Tänään meni rikki 50 000 sivun katselua bloggerin tilaston mielestä. Ihan mieletöntä. Juhlin tätä heti kersojen simahdettua omppusiiderillä (joka on kuukauden päivät kaapissa odotellut, että tekis mieli), jos se vielä kaapissa on. Muussa tapauksessa maraboun suklaasydämet kelvannee ilman siideriäkin...
Kaikennäköistä täällä on tässä ajassa ollut ja ihania lukijoita on ilmestynyt pikkuhiljaa lisää. Mukaan vaan kaikki, tervetuloa.
---
Lyyliin upposi sisustushaasteen rahat, joten saas nähdä kuin sille käy (sisustamiselle siis, ei koiralle, vaikka siitä kyllä tänä aamuna teki mieli tehdä talja telkkarin eteen). Eteinen saa luvan kelvata jo, tosin lipaston korit vaatii pientä entisöintiä... Seuraavana varmaan se kodinhoitohuone, eli meidän kylppäri, kesäkuun loppuun mennessä pitäis olla siitä jo jotain valmiina. Ilmanvaihtohan meillä on niin siellä kuin keittiössäkin seis, ja loppuviikosta ehkä joku tulee katsomaan (hyvällä tuurilla jopa tekemään) asialle jotain... Saas nähdä.
---
Ja säästäminen. Kilpailutin vakuutukset. Eipä sillä rahaa lompakkoon enempää jää, mutta onpahan ajantasainen vakuutusturva, vähän laajempi kuin aiemmin. Eikä maksanut lisää koko laajennuksen verran, vaan vanha paketti tuli muualta halvemmaksi ja siihen päälle kasattiin sitten pikkuisen lisää.
Niin, ja jatkuuhan se rahastosäästäminenkin, vaikka luulin sen jo viime vuonna lopettaneeni. Ihan oli iloinen yllätys, kun älysin, että kesäloman bensarahat on jemmassa jo.
---
Kaks viikkoa on jo sairastettu eikä loppua näy. Alkaa hiljalleen ahdistaa seinät ympärillä.
tiistai 24. helmikuuta 2015
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
Voi Sims, minkä teit
Ja anonyymit-kommentoijat, että ottaa ihmistä päähän. Paljon ja kovasti.
Mä olen pelannut The Sims-sarjaa aina. (Eikö viisitoista vuotta yhden pelisarjan parissa ole aina?) Rakastuin silloin siihen aitoon ja alkuperäiseen, jonotin ja ennakkovarasin lisäosia niin, että Anttilan TopTenissä tunnettiin mut jo nimeltä.
Tuli lapset yksi ja kaksi, vuosi 2004 ja The Sims2. Voi mikä hahmonluonti, ihan mieletön! Ja ystävien hankkiminenkin kävi niin paljon helpommin, ei tarvinnut enää seistä postilaatikon vieressä päivystämässä, josko joku kulkisi ohi. Loin meidän koko kaveripiirin omaan naapurustoon ja pelasin meillä monta sukupolvea. Ihan mieletöntä.
The Sims3 ei koskaan yltänyt samaan kuin kakkonen. Ei kinä. Avoin naapurusto esti mua luomasta kavereitani sinne uudelleen, niin että olisin voinut mikrosäätää jokaisen elämää askel askeleelta. Aika kului kaikkialla, halusin tai en. Konekaan ei kestänyt. Vaikka latausajat itse naapurustosta puuttuivat, käynnistämiseen meni jo kohtuuton aika. Lisäosia ei montaa tullut hankittua, vaikka ne kakkoseenkin oli kaikki.
Viime syksynä kaikki muuttui. Arvaatte varmaan The Sims4. Mä olen rakastunut. Ei enää niitä raivostuttavia taaperoita (kiitos, nämä oikean elämän yksilöt riittää mulle). Ei enää käsittömättömän pitkää latausaikaa peliä käynnistettäessä (ennen ehdin ripustaa pyykin, täyttää koneen uudelleen, viedä roskat ja tehdä tiskillekin jotain). Yhteisötontille siirryttäessä en enää ehdi edes kahvia hakea kuppiin lisää. Ihan luksusta.
Mä oon luonut kaikki kaverini (tai no melkein, tai oikeastaan mä en enää tiedä kuka oikeasti on kenenkin kaveri vai onko kukaan, mutta siis ne samat tyypit kuin The Sims2-peliin aikanaan ja muutaman siihen lisäksi uutena), säätänyt pelin asetuksia ja nautin oikeasti siitä, kuinka realistiseksi nämä tyypit saa. Ai että mä tykkään, kun aina sama tyyppi soittaa ja bongaa kylään ihan joka paikkaan ja tuiskahtelee pienimmästäkin tai kuinka joku tyyppi on aina vain nenä koneessaan kiinni ja jonkun muun kämppä kiiltelee, kun se sitä hysteerisesti hinkkaa koko ajan. Ja kuinka mä itse luonnollisesti olen siellä suurperheen näännyttämä bisneshirmu, joka ei koskaan käy kellään kylässä saati sitten soittele, kun ei muista jaksa ehdi kerkee.
Kakkosesta mä aikanaan kirjoitin tarinaa ihan paperille kynällä. Tiedättehän, silleen perinteisesti? Nelosesta mun teki mieli aloittaa blogi. Teki vaan mieli, mutten aloittanut. Miksikö? En vaikka sillä olisi hetkessä enemmän lukijoita kuin tällä tulee olemaan ikinä. Ensinnäkin mä tahdon pitää jotain ihan itselläni (ähäkutti, lälläslää). Ja toisaalta, liki kolmen vuoden mankumisen jälkeen Esikoinen vihdoin sai luvan omalle blogille. Sen valvonnassa on mulle Sims-blogia riittävästi. (Sitä paitsi, mä tykkään edelleenkin vain kirjoittaa, en yhtään kuvata)
Sanokaa nyt te armaat, jos tuonne Esikoisen blogiin eksytte (ja sanokaa tässä, eikä siellä), olinko mä taas turhan ilkeä anonyymille kommentoijalle, joka siitä suuttui, kun kerroin, että myös kritiikin antaminen on taitolaji. Mä jo yritin olla asiallinen (vaikka keitti yli, kun mun pienen kimppuun kehtaa tuolleen hyökätä) ja yritin ottaa senkin huomioon, että tuo ano todennäköisesti on ihan lapsi itsekin. (Tai sit on jäänyt jotain oleellista oppimatta hältä). Linkki vie suoraan tähän murheenkryyni-tekstiin, niin ei tarvi teidän arpoa.
Mä olen pelannut The Sims-sarjaa aina. (Eikö viisitoista vuotta yhden pelisarjan parissa ole aina?) Rakastuin silloin siihen aitoon ja alkuperäiseen, jonotin ja ennakkovarasin lisäosia niin, että Anttilan TopTenissä tunnettiin mut jo nimeltä.
Tuli lapset yksi ja kaksi, vuosi 2004 ja The Sims2. Voi mikä hahmonluonti, ihan mieletön! Ja ystävien hankkiminenkin kävi niin paljon helpommin, ei tarvinnut enää seistä postilaatikon vieressä päivystämässä, josko joku kulkisi ohi. Loin meidän koko kaveripiirin omaan naapurustoon ja pelasin meillä monta sukupolvea. Ihan mieletöntä.
The Sims3 ei koskaan yltänyt samaan kuin kakkonen. Ei kinä. Avoin naapurusto esti mua luomasta kavereitani sinne uudelleen, niin että olisin voinut mikrosäätää jokaisen elämää askel askeleelta. Aika kului kaikkialla, halusin tai en. Konekaan ei kestänyt. Vaikka latausajat itse naapurustosta puuttuivat, käynnistämiseen meni jo kohtuuton aika. Lisäosia ei montaa tullut hankittua, vaikka ne kakkoseenkin oli kaikki.
Viime syksynä kaikki muuttui. Arvaatte varmaan The Sims4. Mä olen rakastunut. Ei enää niitä raivostuttavia taaperoita (kiitos, nämä oikean elämän yksilöt riittää mulle). Ei enää käsittömättömän pitkää latausaikaa peliä käynnistettäessä (ennen ehdin ripustaa pyykin, täyttää koneen uudelleen, viedä roskat ja tehdä tiskillekin jotain). Yhteisötontille siirryttäessä en enää ehdi edes kahvia hakea kuppiin lisää. Ihan luksusta.
Mä oon luonut kaikki kaverini (tai no melkein, tai oikeastaan mä en enää tiedä kuka oikeasti on kenenkin kaveri vai onko kukaan, mutta siis ne samat tyypit kuin The Sims2-peliin aikanaan ja muutaman siihen lisäksi uutena), säätänyt pelin asetuksia ja nautin oikeasti siitä, kuinka realistiseksi nämä tyypit saa. Ai että mä tykkään, kun aina sama tyyppi soittaa ja bongaa kylään ihan joka paikkaan ja tuiskahtelee pienimmästäkin tai kuinka joku tyyppi on aina vain nenä koneessaan kiinni ja jonkun muun kämppä kiiltelee, kun se sitä hysteerisesti hinkkaa koko ajan. Ja kuinka mä itse luonnollisesti olen siellä suurperheen näännyttämä bisneshirmu, joka ei koskaan käy kellään kylässä saati sitten soittele, kun ei muista jaksa ehdi kerkee.
Kakkosesta mä aikanaan kirjoitin tarinaa ihan paperille kynällä. Tiedättehän, silleen perinteisesti? Nelosesta mun teki mieli aloittaa blogi. Teki vaan mieli, mutten aloittanut. Miksikö? En vaikka sillä olisi hetkessä enemmän lukijoita kuin tällä tulee olemaan ikinä. Ensinnäkin mä tahdon pitää jotain ihan itselläni (ähäkutti, lälläslää). Ja toisaalta, liki kolmen vuoden mankumisen jälkeen Esikoinen vihdoin sai luvan omalle blogille. Sen valvonnassa on mulle Sims-blogia riittävästi. (Sitä paitsi, mä tykkään edelleenkin vain kirjoittaa, en yhtään kuvata)
Sanokaa nyt te armaat, jos tuonne Esikoisen blogiin eksytte (ja sanokaa tässä, eikä siellä), olinko mä taas turhan ilkeä anonyymille kommentoijalle, joka siitä suuttui, kun kerroin, että myös kritiikin antaminen on taitolaji. Mä jo yritin olla asiallinen (vaikka keitti yli, kun mun pienen kimppuun kehtaa tuolleen hyökätä) ja yritin ottaa senkin huomioon, että tuo ano todennäköisesti on ihan lapsi itsekin. (Tai sit on jäänyt jotain oleellista oppimatta hältä). Linkki vie suoraan tähän murheenkryyni-tekstiin, niin ei tarvi teidän arpoa.
perjantai 20. helmikuuta 2015
Kuvitteliko joku mun unohtaneen?
Yle kyseli facebook-sivullaan, päättääkö presidentin puumerkki polemiikin. Presidentti vahvisti avioliittolain sukupuolineutraaliksi (Yle 20.2.15).
Mielenkiintoinen kysymys, ja väitän, ettei päätä. Eikä sitä tule päättämään edes kirkon myöhemmät päätökset siitä, ketä vihkivät. Asia voi painua pinnan alle, siirtyä uskontojen ongelmiksi ja yksilötasolle pois julkisesta keskustelusta, mutta mitenkä se siihen päättyisi, että presidentti on asiasta jotain mieltä.
Kaipaan edelleen kirkolta selkeää kannanottoa yksittäisten itsenäisten piispojen mielipiteiden sijaan. Seuraan, joskin jo vähän rauhallisemmin mielin, ja odotan, mitä tuleman pitää. En eroa kirkosta hallituksen tai edes presidentin päätösten vuoksi. Toivon kirkon ennemmin luopuvan vihkioikeudestaan ja olen (ehkä) valmis hyväksymään avioliiton vain puhtaasti maallisena, juridisena instanssina. Sellaisena se voi kuulua kaikille.
Tuosta i:stä on täällä puhuttu jo paljon aiemminkin. Mulle henkilökohtaisesti siinä on kyse ihan muusta kuin juridiikasta tai päivästä prinsessana.
Presidentin allekirjoitus pakottanee kirkon tekemään virallisen linjauksensa. Sitä odotellessa.
Lisäys 3.3.15
Yle uutisoi aiheesta lisää 3.3.15 Pakottaako laki kirkon vihkimään homopareja? Asiantuntijat vastaavat. Teki mieli kirjoittaa aiheesta lisää itekin, mutten vaan jaksa toistaa itseäni.
Mielenkiintoinen kysymys, ja väitän, ettei päätä. Eikä sitä tule päättämään edes kirkon myöhemmät päätökset siitä, ketä vihkivät. Asia voi painua pinnan alle, siirtyä uskontojen ongelmiksi ja yksilötasolle pois julkisesta keskustelusta, mutta mitenkä se siihen päättyisi, että presidentti on asiasta jotain mieltä.
Kaipaan edelleen kirkolta selkeää kannanottoa yksittäisten itsenäisten piispojen mielipiteiden sijaan. Seuraan, joskin jo vähän rauhallisemmin mielin, ja odotan, mitä tuleman pitää. En eroa kirkosta hallituksen tai edes presidentin päätösten vuoksi. Toivon kirkon ennemmin luopuvan vihkioikeudestaan ja olen (ehkä) valmis hyväksymään avioliiton vain puhtaasti maallisena, juridisena instanssina. Sellaisena se voi kuulua kaikille.
Tuosta i:stä on täällä puhuttu jo paljon aiemminkin. Mulle henkilökohtaisesti siinä on kyse ihan muusta kuin juridiikasta tai päivästä prinsessana.
Presidentin allekirjoitus pakottanee kirkon tekemään virallisen linjauksensa. Sitä odotellessa.
Lisäys 3.3.15
Yle uutisoi aiheesta lisää 3.3.15 Pakottaako laki kirkon vihkimään homopareja? Asiantuntijat vastaavat. Teki mieli kirjoittaa aiheesta lisää itekin, mutten vaan jaksa toistaa itseäni.
torstai 19. helmikuuta 2015
Kuka muka näkee unta numeroista?!
Voi tajunnan virta, muuta en sano. Mä oon nyt muutaman yön saanut nukkua, Rääpäle nukkuu liki koko yön omassa sängyssään ja Lyyli pinniksen ja meidän sängyn välissä.
Meillä on flunssa. Täystuho on ainut, joka sitä vielä ei ole saanut. Mut tää flunssa on ihan just kaatamassa kokonaan, mies alkaa hiljalleen ehkä toipua tai sitten ei. Kolme isointa on jo kunnossa, kahdella pienimmällä tilanne on vielä ihan päällä. Viimeisellä ehkä jo vähän hellittämässä, Rääpäleelle vasta iskemässä täydellä voimallaan.
Annoin flunssan kaataa mut eilen päiväunille. Mä en meinannut uskoa uniani enää itsekään. Näin unta palkkakirjauksista, mapillisesta tallennettavia kirjanpidon tositteita, etätöistä ja numeroista näin yleensäkin. Oli niin hyvä fiilis herätessä, numeroita, että mä tykkään numeroista. Kerroin miehelle, ja se kysyi heti: "Onko sulla jo vähän ikävä töihin?"
Mitä siihen voi vastata? Mulla on kuus lasta ja kaks koiraa, kalenteri sekaisin ja hallinnollisia hommia kotonakin vielä vaikka kuinka. Mä oon siirtynyt tiskaamaan käsin, kun en jaksa pestä tiskikonetta ja käsin tiskaamiseen menee sitä paitsi sama aika kuin koneen tyhjennykseen ja täyttöön. Pyykkivuori on kasvanut ihan uuteen ulottuvuuteen.
Mun pitäis jo hiljalleen päättää, mitä tekisin, kun vanhempainrahakausi päättyy. Tai tarkistaa edes koska se päättyy, kun en muista. Kotihoidontuki ja lisää tiskiä, pyykkiä, lasten asioita, pari hyvää kirjaa ja vähän kirjoittamista, koiran koulutusta ja korpeen karkaamista? Työttömäksi vähän paremmalla korvauksella, suunnilleen samalla kuin nytkin?
Oikeastaan joo. Mulla on ikävä töihin. Kaipaan numeroita, kuumaa kahvia ja lounastunteja. Työyhteisöä. Sitä tunnetta, että mä osaan ja pystyyn ja oikeasti tykkään siitä mitä teen. Niitä numeroita ja kaikkea niiden takaa. Meidän perheen vaatebudjetointi ei vaan anna mulle sitä samaa tyydytystä.
Mitä sitä sitten tekisi? Asennoituisi työttömyyskorvaukseen vanhempainvapaan jälkeen ja hakisi niitä paikkoja vain, joihin oikeasti tahdon? Jättäisi tälläkin kertaa kotihoidontuen käyttämättä? Vaikka saattaisi joutua menemään työkkärin lähettämänä johonkin väärään paikkaan? Huolisiko kukaan edes tällaista enää väärään paikkaan, saati sitten oikeaan?
Ja entä, entä jos se mun paikka onkin haussa jo nyt? Jos siellä oikeassa paikassa pitäisi aloittaa pian, jos sen saisi? Olisiko se vielä silloin oikea paikka?
Voi miksi, miksi mä en voi olla pullantuoksuinen äiti ja oikeasti nauttia just siitä? Miksi mun pitää saada tehdä jotain älyllisesti haastavampaa ollakseni tyytyväinen? Ja miksi ihmeessä mun piti just nyt nähdä niin ihanaa unta palkkakirjauksista, tallennettavista tositteista ja kaikesta siitä numeroiden takaa? Miksi? Kun arki olisi helpompaa, jos vain tyytyisin olemaan ihan vain äiti.
Meillä on flunssa. Täystuho on ainut, joka sitä vielä ei ole saanut. Mut tää flunssa on ihan just kaatamassa kokonaan, mies alkaa hiljalleen ehkä toipua tai sitten ei. Kolme isointa on jo kunnossa, kahdella pienimmällä tilanne on vielä ihan päällä. Viimeisellä ehkä jo vähän hellittämässä, Rääpäleelle vasta iskemässä täydellä voimallaan.
Annoin flunssan kaataa mut eilen päiväunille. Mä en meinannut uskoa uniani enää itsekään. Näin unta palkkakirjauksista, mapillisesta tallennettavia kirjanpidon tositteita, etätöistä ja numeroista näin yleensäkin. Oli niin hyvä fiilis herätessä, numeroita, että mä tykkään numeroista. Kerroin miehelle, ja se kysyi heti: "Onko sulla jo vähän ikävä töihin?"
Mitä siihen voi vastata? Mulla on kuus lasta ja kaks koiraa, kalenteri sekaisin ja hallinnollisia hommia kotonakin vielä vaikka kuinka. Mä oon siirtynyt tiskaamaan käsin, kun en jaksa pestä tiskikonetta ja käsin tiskaamiseen menee sitä paitsi sama aika kuin koneen tyhjennykseen ja täyttöön. Pyykkivuori on kasvanut ihan uuteen ulottuvuuteen.
Mun pitäis jo hiljalleen päättää, mitä tekisin, kun vanhempainrahakausi päättyy. Tai tarkistaa edes koska se päättyy, kun en muista. Kotihoidontuki ja lisää tiskiä, pyykkiä, lasten asioita, pari hyvää kirjaa ja vähän kirjoittamista, koiran koulutusta ja korpeen karkaamista? Työttömäksi vähän paremmalla korvauksella, suunnilleen samalla kuin nytkin?
Oikeastaan joo. Mulla on ikävä töihin. Kaipaan numeroita, kuumaa kahvia ja lounastunteja. Työyhteisöä. Sitä tunnetta, että mä osaan ja pystyyn ja oikeasti tykkään siitä mitä teen. Niitä numeroita ja kaikkea niiden takaa. Meidän perheen vaatebudjetointi ei vaan anna mulle sitä samaa tyydytystä.
Mitä sitä sitten tekisi? Asennoituisi työttömyyskorvaukseen vanhempainvapaan jälkeen ja hakisi niitä paikkoja vain, joihin oikeasti tahdon? Jättäisi tälläkin kertaa kotihoidontuen käyttämättä? Vaikka saattaisi joutua menemään työkkärin lähettämänä johonkin väärään paikkaan? Huolisiko kukaan edes tällaista enää väärään paikkaan, saati sitten oikeaan?
Ja entä, entä jos se mun paikka onkin haussa jo nyt? Jos siellä oikeassa paikassa pitäisi aloittaa pian, jos sen saisi? Olisiko se vielä silloin oikea paikka?
Voi miksi, miksi mä en voi olla pullantuoksuinen äiti ja oikeasti nauttia just siitä? Miksi mun pitää saada tehdä jotain älyllisesti haastavampaa ollakseni tyytyväinen? Ja miksi ihmeessä mun piti just nyt nähdä niin ihanaa unta palkkakirjauksista, tallennettavista tositteista ja kaikesta siitä numeroiden takaa? Miksi? Kun arki olisi helpompaa, jos vain tyytyisin olemaan ihan vain äiti.
tiistai 17. helmikuuta 2015
Hiihtoloman alku
Suhteellisen vilkas hiihtoloman alku. Meillä on kaikki enempi vähempi kipeitä, Täystuho on ainut, joka ei (vielä) oireile mitenkään.
Onhan tässä silti tehty kaikennäköistä.
Tällä meillä soittaa jokainen, osa enemmän, osa vähemmän, osa nuoteista, osa ulkomuistista ja loput omasta päästä. Pikkuhiljaa on oma taitotaso kasvanut niin, ettei soittimen mitta oikeastaan enää riitä, se kun pari oktaavia vajaa.
Täystuho sai lahjaksi tällaisen, ja siitä on riemua riittänyt.
Rääpäle on kasvattanut kolmannen hampaansa hirmuisella kitinällä ja yllättänyt itsensäkin puremalla omaa varvastaan.
Ja näitten kanssa on nyt touhuttu paljon. Lyyli seuraa mua kuin hai laivaa ja Jääkarhu vieläkin vähän mököttää, mulle.
Onhan tässä silti tehty kaikennäköistä.
Täystuho sai lahjaksi tällaisen, ja siitä on riemua riittänyt.
Rääpäle on kasvattanut kolmannen hampaansa hirmuisella kitinällä ja yllättänyt itsensäkin puremalla omaa varvastaan.
Ja näitten kanssa on nyt touhuttu paljon. Lyyli seuraa mua kuin hai laivaa ja Jääkarhu vieläkin vähän mököttää, mulle.
sunnuntai 15. helmikuuta 2015
Se on se meidän uusi vauva
Ihan just hiihtolomakuskauksiin ja mitä noita nyt on, mutta tällasta seuraa koirien katselusta.
Jääkarhu melkein 8v ja Tyyli-Lyyli 7kk. Kattellaan tossa viimeistä Harry Potter-leffaa (mä nukahdin taas kesken)
Jääkarhu ei ollut kovin otettu tulokkaasta, mutta nyt ollaan jo ihan kavereita. Eikä Lyyli edes hirveästi itkenyt koti-ikävää yöllä, joten eiköhän tää tästä. Nää nyt vaan on niin ihania. Ne tietää olevansa pieniä sylikoiria.
Jääkarhu melkein 8v ja Tyyli-Lyyli 7kk. Kattellaan tossa viimeistä Harry Potter-leffaa (mä nukahdin taas kesken)
Jääkarhu ei ollut kovin otettu tulokkaasta, mutta nyt ollaan jo ihan kavereita. Eikä Lyyli edes hirveästi itkenyt koti-ikävää yöllä, joten eiköhän tää tästä. Nää nyt vaan on niin ihania. Ne tietää olevansa pieniä sylikoiria.
lauantai 14. helmikuuta 2015
Antiystävänpäivä
Kaikkialla on ollut pohdintaa ystävyydestä ja rakkaudesta, blogi toisensa jälkeen on täyttynyt vaaleanpunaisella hötöllä, lahjaideoilla ja mietelauseilla.
Minä vietän tänäkin vuonna antiystävänpäivää. En kertakaikkiaan pidä tästä juhlapäivästä. Sille on syynsä.
Kouluaikoina koulun aulassa oli laatikko, johon sai käydä jättämässä ystävänpäiväkortteja, ja tukioppilaat ne sitten jakoivat. En saanut kortteja enää kasilla tai ysillä.
Seiskalla olin korviani myöten ihastunut yhteen poikaan. Kaverini olivat just niin ihania kuin teinitytöt yleensä. Kuvistunnilla yksi supatti mun korvaan, että ihastukseni tahtoi tavata mut aulassa välitunnilla. Mua jännitti ihan kamalasti, muistan että pureskelin huuliani, jotta ne olisivat punaisemmat ja nipistelin poskiani samasta syystä. Mä odotin sen välitunnin poikaa aulassa, muttei sitä näkynyt tai kuulunut koskaan. Kyynelissä oli pidättämistä, eikä kavereiden kommentointi auttanut: "No et kai sä tosissas kuvitellut?! Me keksittiin koko juttu. Älä nyt leikistä suutu!" Monta ystävänpäivää olen unohtanut, mutta sitä en.
En muista kuin yhden toisen ystävänpäivän tuon lisäksi. Siitä on viisi vuotta. Täystuho syntyi silloin. Vaikka Kirpun ja Täystuhon kokemukset ovat osin ristissä, enkä välttämättä osaa sanoa kumpi synnytys on kumpaa, muistan tuon päivän silti. Onnen, toivon, pelon, kivun, sen kaiken mitä luulin rakkaudeksi. Avuttomuuden.
Tuosta päivästä lähtien mun ei kuitenkaan ole tarvinnut enää viettää ystävänpäivää. Mulla on vuodesta toiseen kelpaava tekosyy. Juhlintaa on luvassa joskus kuun vaihteessa, mutta tänään saan olla pohtimatta hyvän ystävän määritelmää tai rakkauden tunnusmerkkejä ja keskittyä siihen, miten ihana onkaan viisivuotias Täystuho, joka kolmen tuhovuoden jälkeen ei enää tuhoa ihan kaikkea (vain suunnilleen jokatoisen asian entisen seitsemän/kuusi sijaan).
Mun ja Täystuhon suhde on kaikista ristiriitaisin. Lapsi, jota sekä halusin että en halunnut. Kaikista näistä lapsista tämä poika on mua lähimpänä. Ei lellikki tai suosikki, mutta usein ajatuksissa ensimmäisenä. Ainoa, joka on nukkunut yönsä vain kainalossa. (Kyllä se jo nykyään nukkuu omassa sängyssä, paitsi joskus). Poika, joka sekä antoi mulle kaiken että vei multa kaiken.
No. Tänä 5v synttärinä me lähdetään ihan kohta ajelemaan Tampereen suuntaan maalle jonnekin katselemaan ihmisen parhaita ystäviä. Luotettavia ja uskollisia, omapäisiä. Koiria.
Minä vietän tänäkin vuonna antiystävänpäivää. En kertakaikkiaan pidä tästä juhlapäivästä. Sille on syynsä.
Kouluaikoina koulun aulassa oli laatikko, johon sai käydä jättämässä ystävänpäiväkortteja, ja tukioppilaat ne sitten jakoivat. En saanut kortteja enää kasilla tai ysillä.
Seiskalla olin korviani myöten ihastunut yhteen poikaan. Kaverini olivat just niin ihania kuin teinitytöt yleensä. Kuvistunnilla yksi supatti mun korvaan, että ihastukseni tahtoi tavata mut aulassa välitunnilla. Mua jännitti ihan kamalasti, muistan että pureskelin huuliani, jotta ne olisivat punaisemmat ja nipistelin poskiani samasta syystä. Mä odotin sen välitunnin poikaa aulassa, muttei sitä näkynyt tai kuulunut koskaan. Kyynelissä oli pidättämistä, eikä kavereiden kommentointi auttanut: "No et kai sä tosissas kuvitellut?! Me keksittiin koko juttu. Älä nyt leikistä suutu!" Monta ystävänpäivää olen unohtanut, mutta sitä en.
En muista kuin yhden toisen ystävänpäivän tuon lisäksi. Siitä on viisi vuotta. Täystuho syntyi silloin. Vaikka Kirpun ja Täystuhon kokemukset ovat osin ristissä, enkä välttämättä osaa sanoa kumpi synnytys on kumpaa, muistan tuon päivän silti. Onnen, toivon, pelon, kivun, sen kaiken mitä luulin rakkaudeksi. Avuttomuuden.
Tuosta päivästä lähtien mun ei kuitenkaan ole tarvinnut enää viettää ystävänpäivää. Mulla on vuodesta toiseen kelpaava tekosyy. Juhlintaa on luvassa joskus kuun vaihteessa, mutta tänään saan olla pohtimatta hyvän ystävän määritelmää tai rakkauden tunnusmerkkejä ja keskittyä siihen, miten ihana onkaan viisivuotias Täystuho, joka kolmen tuhovuoden jälkeen ei enää tuhoa ihan kaikkea (vain suunnilleen jokatoisen asian entisen seitsemän/kuusi sijaan).
Mun ja Täystuhon suhde on kaikista ristiriitaisin. Lapsi, jota sekä halusin että en halunnut. Kaikista näistä lapsista tämä poika on mua lähimpänä. Ei lellikki tai suosikki, mutta usein ajatuksissa ensimmäisenä. Ainoa, joka on nukkunut yönsä vain kainalossa. (Kyllä se jo nykyään nukkuu omassa sängyssä, paitsi joskus). Poika, joka sekä antoi mulle kaiken että vei multa kaiken.
No. Tänä 5v synttärinä me lähdetään ihan kohta ajelemaan Tampereen suuntaan maalle jonnekin katselemaan ihmisen parhaita ystäviä. Luotettavia ja uskollisia, omapäisiä. Koiria.
perjantai 13. helmikuuta 2015
6kk ja 5v neuvolat
Rääpäle on nyt puolivuotias. Neuvolassa mittaa 79 cm ja tasan 8 kg. Se konttaa, ottaa askelia karhunkävelyllä, nousee itse istumaan ja istuu tuetta. Se nousee seisomaan tukea vasten, jahtaa leluja, järsii sähköjohtoja, syö koiranruuat kupista ja tahtoo pelata sekä Aliasta että Monopolia.
Terkkarin kanssa on ollut tosi helppo tehdä yhteistyötä ja viime kesäinen vaihto oli loistava juttu. Vaan arvatkaas mitä. Meidän alue siirretään toiselle terveydenhoitajalle toiseen pisteeseen ja taas kerran on edessä alusta aloitus... hohhoi.
Täystuhon 5v-neuvolassa käytiin tänään. Pituutta n. 107 cm ja painoa n. 16 kg. Selvisi hienosti kaikista muista tehtävistä paitsi saksien käsittelystä... eikä tuntenut sanaa "kiuas". Ja kaikki viime kevään/alkukesän kirjaukset saan vihdoin ensi viikolla.
---
Flunssa kiertää täällä jokaista läpi ja muksut kantaa kotiin allekirjoitettavaa lappua toisensa jälkeen. Onneksi alkoi hiihtoloma meillä nyt, saa edes arkeen vähän taukoa.
Terkkarin kanssa on ollut tosi helppo tehdä yhteistyötä ja viime kesäinen vaihto oli loistava juttu. Vaan arvatkaas mitä. Meidän alue siirretään toiselle terveydenhoitajalle toiseen pisteeseen ja taas kerran on edessä alusta aloitus... hohhoi.
Täystuhon 5v-neuvolassa käytiin tänään. Pituutta n. 107 cm ja painoa n. 16 kg. Selvisi hienosti kaikista muista tehtävistä paitsi saksien käsittelystä... eikä tuntenut sanaa "kiuas". Ja kaikki viime kevään/alkukesän kirjaukset saan vihdoin ensi viikolla.
---
Flunssa kiertää täällä jokaista läpi ja muksut kantaa kotiin allekirjoitettavaa lappua toisensa jälkeen. Onneksi alkoi hiihtoloma meillä nyt, saa edes arkeen vähän taukoa.
maanantai 9. helmikuuta 2015
Kuka mihinkin saa egon jatkeensa jättää?
Mun silmiin osui uutinen parkkipaikkakyttäämisestä Iltasanomissa: "6-vuotiaan Pepin äiti hermostui invapaikkakyttääjiiin: 'Parkkipaikalla tivataan, miksi käytätte ruutua'" (IS 5.2.2015)
En ota kantaa invapaikkoihin, en tiedä aiheesta mitään ja koen, ettei se mulle kuulukaan, kunhan en omaa autoani inva-ruutuun jätä. Jos niitä on vapaana useampi, saatan kyllä pysähtyä ruutuun siksi aikaa, että joku hyppää autosta ulos tai nousee kyytiin, mutta harvemmin edes niin. Kunhan inva-ruutuun pysäköidyssä autossa on tunnus, se riittää mulle. Ohi kävellessäni saatan vilkaista, mutten varta vasten kiertele tarkastamassa. Jätän pysäköinninvalvonnan pysäköinninvalvojille näiden ruutujen osalta. Kerran olen maksanut sakot invaruutuun parkkauksesta ja se riitti mulle (seliseli, viivat ja muut merkit oli lumen alla piilossa ja liikennemerkkiä ei näkyvissä ruudusta katsottuna)
Mä halusin puhua perhepaikoista parkkipaikoilla. Niinku taas. Niillehän saa autonsa jättää ihan kuka vain, ovat yhtä lailla leveitä kuin inva-ruudut ja yhtä ideaalisella sijainnilla. Musta on kuoriutunut parkkipaikkakyttääjä.
Olen kerran jättänyt auton perhepaikalle, koska parkkipaikan kauimmaisessa reunassa oli täyttä ja ovien edustalla oli sopivasti perheruutu vapaana. Ruutuun ajaminen hävetti. Hävetti siitä huolimatta, että mukana oli kolme nuorimmaista, joiden koen oikeuttavan perhepaikan käyttämisen. Mä en tarvitse leveämpää ruutua lasten istuinten takia (osaan pakata kersat autoon kolmen sentin raostakin), enkä ovien aukeamisen vuoksi, vaikkei meillä liukuovia olekaan, onhan meillä lapsilukot ja ne on käytössä, aina. Kersat ei myöskään nojaile vieruskaverin autoihin odotellessaan (omaan kyllä, ja sen on näköiset sekä ulkovaatteet että auto). Leveä ruutu läheltä ovia tuntuu kädettömän valinnalta.
Tai laiskan. Tuolla kerralla meidän viereen (perhepaikalle niin ikään) parkkasi umpiperäinen pakettiauto. Autosta kauppaan lähti mies. Siis vain yksi mies. Toisella puolella (perhepaikalla) autoaan pakkasi nainen kahden isomman alakouluikäisen (silmämääräinen arvio huom, mutta autossa ei turvaistuimia) lapsen kanssa.
Usein kalleimmat autot seisovat perhepaikoilla. Nuorten kunniaksi on todettava, että mopoauton olen nähnyt noilla paikoilla vain yhden kerran, kaksipyöräistä menopeliä en koskaan. Usein autossa ei ole turvaistuimia, vielä useammin on, mutta lapset eivät ole mukana ja autosta kauppaan säntää neljänkympin tienoilla oleva mies. Tai nainen ja pari teini-ikäistä.
Mikä oikeuttaa perhepaikan käyttämisen? Saataisiko näistä kauppojen tarjoaman ylimääräisen palvelun sijaan lakisääteisiä sakotettavia ruutuja?
Jos tuolla yhdellä kerralla mukanani olisi pienimmän kolmikon sijaan ollut koululaiset, olisimme ruudun metsästystä jatkaneet. Huolimatta siitä, että turvaistuimet autossa olisivat huijanneet kanssapysäköijiä. Jätän mielelläni ruudut niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat, ja ärsyynnyn isojen lasten kanssa liikkuvien onnettomasta selittelystä: "Mekin ollaan perhe!" Niinpä.
En ota kantaa invapaikkoihin, en tiedä aiheesta mitään ja koen, ettei se mulle kuulukaan, kunhan en omaa autoani inva-ruutuun jätä. Jos niitä on vapaana useampi, saatan kyllä pysähtyä ruutuun siksi aikaa, että joku hyppää autosta ulos tai nousee kyytiin, mutta harvemmin edes niin. Kunhan inva-ruutuun pysäköidyssä autossa on tunnus, se riittää mulle. Ohi kävellessäni saatan vilkaista, mutten varta vasten kiertele tarkastamassa. Jätän pysäköinninvalvonnan pysäköinninvalvojille näiden ruutujen osalta. Kerran olen maksanut sakot invaruutuun parkkauksesta ja se riitti mulle (seliseli, viivat ja muut merkit oli lumen alla piilossa ja liikennemerkkiä ei näkyvissä ruudusta katsottuna)
Mä halusin puhua perhepaikoista parkkipaikoilla. Niinku taas. Niillehän saa autonsa jättää ihan kuka vain, ovat yhtä lailla leveitä kuin inva-ruudut ja yhtä ideaalisella sijainnilla. Musta on kuoriutunut parkkipaikkakyttääjä.
Olen kerran jättänyt auton perhepaikalle, koska parkkipaikan kauimmaisessa reunassa oli täyttä ja ovien edustalla oli sopivasti perheruutu vapaana. Ruutuun ajaminen hävetti. Hävetti siitä huolimatta, että mukana oli kolme nuorimmaista, joiden koen oikeuttavan perhepaikan käyttämisen. Mä en tarvitse leveämpää ruutua lasten istuinten takia (osaan pakata kersat autoon kolmen sentin raostakin), enkä ovien aukeamisen vuoksi, vaikkei meillä liukuovia olekaan, onhan meillä lapsilukot ja ne on käytössä, aina. Kersat ei myöskään nojaile vieruskaverin autoihin odotellessaan (omaan kyllä, ja sen on näköiset sekä ulkovaatteet että auto). Leveä ruutu läheltä ovia tuntuu kädettömän valinnalta.
Tai laiskan. Tuolla kerralla meidän viereen (perhepaikalle niin ikään) parkkasi umpiperäinen pakettiauto. Autosta kauppaan lähti mies. Siis vain yksi mies. Toisella puolella (perhepaikalla) autoaan pakkasi nainen kahden isomman alakouluikäisen (silmämääräinen arvio huom, mutta autossa ei turvaistuimia) lapsen kanssa.
Usein kalleimmat autot seisovat perhepaikoilla. Nuorten kunniaksi on todettava, että mopoauton olen nähnyt noilla paikoilla vain yhden kerran, kaksipyöräistä menopeliä en koskaan. Usein autossa ei ole turvaistuimia, vielä useammin on, mutta lapset eivät ole mukana ja autosta kauppaan säntää neljänkympin tienoilla oleva mies. Tai nainen ja pari teini-ikäistä.
Mikä oikeuttaa perhepaikan käyttämisen? Saataisiko näistä kauppojen tarjoaman ylimääräisen palvelun sijaan lakisääteisiä sakotettavia ruutuja?
Jos tuolla yhdellä kerralla mukanani olisi pienimmän kolmikon sijaan ollut koululaiset, olisimme ruudun metsästystä jatkaneet. Huolimatta siitä, että turvaistuimet autossa olisivat huijanneet kanssapysäköijiä. Jätän mielelläni ruudut niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat, ja ärsyynnyn isojen lasten kanssa liikkuvien onnettomasta selittelystä: "Mekin ollaan perhe!" Niinpä.
lauantai 7. helmikuuta 2015
Kelpaan sellaisena kuin olen
Facebookista löytyy bloggaajille useampikin ryhmä, jossa yhteistyötä tehdään erilaisilla tavoilla. Itse kuulun BB-kavereihin. Tämä(kin) postaus on siellä ideoitu.
-------
Blogimaailma tuo hyvin esiin pinnallisuuden, muotia ja kosmetiikkaa tunkee ovista ja ikkunoista tai ainakin näytön täydeltä heti, kun astuu nettiin. Kauneuden ja julkisuuden nimissä naiset on valmiit tekemään lähes mitä vain (iik. mulla on nyt mielikuva erinäköisistä tukiaisista. kuin sen saa pois?). Vai ovatko?
En ole koskaan perustanut pahemmin meikeistä, kampauksista tai muodista. En botoxista, silikonista en edes rasvaimuista. En ymmärrä mitään hiusten hoitamisesta, shamppoiden merkeistä saati hoitoaineista... On ollut kausia, että olen panostanut ulkonäköön enemmän. Jälkikäteen, kun katselen kuvia, on mielestäni parempia ne, joissa en ole piiloutunut kuoren (meikki tai muoti) alle.
Meinasin kaivaa teille esimerkkikuvaa noilta kausilta, jolloin on ollut naama piilossa maalin alla ja housujen tilalta pelkkä vyö. En edes kehtaa. Teini-iässä tietysti tuli testailtua kaikennäköistä. Sitten totesin, että rouvat eivät käytä minihameita (ymh, no, en käyttänyt, vaikka kyllä tykkään niistä edelleen ja saatan joskus jopa nykyään käyttää). Muistan, että oli kavereita, joiden oli pakko tälläytyä lähikauppaa varten. Mä kykenin loistavasti menemään sinne pyjamahousuissa, kumisaappaissa ja sadetakissa. Ripsarit ois niissä keleissä (tai ajoissa) kuitenkin olleet poskilla.
Eron jälkeen tuli taas sellainen kausi, ekaa kertaa mä pystyin oikeasti ostamaan vaatteita itselleni, korkokenkien hankintaa ei tarvinnut perustella kuin itselleen. Toimistotyö tietysti asettaa omat vaatimuksensa ulkomuodolle, mutta vapaalla oli kuin pahin teini-ikä uudelleen. Kapina. Mähän meikkaan, värjään hiukset ja puen päälleni just tasan mitä mua huvittaa. Ja käännän kaikkien miesten päät. Arvatkaa mitä. Ei ne kääntyneet.
Tutkiskelin annetun otsikon ja teeman ympäriltä Internetin ihmemaata. Googlaamalla löytyi esimerkiksi Demistä keskustelua naisten luonnollisesta kauneudesta. "Poikana kyselisin teiltä naisilta ja tytöiltä että mikä siinä on niin kauheeta näyttäytyä jätkälle ilman meikkiä? Onko siinä jotakin hävettävää vai eikö se nassu muka ole 'tarpeeksi' hyvä että sitä ei voi näyttää meikittömänä?"
Jostain syystä mulla soi nyt päässä Juha Tapion Kelpaat kelle vaan:
-------
Blogimaailma tuo hyvin esiin pinnallisuuden, muotia ja kosmetiikkaa tunkee ovista ja ikkunoista tai ainakin näytön täydeltä heti, kun astuu nettiin. Kauneuden ja julkisuuden nimissä naiset on valmiit tekemään lähes mitä vain (iik. mulla on nyt mielikuva erinäköisistä tukiaisista. kuin sen saa pois?). Vai ovatko?
En ole koskaan perustanut pahemmin meikeistä, kampauksista tai muodista. En botoxista, silikonista en edes rasvaimuista. En ymmärrä mitään hiusten hoitamisesta, shamppoiden merkeistä saati hoitoaineista... On ollut kausia, että olen panostanut ulkonäköön enemmän. Jälkikäteen, kun katselen kuvia, on mielestäni parempia ne, joissa en ole piiloutunut kuoren (meikki tai muoti) alle.
Meinasin kaivaa teille esimerkkikuvaa noilta kausilta, jolloin on ollut naama piilossa maalin alla ja housujen tilalta pelkkä vyö. En edes kehtaa. Teini-iässä tietysti tuli testailtua kaikennäköistä. Sitten totesin, että rouvat eivät käytä minihameita (ymh, no, en käyttänyt, vaikka kyllä tykkään niistä edelleen ja saatan joskus jopa nykyään käyttää). Muistan, että oli kavereita, joiden oli pakko tälläytyä lähikauppaa varten. Mä kykenin loistavasti menemään sinne pyjamahousuissa, kumisaappaissa ja sadetakissa. Ripsarit ois niissä keleissä (tai ajoissa) kuitenkin olleet poskilla.
Eron jälkeen tuli taas sellainen kausi, ekaa kertaa mä pystyin oikeasti ostamaan vaatteita itselleni, korkokenkien hankintaa ei tarvinnut perustella kuin itselleen. Toimistotyö tietysti asettaa omat vaatimuksensa ulkomuodolle, mutta vapaalla oli kuin pahin teini-ikä uudelleen. Kapina. Mähän meikkaan, värjään hiukset ja puen päälleni just tasan mitä mua huvittaa. Ja käännän kaikkien miesten päät. Arvatkaa mitä. Ei ne kääntyneet.
 |
| Ihan meikitön oma nassu, ihan oma väri päässä |
Tutkiskelin annetun otsikon ja teeman ympäriltä Internetin ihmemaata. Googlaamalla löytyi esimerkiksi Demistä keskustelua naisten luonnollisesta kauneudesta. "Poikana kyselisin teiltä naisilta ja tytöiltä että mikä siinä on niin kauheeta näyttäytyä jätkälle ilman meikkiä? Onko siinä jotakin hävettävää vai eikö se nassu muka ole 'tarpeeksi' hyvä että sitä ei voi näyttää meikittömänä?"
Jostain syystä mulla soi nyt päässä Juha Tapion Kelpaat kelle vaan:
"Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä, kirkas aamu aukeaa."
 |
| Juhlameikki, kiharat tehty letittämällä märkä tukka ja nukkumalla yö |
Kyllä munkin jemmoista peruskosmetiikat löytyy. Kyllä osaan levittää ripsarit, laittaa töihin ja juhliin kevyen meikin. Eikä siinä mene edes kauaa. Mutta arjessa kotona en kyllä. Se nyt vaan on niin, että joko kelpaan tällaisena tai sitten en kelpaa ollenkaan. En minä miestäkään vaadi tekemään mitään ulkonäölleen minun vuokseni. Jos haluan tehdä itseni vuoksi (tai mies tahtoo itsensä vuoksi), se on ihan ok. Mutta toisen vuoksi ei.
 |
| Tyypillisin minä, kultaa kaivamassa Saariselällä |
Toisille kelpaaminen lähtee siitä, että kelpaa itselleen. Ja minä kelpaan itselleni kyllä näin, farkuissa, villapaidassa ja ihan meikittä.
torstai 5. helmikuuta 2015
Mitä kuuluu eteiselle
Tuulikaappi ja eteiskäytävä on nyt melkein valmiit. Käytävän katosta tosin edelleen puuttuu lamppu (ja voi olla että jää puuttumaan ikuisiksi ajoiksi, kun tuulikaapissa on ja tuon isompien naulakon edessä on) ja lattialta matto, sillä eteiseen mä maton tahtoisin kuraa ja hiekkaa syömään, vaikken muuten matoista perusta.
Mies lisäsi toiselle puolen tuulikaappia kolme naulakkokoukkua, että mahtuu sadevaatteet jne olemaan vähän paremmin. Toisella puolen on muutama ruuvi seinässä (liekö edellisellä asukkaalla ollut jotain hyllyjä siinä). Niissä roikkuu hiekkaleluja, lisää sadevaatteita, "ylimääräisiä" rukkasia ja kaulaliinoja... Roskapussi tuossa näköjään kans pyrkii ulos.
Ja jonkun nenäliina on tietysti just niin sopivasti siinä.
Jäljellä olis oikeastaan enää kaman läpikäyntiä ja hävitystä... Aika tuskaista.
Rattaat varastoon, kun niille just nyt ei ole käyttäjää, kun pulkka on umpihangessa parivuotiaalle näppärämpi peli. Ja johan se käveleekin melkein sen, mitä pitää muutenkin. Tuo valkoinen naulakkohirvitys vain tarvitsisi ihan kunnolla käydä läpi. Hattuhyllyllä on työkalut, yläkaappien sisällöstä ei oikeastaan mitään käsitystä ja pitkä pystykomero on siivouskaappi. Jos joku meillä oikeasti on siivoamista vailla, niin se.
Mies lisäsi toiselle puolen tuulikaappia kolme naulakkokoukkua, että mahtuu sadevaatteet jne olemaan vähän paremmin. Toisella puolen on muutama ruuvi seinässä (liekö edellisellä asukkaalla ollut jotain hyllyjä siinä). Niissä roikkuu hiekkaleluja, lisää sadevaatteita, "ylimääräisiä" rukkasia ja kaulaliinoja... Roskapussi tuossa näköjään kans pyrkii ulos.
Ja jonkun nenäliina on tietysti just niin sopivasti siinä.
Jäljellä olis oikeastaan enää kaman läpikäyntiä ja hävitystä... Aika tuskaista.
Rattaat varastoon, kun niille just nyt ei ole käyttäjää, kun pulkka on umpihangessa parivuotiaalle näppärämpi peli. Ja johan se käveleekin melkein sen, mitä pitää muutenkin. Tuo valkoinen naulakkohirvitys vain tarvitsisi ihan kunnolla käydä läpi. Hattuhyllyllä on työkalut, yläkaappien sisällöstä ei oikeastaan mitään käsitystä ja pitkä pystykomero on siivouskaappi. Jos joku meillä oikeasti on siivoamista vailla, niin se.
tiistai 3. helmikuuta 2015
Leikkikehän paluu
Rääpäleemme on ottanut koivet allensa ja lähtenyt toden teolla liikkeelle. Se konttaa, ottaa askelia karhunseisonnassa ja istuu ilman tukea. Viikon päivät yritin vakuuttaa sille, että se on vauva vielä, ei vauvat tuollaisia tee. Eihän sillä ole ikää vielä edes puolta vuotta. Vaan ei ottanut Rääpäle vakuutteluja vakavasti, katsoi vain suoraan silmiin, nauroi ja livahti taas karkuun, repimään pelejä hyllystä, nuolemaan koiran kuppia tai järsimään sähköjohtoja. Jopa räveltämään kotiteatteria, siihenkin kun yltää mukavasti, jos tv-tasoa vasten nousee polvilleen "seisomaan"...
Luovutin. Vaihdettiin joulukuusen jättämä tyhjä tila leikkikehään. Siinä vaan kävi just niin kuin ennustin. Yksi kitisee kehässä, että päästäkää mut pois ja viisi ulkopuolella, että eikö me saatais mennä tonne.
 |
| Esikoinen, Toinen ja Rääpäle |
Vuorollaan on sitten kaikki saaneet mennä Rääpälettä viihdyttämään. Pikkupojille on tosin tarvinnut hokea, ettei "häkki" ja kovat lelut sovi yhteen. Ollenkaan.
Jonkin vakuuttelun jälkeen pojat kumminkin ovat onnessaan taas voineet levittää pikkulegonsakin olohuoneeseen, Onhan se kiva, kun Rääpäle ei nyt pääse niitä syömään, ainakaan ihan koko aikaa.
 |
| Täystuho ja Viimeinen |
maanantai 2. helmikuuta 2015
Oothan tässä vielä huomenna
Mä oon saanut niskaani käsittämättömän myrskyn uudelleen avioitumisesta. Moni tuntuu ajattelevan, että yhdessä olisi hyvin voinut olla ilman iitäkin. Että olisi ollut helpompaa jotenkin niin. Varmempaa, parempaa? Toiset menee niinkin pitkälle, ettei olisi pitänyt yhteen muuttaa lainkaan...
Minä tahdon käyttää kaikki kirjaimet. Myös sen I:n. Aika tönkköä olisi ilman, niin kuin huomasitte.
Kolmas hääpäivä, toinen toista, tänäkin vuonna. Tahdon edelleen, ja sitä enemmän, mitä pidemmälle yhdessä kuljetaan.
Sain käyttää aika tovin etsimällä jonkun toisen sanoituksia näille fiiliksille, mutta löysin lopulta. Johanna Kurkelaisen Oothan tässä vielä huomenna.
Minä tahdon käyttää kaikki kirjaimet. Myös sen I:n. Aika tönkköä olisi ilman, niin kuin huomasitte.
Kolmas hääpäivä, toinen toista, tänäkin vuonna. Tahdon edelleen, ja sitä enemmän, mitä pidemmälle yhdessä kuljetaan.
Sain käyttää aika tovin etsimällä jonkun toisen sanoituksia näille fiiliksille, mutta löysin lopulta. Johanna Kurkelaisen Oothan tässä vielä huomenna.
Palaan kotiin päin
Sankan savun seasta
On vastaantulijoita
On kuoppa kadussa
On puinen asema
On tehdas suljettu
Pidän kädet puuskassa
Piilossa tuulelta
Jos en tietäis että siellä oot
En jatkais
En katsettani maasta sais
Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan
ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna
Voisin kuunnella nauruasi soivaa
Kunnes sulaa ikijää
Tai yö on pysyvää
Kun raakkuu varikset
Ja syvälle käy multa
Tiedän jossain onnistuin
Kun sinuun takerruin
Mitä pidemmälle päivät käy
Mä toivon
Et ikuista tää onni ois
Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan
ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna
Sama liike joka lehdet puihin saa
Pienen lapsen kävelemään opettaa
Linnun kylmän ajaks pois vie lämpimään
Meidät toisillemme toi
Meidät toisillemme toi
Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan
ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna
Oothan tässä vielä huomenna
Tietysti kaikki olisi helpompaa, jos sen oikean olisi tavannut vasta myöhemmin, kun aikaa olisi jo ollut takana. Vaan ehkä meidät tarkoitettiin kulkemaan yhdessä nuo polut.
sunnuntai 1. helmikuuta 2015
Ainekirjoitus 2015 Jos olisin tiennyt...
Merianne laski blogissaan uudelleen liikkeelle ainekirjoitushaasteen. Tällä kertaa mäkin ennätän mukaan!
Jos olisin tiennyt...
Jos joku olisi kertonut minulle, jos olisin osannut ennustaa, silloin ennen kuin kaikki alkoi, en olisi ikinä uskonut. Jos joku olisi kertonut silloin, kun tilanne oli päällä, missä olen tänään, olisin pitänyt kertojaa tärähtäneenä. Vähintään.
Onnensa saavuttamiseksi on kai kuljettava läpi helvetin tulen, että osaisi arvostaa sitä, mikä vain on. Jos joku olisi kertonut ajoissa, mitä minulla on edessä, ja minä onneton olisin uskonut, olisi tuo tie voinut jäädä kulkematta. Olisinko onnellinen nyt, olisiko jäänyt tekemättä se, mikä täytyi tehdä, näkemättä kaikki nähtävä ja oppimatta oleellisin? Kuka edes olisin nyt, jos olisin tiennyt?
Vaikka nyt voisin näillä tiedoilla palata menneeseen, en muuttaisi sieltä mitään. Elämä kouluttaa kyllä meitäkin, jotka eivät elämänkoulua opiskelupaikkanaan mainitse. Kouluttaa joskus kovemmin kuin elämänkoululaisia. Niin kuin valmistumisen jälkeen erääntyvä opintolaina, on menneet helvetin tuletkin vain hinta, joka elämästä tänään on maksettava.
Jos olisin tiennyt silloin, olisin ehkä voinut silloin kirjoittaa itselleni tulevaisuuteen menneisyyden sijaan. Kaiken jälkeen tai ainakin myrskyn silmässä voin kuitenkin kirjoittaa kirjeen menneisyyteen sille minulle, joka vielä ei tiennyt, mutta silti kirjoitti kirjeen menneelle minälleen.
Sinulle
Kirjoitan sinulle täältä kuuden vuoden päästä tulevaisuudesta kiittääkseni siitä kirjeestä, jonka kirjoitit hänelle sinne kymmenen vuoden takaiseen aikaan. Minä, sinä, hän, me kaikki olemme minä. Edelleen, kuka missäkin ajassa.
On yllättävän metkaa käydä kirjeenvaihtoa menneiden minuuksien kanssa. Kuluneina vuosina olen lukenut kirjeesi kerran toisensa jälkeen. Olen lukenut sitä paperilta, näytöltä, olen jakanut sen ihmisille, joita sen luulen kiinnostavan. Kertaakaan en ole kyennyt lukemaan sitä ääneen.
Tiedän, missä olet. Tiedän paljonko todella pelkäät. Tiedän, mitä olet käynyt läpi ja senkin, mitä sinulla vielä on edessä. Tuskin uskoisit, jos kertoisin. Minä selvisin siitä hengissä. Sinäkin selviät. Vaikket sitä usko. Et antanut aiemmin periksi kuiskiville veitsille, et edes kalliolle. Joku muu ehkä myöhemmin antoi, mutta et sinä.
Tavoillesi uskollisena en kerro, missä olen, mutta tiedän, että sinäkin pääset tänne. Ja päästyäsi olet loputtoman kiitollinen siitä, ettei kukaan kertonut. Vaikka tiesivät. Älä luovu uskosta tai toivosta. Älä heitä rakkautta pois. Kaikesta huolimatta rakkaus on suurin. Elämä kantaa sinutkin.
Kun sinä pääset tänne, olen minä jo jossain toisaalla. Mutta tänne on hyvä pysähtyä, täällä on kaikki se, mistä et osannut unelmoida. Ja kuka tietää, kenties minäkin saan joskus samanlaisen kirjeen kuin hän siellä vuosien takana tai sinä nyt.
8.1.2015
- SanKari
ps. Sinullakin on tunteet ja lupa tuntea.
Jos olisin tiennyt...
Jos joku olisi kertonut minulle, jos olisin osannut ennustaa, silloin ennen kuin kaikki alkoi, en olisi ikinä uskonut. Jos joku olisi kertonut silloin, kun tilanne oli päällä, missä olen tänään, olisin pitänyt kertojaa tärähtäneenä. Vähintään.
Onnensa saavuttamiseksi on kai kuljettava läpi helvetin tulen, että osaisi arvostaa sitä, mikä vain on. Jos joku olisi kertonut ajoissa, mitä minulla on edessä, ja minä onneton olisin uskonut, olisi tuo tie voinut jäädä kulkematta. Olisinko onnellinen nyt, olisiko jäänyt tekemättä se, mikä täytyi tehdä, näkemättä kaikki nähtävä ja oppimatta oleellisin? Kuka edes olisin nyt, jos olisin tiennyt?
Vaikka nyt voisin näillä tiedoilla palata menneeseen, en muuttaisi sieltä mitään. Elämä kouluttaa kyllä meitäkin, jotka eivät elämänkoulua opiskelupaikkanaan mainitse. Kouluttaa joskus kovemmin kuin elämänkoululaisia. Niin kuin valmistumisen jälkeen erääntyvä opintolaina, on menneet helvetin tuletkin vain hinta, joka elämästä tänään on maksettava.
Jos olisin tiennyt silloin, olisin ehkä voinut silloin kirjoittaa itselleni tulevaisuuteen menneisyyden sijaan. Kaiken jälkeen tai ainakin myrskyn silmässä voin kuitenkin kirjoittaa kirjeen menneisyyteen sille minulle, joka vielä ei tiennyt, mutta silti kirjoitti kirjeen menneelle minälleen.
Sinulle
Kirjoitan sinulle täältä kuuden vuoden päästä tulevaisuudesta kiittääkseni siitä kirjeestä, jonka kirjoitit hänelle sinne kymmenen vuoden takaiseen aikaan. Minä, sinä, hän, me kaikki olemme minä. Edelleen, kuka missäkin ajassa.
On yllättävän metkaa käydä kirjeenvaihtoa menneiden minuuksien kanssa. Kuluneina vuosina olen lukenut kirjeesi kerran toisensa jälkeen. Olen lukenut sitä paperilta, näytöltä, olen jakanut sen ihmisille, joita sen luulen kiinnostavan. Kertaakaan en ole kyennyt lukemaan sitä ääneen.
Tiedän, missä olet. Tiedän paljonko todella pelkäät. Tiedän, mitä olet käynyt läpi ja senkin, mitä sinulla vielä on edessä. Tuskin uskoisit, jos kertoisin. Minä selvisin siitä hengissä. Sinäkin selviät. Vaikket sitä usko. Et antanut aiemmin periksi kuiskiville veitsille, et edes kalliolle. Joku muu ehkä myöhemmin antoi, mutta et sinä.
Tavoillesi uskollisena en kerro, missä olen, mutta tiedän, että sinäkin pääset tänne. Ja päästyäsi olet loputtoman kiitollinen siitä, ettei kukaan kertonut. Vaikka tiesivät. Älä luovu uskosta tai toivosta. Älä heitä rakkautta pois. Kaikesta huolimatta rakkaus on suurin. Elämä kantaa sinutkin.
Kun sinä pääset tänne, olen minä jo jossain toisaalla. Mutta tänne on hyvä pysähtyä, täällä on kaikki se, mistä et osannut unelmoida. Ja kuka tietää, kenties minäkin saan joskus samanlaisen kirjeen kuin hän siellä vuosien takana tai sinä nyt.
8.1.2015
- SanKari
ps. Sinullakin on tunteet ja lupa tuntea.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)