ja muut sairaalalaskut sekä lääkkeet. Jotenkin en itse olisi osannut moista tällaisen tapahtuessa ajatellakaan, mutta päiväkodista pitivät huolta ja ohjeistivat.

Melkein käy hoitajia sääliksi. Vahinkoja sattuu. Kivet on liukkaita, kun sateen jälkeen hetkeksi pakastaa, eikä lapset osaa lentää.

Nyt meillä opetellaan toimimista yhdellä "väärällä" kädellä, ja hyvin näyttäisi sujuvan. Täystuho kirjoittaa jo nimensäkin oikealla kädellään, vaikka ennen tiistaita ei kynää ole pitänyt oikeassa kädessään koskaan. Hyvä tästä tulee. Ja jos vaikka vahingossa oppisi kärsivällisyyttä tuossa syömistä uudelleen opetellessaan.

Lapsen lahjakkuus on äidin päänsärky

Pari viikkoa sitten Ylen uudessa keskusteluohjelmassa Marja Hintikka Livessä oli juttua lahjakkaista lapsista. Siitä kuinka kasvattaa nero. Aihe tuntuu vuodesta toiseen jakavan mielipiteitä, ja näistä mielipiteistä yleensä ainut käteen jäävä on se klassinen "hyshys, tästä ei sovi puhua".

Kyllä kieltämättä minunkin niskavillani nousivat pystyyn Maria Nordinin näkemyksistä, jos kohta mieleen tulikin, että ehkä tässä on vain äitirukka, joka osaa toimia, muttei sovi toimiansa julkisesti esittämään. Että entäs, jos se tarkoittaa ihan oikein, muttei osaa sitä TV-kameroiden käydessä esittää niin, että tulisi ymmärretyksi. Jakson pääsee katsomaan ylempää linkin takaa, siellä se on Ylen Areenassa.

Toinen ja viime jouluna lahjaksi saamansa sähköhärpäke.

Mutta niistä lahjakkaista lapsista. Ei niitä, ihan oikeasti olemassa olevia ressukoita, voi vaieta olemassaolemattomiksi vain siksi, että jonkun tulee paha mieli siitä, ettei oma lapsi yllä lahjakkaiden ryhmään. Lapsen erityisyys, olipa se sitten ylös- tai alaspäin, on vanhemmille ja yhteiskunnalle ihan todellinen haaste. Koululaitos, neuvolat ja mitä noita nyt on kykenee kyllä tarjoamaan apua erityislapsen vanhemmalle, apua ja tukea on saatavissa oppimisen ongelmakohtiin. Heitteille kuitenkin jää tasapäistävässä perusopetuslaitoksessamme se onneton "lahjakas" lapsi. Juhlapuheista huolimatta opetusta ei kyetä eriyttämään ylöspäin.

Olen koko lasten koulu-uran seurannut turhautumista oppitunteihin sivusta. Myönnän, ettei ihan hirveästi naurattanut kun kahden ensimmäisen kouluvuoden aikana lapsen ainoat oppimat asiat olivat tahallaan väärin laskeminen ja Aku Ankan lukeminen salaa pulpetissa. Toisaalta samaan aikaan sosiaaliset ja liikunnalliset taidot olisivat kaivanneet ihan erityistä tukea. Kas kummaa, kun näihin sitä tukea ei olekaan saatavilla.

Ylöspäin eriyttämisestä on muodostunut meille liki ongelma. Ylöspäin ei eriytetä, ei ole osaamista, ei ole aikaa, ei ole resursseja, ei minkäänlaista kiinnostusta. Vanhempana kun tuot tällaisen tarpeen esille pakollisissa vanhempainvarteissa, saat osaksesi vain hymistelyä. Jokainen lapsi on lahjakas, jos lapsen vanhemmilta kysytään. Siinä saa sitten äitinä rapsutella päätään, kuinka koulusta tekisi lapselle kyllin mielenkiintoisen paikan, kuinka säilyttäisi jatkuvan oppimisen haasteen, motivaation, kuinka opettaisi lapsilleen ne oppimisen rutiinit, jotka jäävät oppimatta, kun opittavat asiat on opittu jo vuosia aiemmin. (Meillä tosiaan on sellainen vahingossa lukemaan oppinut lapsi, joka nelivuotiaana luki jouluevankeliumin päiväkodin joulujuhlassa... ja on täällä sitten sellainen viisivuotias, jolle esimerkiksi värit ja niiden tunnistaminen tuottaa edelleen ongelmia).

Olemme kokeilleet oppimisen innon säilyttämiseksi kaikennäköistä. Koulun ainut "tuki" on ollut mahdollisuus A2-kieleen. Esikoisella se on Saksa, Toisella Ranska. Kotona on sitten tarjottu aina astetta haasteellisempaa luettavaa, on tehty yhdessä tarinoita. Kimpassa on laskettu vaikka mitä (eikä naurattanut, kun tenava nappasi nollat ja ykköset haltuun helpommin kuin itse aikoinani).

Toisin kuin Nordin, en koe kasvattaneeni lahjakasta lasta sellaisen saadakseni. Olen noudattanut äitini periaatetta, jota lukiossakin psykologian tunneilla toistettiin. Vastaa aina lapsen kysymyksiin. Ja sen lisäksi olen tarjonnut mahdollisuuden tutkia syvemmin kutakin kiinnostavia asioita ja ilmiöitä.

Kyllä on kuulkaa kumma tunne huomata, että Esikoinen hiljalleen pieksee äitinsä sanavalmiudessa ja Toisen ymmärrys monesta matemaattisesta tai luonnontieteisiin liittyvästä on paljon äitiänsä pidemmällä. Kohta olen kuulkaas pulassa. Ja mitäs mä sen Kirpun kanssa teen, kun tuo kotiin kymppejä kaikesta ja lukee vapaa-ajallaan esimerkiksi Eddingssiä? Kyllä olen pulassa.

Onneksi aina voi mennä irrottamaan nuo pikkupojat ikkunaverhoista. Se on sentään helppoa.

Tabut rikki, lapsen sukupuoleen saa pettyä

Pitkin syksyä on silmiini osunut erilaisia uutisia odottavien vanhempien sukupuolitoiveista ja niiden näkymisestä esimerkiksi pettymyksen osoittamisena rakenneultrassa. Moni isä ja äiti pettyy, jos tulevan vauvan sukupuoli on "väärä" (Yle, 27.10.15).

Ultrassa on mulle suostuttu kertomaan tulokkaan sukupuoli vasta neljännen kohdalla. Ensimmäisen "tiesin" tytöksi, toisen pojaksi ja kolmannen taas tytöksi kertomattakin. Kolmannen kohdalla kävimme niskapoimu-ultrassa yksityisellä, koska silloinen asuinkaupunkimme ei sitä julkisena palveluna tarjonnut laisinkaan, lakimuutos raskauksien seulonnoista ja niiden maksuttomuudesta tuli joskus kolmannen ja neljännen välissä. Yksityisellä olisivat sukupuolen kertoneet, muttei se tietenkään niin varhaisilla viikoilla (rv n. 12) näy.

Tunnustan, että lokakuun lopun uutinen Ylessä meni ihon alle. Loukkaannuin siitä, että kätilö kehtaa kertoa julkisuuteen pettymyksen näkyvän. Pettymys sukupuoleen on tabu, kaikkinensa ei sovelias keskustelunaihe. Vanhemmat (tai ainakin minä) varmasti yrittävät peittää sukupuoleen liittyvät "kielletyt" tuntemuksensa ultrassa. Eikö peitettyjen tunteiden, niin näkyviä kuin ovatkin, jättäminen jakamatta koko maailmalle uutisen muodossa olisi hienotunteista?

Ja tunnustan sittemmin lukeneeni uutisen uudelleen. Uutisessa ei missään kohdassa ole edes rivien välistä luettavissa tuomitsemista pettymyksestä, vaikka minä sen sieltä omine ennakkoluuloineni ensimmäiseltä istumalta muka luinkin. On vain todettu, että pettymys näkyy.

Mutta saako sikiön sukupuoleen olla pettynyt? Muistan kolmannen kohdalla miettineeni ennakkoon, että "tietämyksestäni" huolimatta on ihan sama, kumpi tulee. Kun nyt olisi edes jompikumpi. Kolmatta odottaessani pyöri telkkarissa dokumenttia toisensa jälkeen intersukupuolisuudesta, siitä ettei tiedetä jo syntyneestä lapsesta anatomian perusteella, kummasta on kyse. Jompikumpi tuntui hyvältä toiveelta. Tervettä lasta en sen sijaan muista erityisesti ääneen toivoneeni.

Kun Yle eilen (16.11.15) julkaisi keskustelupalstaltaan kerätyistä kommenteista tehdyn uutisen, ärsyynnyin otsikosta. "Halusin pojan, sain vain tytön". Vain tytön?! Olisi onnellinen tuo moisen lausahduksen heittäjä. Tuossa jutussa kuitenkin psykiatri ottaa kantaa myös, ja kertoo, että pettymys ns. väärään sukupuoleen on ihan tavallista ja hyväksyttävää, ja tieto "väärästä" sukupuolesta jo raskausaikana mahdollistaa pettymyksen käsittelyn jo ennen lapsen syntymää. Haluaisin kuitenkin tavata sen, joka kehtaa tunnustaa käsitelleensä pettymystä ammattilaisten kanssa. Mahtaa olla rohkea tyyppi.

Näissä viimeisissä raskauksissa olen saanut kyllästymiseeni saakka kuunnella kysymystä siitä, kumpaa odotan. Neljännestä toivoin "salaa" tyttöä, ja pettymyksen käsittely rakenneultran jälkeen oli rankka paikka. Yksin. Me emme silloin kysyneet sukupuolta, koska oletimme ettei sitä kerrottaisi, vaikka kysyisimme. Kun ei oltu aiemminkaan suostuttu kertomaan. Kätilö kysyi silloin ultratessaan, haluammeko tietää.

Ultran jälkeen käytiin ostoksilla, ja ensimmäistä kertaa katselin poikavauvojen vaatteita sillä silmällä. Kun sitten löysin ihanat ruskeat henkselivelourhousut ja pari kivannäköistä Nalle Puh-bodya alkoi tuska vähän helpottaa. Että pojillekin on olemassa muutakin kuin vaaleansinistä ja hirviöitä.

Viidennestä sain kumpikumpi-kysymyksiä niin järkyttävän määrän, että suututti. Niitä "onko kaikki hyvin"-kysymyksiä ei tainnut tulla yhtään odotusaikana. Lopulta Mies käski ohjata kaikki kumpi-kysymykset hänelle, ja niin tein. Mä olisin halunnut tytön.

Kuudennesta tehtiin periaate-päätös, että yhdellekään sukupuolta raskausaikana kysyvälle ei kerrota. Ihmiset odottivat meidän odottavan tyttöä, minä halusin tytön ja hölmöyksissäni olin sen joskus alkuraskaudessa sanonut. Mutta odotimme poikaa. Vain nelikon mummolle vastasin kumpi-kysymykseen, läheisistä kerroimme niille, jotka eivät kysyneet. Blogissa ilmoitin, ettei "dinon" sukupuolesta puhuta ennen syntymää.

Kun kuudes syntyi ja mittojen mukana lähti tieto sukupuolesta, tuntui kaikki sekoavan, onnitteluja pojasta tulvi. Mutta niiltä, jotka eivät olleet saaneet kumpi-kysymyksiinsä vastausta ei edelleenkään tullut sitä "kaikki ok?"-kysymystä. Emmekä me vastanneet kysymättömään kysymykseen. Jälkikäteen vastaamattomuudesta on toki syyllistetty, mutten jaksanut (enkä jaksa edelleenkään) siitä syyllistyä.

Niin. Me odotamme taas poikaa. Toivoin edelleen tyttöä, mutta "tiesin" jo ennen ultraa, etten saa toivomaani.

Ja kaikki nuo pojat ovat rakkaita, enkä vaihtaisi niitä yhteenkään tyttöön maailmassa. Ja silti suren sitä, etten enää saa sukeltaa pikkutytön maailmaan kotona, en saa tilaisuutta tehdä toisin tyttöjen kanssa, vaikka poikien kanssa olen saanut kasvaa äitinä.

Ps. Keskustelua aiheesta käydään myös blogin fb-sivulla.

Seiskan äitiyspakkaus

Olipahan omanlaisensa prosessi tämän äitiysavustuksen hakeminen. Kun pitkän vitkuttelun ja viime tipan jälkeen vihdoin sain toimitettua paikkakunnalta kadonneeseen Kelaan miehen puhelimella otetun ja mulle sähköpostiin välitetyn kuvan raskaustodistuksesta, tuli päätös avustuksesta kolmessa päivässä postitse kotiin. Pakkausta odoteltiin päätöksestä vain viikon päivät, eikä sekään ehtinyt lähikaupassa muutamaa tuntia kauempaa vanhentua. Kotona sohvalla (ja sen jälkeen nojatuolissa) sen sijaan useamman päivän.

En halunnut avata koko laatikkoa, en ajatella asiaa yhtään. Ja sitten toi posti perjantaina kutsun pelkopolille, ajat niin kätilön kuin lääkärinkin vastaanotolle. Yht'äkkiä alkoikin laatikon sisältö kiinnostaa.

Raivasin Seiskan tavaroille pikkupoikien huoneen lipastoon jo taannoin tilaa, ja nyt jaksoin pestä tyhjät laatikot. Samalla juteltiin poikien kanssa, kuinka näistä lapsista jokainen on tuon ihanan laatikon omakseen vuorollaan saanut. Ja kuinka se laatikko on aina ilahduttanut yhtä paljon. Onhan siinä ihan oma riemunsa, kun saa aivan uusia vauvatavaroita hipelöidä.

Pakkohan se on tässä kohtaa myöntää, että kokonaisuutena pakkauksen sisältö on tainnut meillä käyttöön päästä vain kolmelta ensimmäiseltä, tai oikeastaan varmasti vain kahdelta. Käyttämättä on jäänyt toppahaalareita, kestovaippoja, kylpylämpömittareita, villapukuja... mutten moista oikeastaan osaa surra. Käyttöön päässeen tavaran arvo ylittää kuitenkin reilusti äitiysavustuksen rahallisen summan.

Petivaatteet sen sijaan ovat olleet ahkerassa käytössä kaikki. Nyt huomasin suureksi riemukseni, että pakkaukseen kuuluvan patjansuojuksen kokoa on kasvatettu huimasti. Tämän pakkauksen suojus riittää helposti koko pinnasängyn patjalle ja toimii siksi kokonsa puolesta patjan suojana velä isommankin lapsen sängyssä, kunhan yökuivaksi opettelun aika koittaa. Ihan mahtavaa.

Pakkauksen kuosit ovat herättäneet keskustelua vuosi toisensa jälkeen. Aina on joku, joka tykkää ja joku joka ei todellakaan tykkää. Toisten mielestä kulloinenkin pakkaus on liian tyttömäinen sopiakseen pojalle ja toisten mielestä liian poikamainen sopiakseen tytölle, kolmannet taas pysyvät tiukasti kannassaan, pakkaus on ihan ehdottomasti liian väritön sopiakseen kenellekään.

Kaikista näistä pakkauksista vain yksi potkuhousut/body yhdistelmä oli sellainen, jonka sopivuutta molemmille sukupuolille mietin. Toisen pakkauksessa aikanaan oli vaalean liila sydän kuosi, ja se tuntui kovin tyttömäiseltä pojalle. Kaikesta huolimatta nekin on meillä vuosien varrella käytetty puhki, ensin Toisen yövaatteina, sitten Kirpun päivävaatteina ja pienemmillä ei enää ole ollutkaan niin väliä, kunhan on ollut puhdasta päällä.

Tykkäsin tästäkin pakkauksesta. En vain ehkä ihan vielä kaikesta huolimatta ole sinut sen kanssa, että kohta nämä ihanat värit, pöllöt ja puput, ovat meidän Seiskalla päällä. Ihan pian. Kohta on taas mentävä varastoon ja kaivettava sieltä loputkin mini-ihmisen vaatteet ja varusteet, pestävä ja silitettävä ja sen jälkeen kannettava taas sylissä myttyä tunnista toiseen. Ja silti ehkä varovasti odottelen, että kaiken kriiseilyn jälkeen saisin käpertyä vastasyntynyt vauva kainalossa omaan sänkyyn ja nukahtaa taas pienen kainaloisen tuhinaan. Koska kaikesta huolimatta niissä pienissä hetkissä asuu onni.

On aurinko kaikille sama

Maapallomme joukossa tähtien muiden on radallaan ympäri auringon.

Ja pinnalla pallon on maata niin monta, vaan yhteistä jotakin kaikilla on.

Katsokaa, kuunnelkaa niin kaunis, kaunis on maa, kas aurinko meillä on yhteinen,

ystäväin myös kaukaisten.

Katsokaa, kuunnelkaa, on ystävyys valloittavaa.

Ja taivaalla loistaa lämmittäen aurinko yhteinen.

Siis ihmiset kaikki nyt läheltä kaukaa tää totuus te tarkasti huomioikaa:

on tärkeintä ystävyys ihmisten kesken, ei aseilla kiistoja ratkaista saa.

Katsokaa, kuunnelkaa niin kaunis, kaunis on maa, kas aurinko meillä on yhteinen,

ystäväin myös kaukaisten.

Katsokaa, kuunnelkaa, on ystävyys valloittavaa.

Ja taivaalla loistaa lämmittäen aurinko yhteinen.

Kuulin uutiset lähes reaaliajassa ja kieltäydyin niitä silloin kuuntelemasta, valvottuani viimeisen viikon en halunnut pilata yöuniani. Aamupäivällä on ollut aikaa.

On ollut aikaa miettiä, mitä tähän sanoisi. Enkä kuitenkaan osaa omin sanoin sanoa mitään. Siksi lainasin laulun sanat.

Yksi pallo, yhdet ihmiset. Pidetään toisistamme huolta.

60

Aikaisemmin syksyllä erehdyin pohtimaan ääneen, että jos meille käy niin onnellisesti, että lokakuun puolen välin ja joulukuun puolen välin välissä (onpas paljon välejä) saadaan olla viikonloppu ilman pienimmäisiä, järjestetään kerrankin ihan aikuisten ihmisten pirskeet. Edellisistä on vierähtänyt jo paljon aikaa, niin paljon, ettei niitä enää oikeastaan muista.

Juhlimatta jäivät niin omat kolmikymppiseni kuin tämän kodin tuparit, monet Halloweenit, pikkujoulut, vaput, uudet vuodet ja mitä noita nyt kaikkia oikein onkaan.

Tämän viikonlopun neljä pienintä loistivat poissaolollaan, ja mehän pistettiin kahden isoimman kanssa pyötä koreaksi ja kutsuttiin miehen kanssa oman ikäluokkamme tuttavapiiri illanviettoon. Oli kuulkaas kivaa.

Ehkä on aikuistuttu sitten edellisten bileiden, boolin menekki vähentynyt ja kevyempien juomien kasvanut, autolla tulleet lähtevätkin autoillansa ajokunnossa.

Nyt on kaikki taas kotona ja vesirokko Viimeisellä, aloitellaan isäinpäivän viettoa.

Kaipa se pelkopoli kutsuu taas

Sain kuluneella viikolla neuvolasta ihan ensimmäistä kertaa mukaani paperin "Ajatuksia tulevasta synnytyksestä". Eilen kaivoin sen kassista. että jos vaikka katsoisin läpi. Ehkä täyttäisinkin. Tiedättekö, se oli virhe. Ei olisi pitänyt. Perjantai ja neuvola jo mennyt viikonlopuksi tavoittamattomiin. Ja nyt tuo onneton paperi hiertää mielessä päälimmäisenä.

Lomake on kovin viattoman näköinen, surkealaatuinen mustavalkotuloste. Siinä on otsikko, nimeni ja hetuni, sairaanhoitopiirin logo. Ja seitsemän kysymystä, joihin pitäisi vastata.

1. Mitä ajatuksia synnytys herättää sinussa?

2. Millaisina olet kokenut aikaisemmat synnytyksesi?

3. Mitä ajattelet synnytyskivusta?

4. Kuinka toivot synnytyskipujasi lievitettävän?

5. Millaista tukea toivot kätilöltä?

6. Onko sinulla toiveita liittyen synnytykseesi?

7. Ajatuksia vauvan ensipäivistä...

Juutuin eiliseksi otsikon ja ykköskysymyksen väliin. Mietin, mitä ajatuksia koko paperi herättää ja sitä, että miksi. Miksi mun teki mieli huutaa, raivota, silputa paperi ja polttaa silppu? Kun aikuinen ei toimi niin.

Nyt on takana yö (nukuttu tai ei) Ja alan hiljalleen hahmottaa vastausta eiliseen kysymykseeni. Se asuu jossain kakkos- ja seiska-kysymysten sisällä.

Muistaisinpa maanantaina soittaa neuvolaan ja vaatia lähetteen pelkopolille. Tämän paperin kanssa yksin menee pilalle koko joulun odotus kaikesta muusta puhumattakaan.

Vastaukset 7.11

1. Synnytän mieluummin vaikka bussipysäkillä kuin sairaalassa.

2. Kuudes kerta korjasi kaiken. Ja seiska repii kaiken taas auki.

3. Kuuluu asiaan.

4. Ilokaasu, ei mitään pistettäviä puudutteita.

5. Ei rutiinitoimenpiteitä rutiinin vuoksi, kaikki oltava selitettävissä viimeistään jälkeenpäin (ja selitettävä myös, vaikken osaisi kysyä), luottamusta siihen että pärjään ilman voimakkaita puudutteita, jos en niitä itse pyydä. Ei saa tuputtaa.

6. Jaloille tuki ponnistusvaiheeseen.

7. Äkkiä heti kotiin.

Naisen kroppa on pariskunnan yhteinen, miehen ei

Mä lasken täällä hitaasti sataan(tuhanteen). Mulla keitti yli taas. Ja koska keitti yli olen täällä taas. Vaikka oikea elämä on imaissut mut mukaansa ja blogi saanut pärjäillä keskenänsä. Mut nyt mä siis suutuin ja olen täällä taas.

Tiedättekö, tasa-arvo on suoraan sanottuna perkeleestä. Nimittäin se naisen ja miehen välinen tasa-arvo perheessä. En tiedä minnekä on päättäviltä tahoilta hukkunut sellainen ihan perustavanlaatuinen pikku fakta, että toisilla meistä on jalkojen välissä vehkeet ja toisilla värkit. Kummallakin kummankin ihan omat, sillä tavalla omat, että kummallakin on oikeus vain omaansa eikä yhtään toisen. Niin kuin että mun värkkini, mun kroppani, on todellakin mun.

Nyt on nimittäin käynyt sillä tavalla klassisesti, että naisen kroppaan on annettu miehelle kaikki oikeudet verenpaineista gynetutkimuksiin. Eikä vain oikeuksia vaan suorastaan velvoite osallistua.

Se alkaa sillä lässynläällä, että ehkäisy on pariskunnan yhteinen asia. Voi kun on kaunis ajatus. Täydellisessä maailmankaikkeudessa se olisi suorastaan loistava, on kuulkaas tasa-arvoa ihan parhaimmillaan. Yhdessä päätetään, mitä käytetään ja yhdessä hankitaan, haetaan yhdessä reseptit pillereihin, yhdessä käydään sukupuolitautitestit ja yhdessä sitten haetaan hormonit naiselle, että voidaan panna menemään ilman kumipukuja.

Jollain pariskunnalla valkenee se tasa-arvoisuus jo siellä ehkäisyneuvolan vastaanotolla. Että otapa nainen housut pois ja kipua tuohon pöydälle. Mies voi katsella kaikessa rauhassa sieltä nurkkatuolistaan housut jalassa, kas kun yhteiseen ehkäisyasiaan kuuluu se, että värkki on yhteinen ja sen kunto on yhteinen asia. Vehkeistä viis.

Toiset hölmöt ei tasa-arvon tilaa vielä ehkäisyneuvolasta tajua. Kuluu aikaa, ehkäisy heitetään romukoppaan ja todetaan, että ohhoh, kahdesta tulee kolme.

Vauvahan on ilman muuta yhteinen ja sikiön terveys näin yhteinen asia. Naisen kroppa ja kaikki naisen terveystiedot odotusajalta kuuluu näin miehelle myös painosta ja verenpaineista gynekologin tarkastuksiin. Nainen kipuaa kerran toisensa jälkeen pöydälle ilman housuja, mies istuu kerrasta toiseen nurkkatuolissansa housut jalassa. Koska onhan se yhteinen lapsi ja yhteinen vastuu.

Niin että työntäkää nyt se tasa-arvonne jo jonnekin syvälle. Sellaista ei ole olemassakaan.

---

Neuvola rv 26 oli tällä viikolla, oltiin siellä molemmat (koska mä ehdotin, että mies voisi tulla edes kerran mukaan). Siellä se istui nurkkatuolissa tyhjänpanttina, kun mulle työnnettiin sairaalaan lähtöohjeet, synnytystoivelomakkeet, multa katsottiin paino, hb, verenpaineet, mitattiin kohdun kokoa. Sydänäänimonitorin käänsi terkkari kovemmalle, että mieskin varmasti kuulisi (jos oisin ollut yksin, olisi kuunneltu vain pikaisesti ja mahd. hiljaisella).

Että ei siinä. Voi se mun kroppa olla yhteinen, jos se on mulle ok. Mutta jos yhteiskunta vaatii, että mä jaan terveystietoni miehelle huvitti mua tai ei, niin se ei ole ok. Sen nyt vaan on kerta kaikkiaan lähdettävä naisesta itsestään eikä neuvolasta ja yhteiskunnan odotuksista.

Kyse siis Ylen uutisesta, jonka mukaan miehiä ollaan velvoittamassa osallistumaan äitiysneuvolaan.

Viisi vuotta

Sinulle.

Taas näitä sinä-minä-juttuja. Tunnet kyllä jo kuvion. Aikamatkaillaan, koska voidaan.

Sä pelkäät tänään siellä omassa ajassasi, päivälleen viiden vuoden päässä täältä, enemmän kuin koskaan ennen. Pelkäät odottavaa tyhjyyttä. Alusta aloittamista. Paluuta kaupunkiin. Suret asioiden tilaa, syitä, pohdit seurauksia.

Koet olevasi yksin, suljet kaikki ulos.

Huomenna ripustat verhoja uudessa kodissa, neljän äitinä mutta vain kahden kanssa, etkä tiedä edes varmaksi sitä, saatko loppuja luoksesi koskaan. Sulla on siellä vain pimeää, ja kun silmät laittaa kiinni on punaista pyörrettä. Eikä mitään mihin tarttua.

Kirjoitan sulle täältä, että voisit tarttua tähän. Olen täällä, koska sinä selviät. Ihmisiä tulee ja niitä menee, toisiin voi luottaa ja toisiin ei. Siellä sulla yhdet syvät jalanjäljet umpihangessa ja syvässä suossa. Ja niiden jälkeen tulee kahdet kevyet rinta rinnan. Mikään suo ei jatku loputtomiin.

Ota askel kerrallaan, selviät siitä. 

-SanKari

Sairastupa

Meillä podetaan nyt vesirokkoa ja järkyttävää syysflunssaa, blogi sairaslomailee kunnes saadaan joku tolkku tähän olemiseen. Facebookissa voi edelleen seurailla meidän juttuja, se päivittyy kyllä kaiken ohessa.

Annetaan turhauttava pesänrakennusvietti

Se surullisen kuuluisa pesänrakennusvietti on ilmeisesti eksynyt tänne. Rääpälettä odottaessani en moisesta naisten vaivasta kärsinyt lainkaan, mutta nyt kidun sen kanssa sitten oikein kahden raskauden edestä. Voi tuska, niin kuin todella.

Täällä vietetään syyslomaa, ja Esikoista lukuunottamatta kaikki lapset katosivat viikonloppuna reissuihinsa, kuka minnekin päin Suomea. Mulla oli hyvä aikomus käyttää tilanne hyödykseni, nukkua paljon ja mielellään vähän varastoonkin, lukea jotain mukaansa tempaavaa, ehkä pelailla vähän jotain keskittymistä vaativaa tai ainakin nyt edes pyörähtää Linnanmäen valokarnevaalissa tai vähintään nyt edes saunomassa... Juuei. Nukuin paljon, kyllä, univelat on kuitattu. Kaksi pienintä kotiutui aamulla ja totesin siinä sitten, että eipä tullut tehtyä mitään, mitä luulin haluavani tehdä. Kun se pesänrakennusvietti, se todella tuli nyt ja vei.

Siivosin poikien huoneen. Kasattiin kerrossänky Viimeiselle ja Täystuholle, haettiin Rääpälettä varten jatkettava sänky varastosta. Ripustin sinne verhot ikkunaan (ne kun olivat ilmeisesti olleet Tarzan-parven liaaneina leikeissä ja pudonneet, mokomat). Kävin läpi jokaisen lelulaatikon (paitsi niitä takavarikossa olevia...), tyhjensin Rääpäleen vaatteita varten lipastosta yhden laatikon ja täytin sen vaatteilla, luonnollisesti.

Jos joku on törmännyt sängynaluslaatikoihin, jotka kestävät kymmenen kiloa leluja (puurautatietä yms. ihan oikeasti painavaa, mitä lipastot eivät todellakaan kestä) ja kolmisenkymmentä kiloa pomppivaa poikaa, nyt saa vinkata. Tarvii saada toiseen lipastoon vauvan vaatteille tilaa...

Siivosin olohuoneen, järjestin Rääpäleen lelut. Tein yhden talousarvion. Luulin siivousinnon johtuvan lähestyvästä deadlinesta (kyllähän kaikki tietää, pakastin pitää sulattaa ihan ehdottomasti just silloin, kun joku tärkeä tentti lähestyy). Mutta ei. Täällä tuo mokoma pesänrakennusvietti luuraa edelleen.

Hyökkäsin sitten keittiöön. Jonnekin arjen kiireisiin hautautui keittiön sisustusprojekti joskus viime keväänä. No nyt on tehty. (Tosin tarkoitus on vielä ostaa Ikeasta seinälle pikkukaappeja, tehdä niistä sellainen mosaiikkitaideteos, ja sulloa sitten lääkkeet niihin kaappeihin...)

Eli keittiömme ruokailutilan puoli ennen ja jälkeen tässä ja nyt, olkaatte hyvät.

ennen

nyt

ennen

nyt

Osalle pyyhkeistä löytyi tilaa kaapista, korikärryihin jääneet odottavat sitä päivää, jolloin kylpyhuoneeseen laitetaan pesukoneen ja kuivausrummun ympärille säilytystilaa. Voi olla, ettei tapahdu ihan lähitulevaisuudessa se. Tietysti hyvällä lykyllä lääkekaapin rakentelu tuohon korttien paikalle vapauttaisi keittiön kaappeihin tilaa kattaustarvikkeille ja koriste-esineille, jolloin voisi siirtää nuo pyyhkeet sinne, missä kaikki "krääsä" nyt on.

mun lemppari

Esikoinen jo huolestuneena tiedusteli, olenko ihan kunnossa, kun kolmatta päivää vain siivoan. Ihan rehellisesti, enpä tiedä. Voisin kyllä antaa tämän pesänrakennusviettini jollekulle sitä enemmän arvostavalle. Huomenna meinasin hyökätä keittiön astia- ja kuiva-ainekaappeihin... Vois tulla arki kaikkine lapsineen taas, että päästäisi tästä hulluudesta.

Pikkaisen pinkkiä

Lähelle on osunut rintasyöpää useammallekin, joten ei tarvinnut kahta kertaa miettiä osallistumista roosanauha-päivään (tai niin kuin tenavani sen tuntevat, pukeudu pinkkiin-päivään).

Mä nyt tietysti pukeuden pinkkiin ihan mielelläni vaikka joka päivä, mutta tänään ei päälle osunut väristä kuin sormikkaat. Ja kaupasta tarttui mukaan heijastin.

Lapset on nukkumassa ja mulla lasissa glögiä, kun on ollut pakkasta ja kun se joulukin ehkä jo kohta tulee.

Kirjoittamisen into tuntuu olevan tykkänänsä kateissa. Missä lie vika, aiheita riittäisi sukupuolesta talvivaatteisiin, asunnottomien yöstä pakolaisiin ja joku satunnainen sana ehkä vielä tieteestä uskontoon akseleilla, mutten osaa tarttua mihinkään. Inspiraatiota odotellessa.

Äitiysavustus rahana vai pakkauksena?

Neuvolasta lyötiin mulle tänään kouraan raskaustodistuslaput. Sitä pääsisi sitten vissiin asioimaan ihan kelan kanssa, taas vaihteeksi. Viikkoja läjässä 22+

Kai meille tälläkin kertaa tulee äitiyspakkaus, tai kai sitä pitää vielä hetki pohtia. Vauvatavarat tietysti kaikki on vielä hyvässä tallessa ja kunnossa, jottei tavaran puolesta pakkausta tarvitsisi (mutku kaikilta muilta on sellainen otettu). Se raha vain, 140 €, mitä sillä tekisi? Kun ne tavarat tosiaan on, on vaunut ja on rattaat, sänky, sitteri, jumppalelu ja vaatetta vaikka viiden lapsen tarpeisiin... Ja onhan se äitiyspakkaus kuitenkin kuin joululahjan saisi (ja nythän se vielä ajankohdallisestikin siihen osuu!)

Tuplarattaat olisi tietysti kivat. sellaiset peräkkäin tai päällekkäin istuttavat, koska tässä kaupungissa ei pääse sisään sen enempää puheterapiaan kuin neuvolaankaan tuplaleveiden rattaiden kanssa. Puhumattakaan nyt siitä, että leveät rattaat eivät mahdu ovesta sisään, ja vaunuvarasto leveine ovineen puuttuu. Saisihan sillä sadallaneljälläkympillä maksettua osan ihan uusista menopeleistä... Tosin tarvitaanko uutta? Parhaat päivänsä nähneitä riittää markkinoilla muutamalla kympillä.

Tai voisihan sen rahan käyttää vaikka astioiden uusimiseen, aina on tarvetta syville lautasille ja murokipoille, juomalaseille... ja onhan nuo lusikat ja veitsetkin jo aikalailla päivänsä nähneet. Että olisi koko porukalle lautaset. Ikeastahan noita saisi pari euroa per lautanen, kuudellakympillä olisi jo nekin pistetty perhekokoa vastaamaan. Saisipa samasta rahasta vielä ne kymmenen litran kattilat, kun viiden litran kattilakin on jo kovin pieni.

Tai ehkä ihan säilyttämiseen voisi laittaa rahan, lääkekaappia ja kylpyhuoneen purnukoille omat paikat kaikille? Ehkä yhden lastenhuoneen lipaston vaihtaminen hyllykaappeihin?

Jotenkin luulen, että pakkaus silti. Eihän se ole reilua, jos kuusi saa ja yksi jätetään ilman.

Mitenkäs te, äitiysavustus rahana vai pakkauksena?

Vieraskynä: Lukemista lapsille ja lapsenmielisille

Lukemisen tiimoilta vieraskynään tarttui tällä kertaa Voikku Rapatessa Roiskuu-blogista. Lisää geokätköilystä voi lukea esimerkiksi Voikun blogista.

Johanna Hulkko: Geoetsivät

Johanna Hulkko kirjoittaa Geoetsivät -sarjaa, joka sopii loistavasti lapsille ja lapsenmieliselle. Sarja rakentuu loistavasti geokätköilyn ympärille, mutta kirjoissa vilahtelee myös partio jossain määrin. Kirjan päähenkilönä on nelosluokkalainen Raparperi ystävineen ja geokätköilyharrastus vie heidät mitä jännittävimpiin seikkailuihin. Kirjat eivät kuitenkaan ole pelkästään kätköilyä. Mukaan mahtuu ystävyyttä ja rajojen kokeilua sekä koulumaailma omine kommervenkkeineen. Toisinaan Raparperi ystävineen pääsee käyttämään salapoliisin taitoja arvoitusten ratkaisemiseksi.


Hulkon kirjat tempaavat hyvin mukaansa. Juoni on hyvä ja siinä on helppo pysyä perässä. tarina on senverran mielenkiintoinen, että kirjan lukee kerralla, koska sitä ei millään malta laskea käsistä alas. Kirjan iso teksti mahdollistaa myös juuri lukemaan oppineenkin lukukokemuksen ja sen, että hekin saavat viihtyä hyvän kirjan parissa. Kirja-sarjassa parasta on ehdottomasti se, että se sopii niin tytöille kuin pojillekin. Vaikka päähenkilö onkin tyttö, mahtuu geoetsivien porukkaan myös poikia, joiden kanssa kaikki ei aina mene ihan niin kuin strömsössä. Ennen kaikkea kirjoja lukiessa saa nauraa ja jännittää.

Vaikka sarjassa on geokätköily vahvasti esillä ja kirjoissa vilahtelee geokätköilyn termistöä, sopii kirjat myös hyvin niille lukijoille, jotka eivät geokätköilyä harrasta. Kirjojen takasivuilta löytyy pieni geokätköilysanasto lukijoille. Jokaisesta Geoetsivät kirjasta löytyy myös oma mysteerikätkönsä, jonka voi yrittää itse ratkaista. kenties sarjan myötä, joku löytäisi itselleen myös uuden hyvän harrastuksen.

Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus on Hulkon ensimmäinen lastenkirja ja teos palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla.

• Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus. 2013
• Geoetsivät ja vaeltava aave. 2013
• Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus. 2014
• Geoetsivät autiolla saarella. 2014.
• Geoetsivät ja vesiseikkailu. 2015.
• Geoetsivät ja salaperäinen Sasu. 2015

Entä jos pojat leikkisikin nukeilla

Kirpun kummitäti kertoi tuossa aikaa sitten, että heillä olisi tarpeettomana yksi BabyBorn nukke pottineen ja rattaineen. Tiistai-iltana sain vihdoin aikaiseksi ja kävin hakemassa nuken meille.

Lopputulos yllätti minut ihan perinpohjaisesti, nukkeparasta (ja niistä rattaista, luonnollisesti) taisteli neljä lasta. Rääpäle rakastui rattaisiin. Se yritti kerta toisensa jälkeen kiivetä niihin itse työnnettäväksi. Viimeinen puolestaan olisi tietysti tahtonut työntää nukkea asiaankuuluvasti rattaissa, kun taas Täystuho ja Kirppu olisivat mielellään leikkineet ihan täysmittaista kotileikkiä keskenänsä.

Suunnilleen sadannen yrityksen jälkeen Rääpäle saatiin rattaista irti ja istumaan hetkeksi nukke sylissään. Kolme sekuntia. Jonka jälkeen se puri nukkeparkaa päähän ja heitti sillä sitten leikistä osattomaksi jäänyttä Toista kolmen muun kiljuessa kauhuissaan.

Alkuinnon laannuttua nukella on kuitenkin leikitty ihan nätisti, eikä rattaillakaan ole kamalasti rallia ajettu.

Koululaisten kanssa juututtiin kuitenkin keskusteluun tyttöjen ja poikien leluista, siitä voivatko pojat leikkiä nukeilla ja poneilla, tai tytöt vaikkapa Turtleseilla taikka tinasotilailla. Kyllä kävi mielessä, että näistä on kasvanut aikas fiksuja. Tuumasivat meinaan kuin yhdestä suusta, että ei ole olemassakaan tyttöjen tai poikien leluja, että on vaan leluja ja kukin leikkii sillä, mikä itseään eniten kiinnostaa. Ja että onhan se niin värienkin kanssa, kyllä saa tyttö käyttää sinistä ja poika pinkkiä, jos tahtoo.

Tulipa vaan keskustelusta mieleen, että mulla olisi tuolla kaapillinen Warhammer-figuureja maalattavaksi... ja että olipas hassua, kun eivät meinanneet liikkeessä millään ymmärtää myydä niitä mulle, vaan kovasti kauppasivat niitä miehelle. Vaikka ne on mun. Ja vaikka mieskin siitä sanoi, että mitäs jos nyt kuitenkin ostajalle suoraan myisitte, ettekä seuralaiselle. Että taitaa ne sukupuoliroolien ennakko-oletukset istua meissä aikuisissa tiukassa, vaikka lapsista ne on jo melkein nollattu. Kun vaan saisi aikuinenkin harrastaa just niitä asioita, mistä itse tykkää eikä aina jäisi sinne sukupuolen vangiksi.

---

Meinasin, että mä myös sitä minimalistipeliä, mitä kaikki muutkin, sitä missä ideana on hävittää aina päivämäärän mukainen tavaramäärä. Kun sopivasti nyt osui kuun vaihdekin tähän. Oon mä tässä pelissä kyllä hyvä. Yhtään tavaraa en saanut ovesta ulos, mutta miehen sain, ekaa kertaa aikoihin. Tekee hyvää sillekin. Kai se voidaan laskea päivän tavaraksi?

Mutta mitä mä lukisin, apua?

Melkein tekis mieli huutaa, että äiti, mitä mä sitten lukisin. En huuda, kun ei siitä ole hyötyä. Olen lukenut oman kirjahyllyni sisällön läpi kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Kirjasto käy mun lompakolle nopeasti kalliiksi, kun en ikinä koskaan osaa palauttaa kirjoja ajallaan (vaikka muistuttelisivat kuinka), tai vähintäänkin koirat syö ne ja kersat piirtelee siihen mitä niistä koirien jälkeen on jäljellä.

Kuitenkin kaipaisin kovasti uutta luettavaa. Mitä? Mistä? Suositelkaa nyt joku mulle jotain.

Luen paljon hömppää, Cooksonia, Steeliä, Harlekiineja. Steelin ja Harlekiinien tyylit on käyneet niin tutuiksi, että kirjan ensimmäisestä lauseesta tiedän keskivaiheen draamahuipennuksen ja loppuratkaisun. Ei haittaa, tokikaan, mutta tuntuu jo valmiiksi niin läpi luetulta ja itseään toistavalta.

Olen kahlannut läpi melkein koko Remeksen tuotannon. Ja pitänyt lukemastani kovasti. Mulla on paha tapa jäädä lukiessani vielä tarkastamaan faktoja, tai viimeistään jälkikäteen. Uskottavaa täytyy olla tai sitten on surutta kerrottava, että keksitty koko juttu.

Olen lukenut läpi Luolakarhun klaanin & kumppanit kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Löydän sieltä toki aina jotain uutta, mutta silti kyllästyttää. Pehmoporno ei enää viehätä, kun kohtaukset osaa ulkoa, kasvien tosiasialliset käyttötarkoitukset olen jo tieteellisesti tutkinut. Ihmissuhdekuviot analysoinut lukemattomia kertoja, enkä usko sarjan enää kovinkaan moneksi uudelleen lukukerraksi tuovan mitään uutta ahaa-elämystä. Kaipaisin sellaista.

On kirjoja, jotka ovat auenneet mulle ensimmäisellä lukukerralla niin, etten halua tarttua niihin enää uudelleen. Ettei se ainutkertainen lukuelämys menisi hukkaan (vaikkapa Sinuhe tai Lokki Joonatan).

Ja niitä, mitkä eivät ole antaneet mulle mitään. Eivät edes myötähäpeää. Tai no, ehkä yhden Trivial Pursuit-voiton (kun tiesin, mitkä ovat kirjan viimeiset sanat: "Aika velikultia.")

Onko joku teistä tehnyt viime aikoina itselleen sellaisen lukemislöydön, mikä tämän kaikkiruokaisen lukijan ehdottomasti pitäisi lukea? Auttakaa nyt lukemisen pulasta kärsivää naista pulasta.

Vapaus, vastuu ja teinit

Sitä sanotaan, että pienet lapset, pienet murheet. Kyllä pienet valvottaa, vuoden vanha voi herätä kymmenenkin kertaa yössä. On painajaisia, mörköjä sängyn alla. Uhmakohtauksia joka ainoasta kuviteltavasta asiasta (ja vielä todennäköisemmin niistä kuvitelmien ulkopuolelle jäävistä). Putoamisia, kaatumisia, korvatulehduskierteitä... Silti allekirjoitan väitteen, pienet lapset, pienet murheet. Pohjimmiltaan yksinkertaisia asioita, yksinkertaisilla ratkaisuilla.

Isoja lapsia täällä ei vielä kai oikeastaan ole, Esikoinen juuri teini-iän saavuttanut ja Toinen siihen kohta tulossa. Kirppukin tuntuu jo uhkailevan esiteini-vaiheellaan, on vuoroin niin pieni ja vuoroin kamalan iso. Muka.

Esikoisen kanssa on harjoiteltu rajan vetoja, johdonmukaisuutta ja vapauden suhdetta vastuuseen. Joskus löysätään ja toisinaan täytyy keriä takaisin. Pari viikkoa sitten yllätin sen tarjoamalla mahdollisuutta disko-iltaan. Esikoinen oli ihan onnensa kukkuloilla, kun sai kaverinsa mukaan ja pääsivät tänne vielä yöksi molemmat. Saivat ensimmäistä kertaa olla ulkona ihan kamalan myöhään (hain diskosta kotiin 21.30).

Lauantaina Esikoinen teki köksän läksyjänsä ja leipoi koko porukalle mustikkapiirakan. Siitä on mokomasta tullut iso, osaa sellaisenkin tehdä. Vähän tässä sivussa on käyty keskustelua rei'istä korviin. Että sellaiset pitäisi saada. Lupasin joulun alla, voi sitten joululahjaksi toivoa vaikka kivoja korviksia, jos ei muuta keksi.

Toisen kanssa sen sijaan olen ihan helisemässä. Poika varmaan unohtaisi päänsäkin ja hukkaisi sen jonnekin, jos ei olisi niin tiukasti harteilla kiinni. Mikään ei pysy mielessä edes minuuttia ja kaikki mahdollinen aina hukkuu.

Se ei sano, jos lenkkarit on puhki, pyöränkumi rei'illä, puhelin kateissa... Edelleenkään se ei muista moniosaisia ohjeita ja aina pitäisi olla päältä valvomassa. Läksyt tehdään aamulla ennen koulun alkua... Mä en ymmärrä, miten se voi pärjätä koulussa niin hyvin.

Aamuherätyksestä se surutta tuumasi, ettei viitsi laittaa herätystä itselleen, kun on ihan tyytyväinen siihen, että joku herättää, jos muistaa.

En ostanut kadonneen puhelimen tilalle uutta. Tulkoot toistaiseksi toimeen ilman. älypuhelimesta oli jo tosissaan puhuttu, että jos sen kohta saisi. Nyt sen voi toistaiseksi unohtaa.

Ostin herätyskellon.

Kyllä, näen punaista.

Josko se tästä. Josko se vaikka joskus tajuaisi, että vapautta voi saada vasta, kun kykenee kantamaan vastuuta. Edes niistä omista heräämisistään.

Siihen saakka yritän niellä ärtymykseni. Kun ei se elämä ihan oikeasti voi olla niin vaikeaa.

Vastakkainasettelun aika

Syksy on mun lempivuodenaikani ollut aina, liekö syynä se, että olen syksyllä syntynyt. Useampana päivänä on jo mieli palanut kameran kanssa ulos, mutta joko on ollut liian väsy tai sitten on satanut kaatamalla. Nyt kuitenkin otettiin ilo irti siitä, että kaksi pienintä olivat pari päivää mummolassa. Kaksi nukuttua yötä, ja taas jaksoi vähän kävellä.

Tai pyöräillä.

Vastaleikattu nurmikko tuoksuu syksylläkin yhtä ihanalta, jossain leikattiin ruohoa syksyn viimeisiä kertoja.

Toisaalla taas leikkuusta on kulunut tovi kauemmin.

Hiljaisimmilla sivuteillä on kauneimmat värit ja parhaimmin hoidetut pihat.

Siis miten niin olen punavihreässä kuplassa?

Jotkut ovat kauniita kovinkin.

mutta piikikkäitä.

Toisaalla on rakenneuudistukset alati käynnissä.

Jos vaan rakennettaisiin suosiolla uutta?

Toisaalla sininen varmistaa, että löydetään perille suoraa tietä.

Aidataan kiertotiet varmuuden vuoksi.

Värien sopii tavoitella taivasta.

vaikka kuinka saisi saavillisen vettä niskaansa.

Ennen kaikkea syksyssä parasta on luonnon taistelu elossa säilymiseksi.

Koko väriloisto ennen talven kylmää sinistä.

#kasihaaste #pelonvarjo

                           Kummalla puolen?
                           And i will survive
                           Haluatko parisuhdehelvetin
   fairytale gone baD
             punainen Esirippu
            marttyyrin Kruunu
                  tikulla Silmään
                          pAinajainen pääsiäisenä
         muistoja vaaN


Ei. En ole seonnut. Kyse on tästä. Pelon varjosta. Ja ei. Meillä ei mitään uutta auringon alla. Eikä vanhaa. Sateenkaaren pää oli sunnuntaina lasten vaihtopaikalla, ihastelin sitä ja sen ajoitusta, enkä haistanut ilmassa mitään. Joskus menee edelleenkin todella hyvin.