Tähän mä jään

Jotkut hetket on niitä, joihin jäisin, jos voisin. Pysäyttäisin ajan, enkä menisi enää minnekään. Harmillisesti nuo hetket on ohi yhtä pian kuin auringonlasku talon nurkan takana.

Rääpäleestä on kuoriutunut villivintiö. Viimeisen uhma on hiljalleen väistymässä, Täystuholla alkaa olla jo ihan fiksuja ajatuksia. Kirppu on kasvanut ihan valtavasti, miten niin se kohta jo täyttää yhdeksän? Toinen on tullut kuorestaan jo melkein kokonaan. Ja Esikoinen... kohta se jo menee yläkouluun, apua.

Jos sen ajan voisi pysäyttää just nyt, kun nää vielä on pieniä, tai ei ainakaan kovin isoja. Nyt kun meillä jo nukutaan yöt ja päivisin on vain aikaa.

Lapsikin sen tajuais

Nyt meni hermo. Teki ootte varmasti kuulleet tän kivan jutun, että pitäs elää suu säkkiä myöten. Elelläänhän me, eikä siinä mitään, yritetään säkkiä kasvattaa, että paremmin riittäs.

Mut nyt on vähän joka puoluekin keksinyt sen saman jutun, että pantas valtionkin suu silleen somasti säkkiä myöten.

Mä olen lukenut kansantaloustieteitä ruhtinaalliset kolme opintopistettä. Mutta yks juttu mulle silloin valkeni (vaikkei juuri muu sitten selvinnytkään). Tajusin silloin, että politiikkaa on syyttäminen siitä, että 90-luku meni miten meni. Ja mä niillä samaisilla tunneilla vannoin silloin itelleni, että jos mä vaan koskaan ikinä mitenkään voin vaikuttaa siihen, että mun lasten ei tarvi kokea samaa, niin mähän vaikutan.

En sitten ruvennut yrittäjäksi, enkä rupea.

Uutisia nyt tietysti pyörii taas vaikka mitä. En ehkä pidä tätä lähdettä kaikkein luotettavimpana, mutta asiaa tää uutinen on. Synkkä arvio: Suomen talouslääke onkin paha virhe (Uusi Suomi 24.3.15). Ei sitä vaan kukaan viittinyt uutisoida, kun mä näistä säästöistä noin tuumasin jo pari vuotta sitten...

Ihan siitä hyvästä piirtelin teille pari kuvaa. Vaikken osaa.

Tollasia me aikanaan piirreltiin ussan tunneilla (aihe toki oli eri), tytöillä oli aina sillon kukkamekot.

Käsi ylös nyt, kuka tahtoo ysikyt luvun uusiks? Minen taho. Minen ainakaan taho.

Onpa kiva, kun pihassa on paljon lapsia

Hain yhtenä nättinä päivänä Viimeisen ja Täystuhon päiväkodista, ja nehän päätti kauniin päivän kunniaksi jäädä ulos leikkimään. (Mä kyllä yritin suostutella niitä sisään, olis tiskiä ja pyykkiä ja ruuallekin jotain pitäis tehdä...) Eipä niitä sisään olisi ilman tappelua saanut, enkä kevyttä suostuttelua kummempaa jaksanut harrastaa, kyllähän ne työt tekijäänsä odottaa.

Poikien kamat heitettiin ovesta sisään, ja jätettiin ovi auki, että käy sisällä olevien vahtiminen helpommin. Esikoinenkin kotiutui sopivasti, ruvettiin öljyämään ketjuja ja pumppaamaan lisää ilmaa fillarin renkaisiin. Niinhän siinä kävi, niin kuin aina.

Ensin sisältä ulos ilmestyi yksi lisää ja kohta toinen. Rääpäle osoitti hermostumisen merkkejä, kun porukka katosi ympäriltä, kävin päästämässä sen leikkikehästä pois ja tarkistamassa muutaman pikkujutun. havahduin ulkoa kuuluneeseen huutoon: "Onks sulla jotain hukassa?" Sekin oli päättänyt lähteä toisten perässä ulos... Ilman ulkovaatteita, tietysti. Hain sen takaisin, ja puin sitten sillekin.

Isommat säntäsi heti katsomaan, että joko tuokin saa olla pihassa ihan irti.

Kyllähän mä tuossa auringon paisteessa ennätin katsomaan, että onpa kiva, kun tulee kevät ja pihassa on taas paljon lapsia. Että riittää meidänkin lapsille leikkikavereita. Ja sitten iski se ahaa-elämys. Kaikki ne olikin mun... ja että kenenkään niistä ei kyllä alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt olla ulkona tässä kohtaa päivää. Hupsis.

Tilanne kolme

Kirjoitin eilen siitä fiiliksestä, mikä iskee, kun kukaan ei tunne koko sosiaaliturvaa. Taustatöineen aikaa meni useampi tunti ja homma on jatkunut vielä tänään, kun Kelasta soitettiin. En tosiaan tehnyt taustatöitä blogitekstiä varten, vaan elämää itseään.

Kuva Riemurasiasta

Myönnän monta kertaa toivoneeni, että olisin sellainen ressukka, jonka puolesta sosiaalitoimi kaiken hoitaisi. Joskus aikaa sitten mulle kuitenkin sosiaalityöntekijä tuumasi, ettei meistä ole mitään huolta, kun mä selvästi osaan ihan itse. Osaan, kyllä. Mutta helppoa tässä suossa tarpominen ei todellakaan ole.

Jään innolla odottamaan huutelua molemmin puolin. Odotan seuraavia kommentteja: "Menisit töihin!" ja "Et kai sä nyt töihin voi mennä, kun lapset on niin pieniä!" Paska mutsi, teki niin tai näin.

Avataan tässä ihmetellessä eilistä tilannetta kolme, kun nyt Kelan puhelun jälkeen melkein kaikki faktat ovat selvillä.

Meillä on siis työtön isä, jolle kela on asettanut työttömyysetuuteen viiden kuukauden odotusajan. Ja meillä on työtön äiti, jolla olisi oikeus ansiosidonnaiseen työttömyyskorvaukseen, mutta joka on tällä hetkellä vanhempainvapaalla. Isällä on käyttämättä isyysvapaat ja vanhempainrahakautta on jäljellä noin kaksi kuukautta. Mitä kannattaisi tehdä?

Ensimmäiseksi isä pitää pitämättömät isyysvapaat 18 vrk, joista saa korvausta n. 24 €/vrk. Äiti jaktaa varmuudella vielä tämän ajan vanhempainvapaata.

Mietinnän alle jää, kuka pitää vanhempainvapaan loppuosan, jos sen pitää äiti, on isällä nollatulot. Kelan tietojen mukaan isyysvapaat eivät katkaisisi odotusajan kulumista, kunhan työnhaku on tuonkin ajan voimassa. Omalta näkemykseltäni pitäisi kyllä katketa, mutta kirjallista varmistusta tähän ei tunnu löytyvän mistään. Vanhempainvapaan käyttäminen katkaisi odotusajan kulumisen, muttei kuitenkaan nollaisi sitä, vaan laskenta alkaisi uudelleen siitä, mihin se jäi.

Selvitettäväksi jäi myös loppujen isälle korvamerkittyjen päivien (54-18) käyttäminen, täytyykö ne tai osa niistä käyttää vanhempainrahakaudella, vai voiko ne käyttää jälkeen. Työttömyysetuuksista vastaava asiantuntija Kelassa ei tähän osannut sanoa mitään, joten vielä täytyy sinne soitella, että vanhempainrahakauden fiksu jako saadaan tehtyä.

Viimeistään vanhempainrahakauden jälkeen äidin kannattaa ilmoittautua uudelleen työttömäksi työnhakijaksi (työnhaku tosin kannattaa aloittaa jo aiemmin, ja on itseasiassa aloitettukin). Äiti saa työttömyyskassasta ansiosidonnaisen korvauksen ilman omavastuuaikaa, koska omavastuupäivät oli kärsitty jo ennen äitiyslomaa.

Isä puolestaan huolehtii isyys- ja vanhempainrahakauden jälkeen, että työnhaku on voimassa (eli on edelleen työtön työnhakija). Työttömyysetuutta ei edelleenkään odotusajan vuoksi makseta. Lapsi pidetään toistaiseksi kotona ja isä nostaa kotihoidontuen tulosidonnaisine lisineen. Kelasta vahvistettiin odotusajan kuluvan kotihoidontuesta huolimatta, kunhan työnhaku pysyy voimassa.

Kysymyksiä herättää kotihoidontuki suhteessa työttömyysetuuksiin. Koska molemmat vanhemmat on työttömiä, kotihoidontukea nostavalle vanhemmalle maksetaan työttömyysetuutta vain työttömyysetuuden ja kotihoidontuen määrän erotus. Koska kotihoidontuen nostaa (ja lasta virallisesti hoitaa) isä, isälle maksetaan työttömyysetuutta kotihoidontuen verran vähemmän, odotusajan vuoksi siis kokonaiset nolla euroa. Äidin työttömyysetuuteen isän nostama kotihoidontuki ei vaikuta niin kauan kun isä ei ole töissä tai työvoimapoliittisessa toimenpiteessä.

Perhe- ja työttömyysetuuksien yhdistämisen lisäksi asumistuki on tarkistettava.

Ja se hoitopaikkakysymys. Kaipa se kannattaisi valmiiksi hakea. Eri juttu on sitten se, kannattaako myönnettyä paikkaa ottaa vastaan ja mitä tapahtuu, jos paikkaa ei ota. Näillä laskuopeilla isän työttömyysetuuden odotusaika olisi kuitenkin ehtinyt kulua elokuun puoliväliin mennessä, eikä kovin pitkää aikaa nollatuloille jäisi kärsittäväksi vaikka hoitopaikan ottaisikin vastaan.

---

Meidän perhehän se tässä. Ja meidän tulot, noin suunnilleen. Lisätä voi nelikosta maksettavat elatusavut ja lapsilisät koko jengistä. Että kuka muka tienaa alle 2600 euroa kuukaudessa... Koskaan en ole tienannut yli.

Ja arvatkaa mitä. Mieluummin tosiaan tekisin töitä. On meinaan helpompaa se kuin jatkuva tulojen (ja menojen) selvittely joka suuntaan. Jos tarvisi vähän vähemmän tehdä paperitöitä etuuksien eteen, jäisi aikaa enemmän esimerkiksi niiden työhakemusten kirjoittamiseen.

Kun kukaan ei tunne sosiaaliturvaa

Jokin tovi sitten uutisointiin suhteellisen näkyvästi Suomen sosiaaliturvan tasosta. Euroopan neuvostolta tuli Suomelle sapiskaa (Yle, 11.2.15) ja sitten hehkuivat ministerit tyytyväisinä siitä, että perusturvaan tehdyt parannukset näkyvät (Yle, 26.2.15).

En ota kantaa sosiaaliturvan tasoon, meidän perheessä se on ollut riittävä. Otan kantaa sen järjestämiseen. Siihenhän Suomessa vedottiin, että moitteita antaneet eivät tunne suomalaista järjestelmää. Tahtoisin tavata ihan henkilökohtaisesti sen, joka koko paketin tuntee. Mulla olisi pari sanaa sanottavana.

Suomen sosiaaliturva on siis kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tismalleen samassa elämäntilanteessa pelkkien sosiaalietuuksien varassa voi tuloissa olla jopa tonnin heitto. Jos tyydyt siihen, mitä saat, pääset helpolla. Jos haluat sen, mikä sinulle kuuluu elämäntilanteesi ja kansalaisuutesi perusteella, törmäät siihen, että itseasiassa sosiaaliturvaa ei kokonaisuutena tunne yksikään asiakaspalvelija.

Esittelen teille esimerkkiperheen, johon kuuluu isä, äiti ja 7 kk vauva.

Perheen isä on vailla ammatillista koulutusta, ei kuulu työttömyyskassaan eikä ole saanut raavittua kasaan kymmenen kuukauden työssäoloehtoa. Työvoimatoimisto toteaa, että työvoimapoliittista estettä työttömyysetuuden maksulle ei ole, Kela kertoo, että koulutuksen puuttuessa voi työmarkkinatukea saada vasta viiden kuukauden odotusajan jälkeen.

Perheen äidillä on ammatillinen koulutus ja ammattiliiton sekä kassan jäsenyys. Ennen äitiyslomaa äiti ehti olla tovin työttömänä ansiosidonnaista päivärahaa kassasta nostaen.

Ja vauva. No se on vauva. Vanhempainrahakautta on tästä vauvasta jäljellä noin kaksi kuukautta.

Voidaan tässä laskennallisessa esimerkissä unohtaa sujuvasti asumistuki sekä lapsilisät. Sovitaan myös, ettei nyt mennä sosiaaliviraston luukulle hakemaan toimeentulotukea, eikä lasketa sitä, olisiko esimerkkiperhe siihen oikeutettu (uskokaan pois, osaisin laskelmissa ottaa huomioon molemmat...)

Tilanne 1:

Äiti jatkaa vanhempainrahakauden loppuun. Isä on työtön työnhakija.

Vanhempainraha on määräytynyt tulojen mukaan, brutto n. 1600 €/kk. Isän tulot 0 €/kk.

Kahden kuukauden kuluttua äiti jatkaa kotihoidontuella kotona, brutto 342,53 €/kk + hoitolisä 183,31 €/kk eli n. 520 €/kk. Isän tulot vielä kolme kuukautta 0 €/kk

Tilanne 2:

Äiti jatkaa vanhempainrahakauden loppuun ja isä on työtön työnhakija, tosin muisti jättäneensä isyysvapaan (18vrk) käyttämättä.

Äidin tulot brutto 1600 €/kk, isän minimi vanhempainetuuden mukaan tuo 18vrk 24,02 €/vrk*18= 432,36 €.

Kahden kuukauden kuluttua äiti jatkaa kotihoidontuella, bruttona 520 €/kk, isän tulot nelisen kuukautta 0 €/kk, koska odotusaika ei kulu isyysvapaan aikana.

Tilanne 3:

Perheessä käytetään ahkerasti aikaa laskemiseen. Kuka muka oikeasti tahtoo olla nollatuloilla melkein puoli vuotta!

Äiti jatkaa vanhempainrahakautta pitämättömien isyysvapaiden ajan ja siirtyy sitten työttömäksi työnhakijaksi ansiosidonnaiselleen, jonka päiviä on vielä nelisensataa jäljellä. Kyllähän koulutetulle ihmiselle jostain löytyy töitä.

Äidin tulot edelleen brutto n. 1600 €/kk.

Isän tulot sekä isyysvapaan, että vanhempainvapaan ajalta 24,02 €/vrk eli n. 500 €/kk. Tuona aikana isä luonnollisesti ei ole työtön työnhakija, joten odotusaika työttömyysetuudesta ei kulu mihinkään.

Mutta mitä tapahtuu isyys- ja vanhempainrahaoikeuden kuluttua loppuun? Isä ilmoittautuu työttömäksi työnhakijaksi uudelleen, työmarkkinatuki edelleen 0 €/kk, koska odotusaikaa on jäljellä monta kuukautta. Sovitaan, että äiti pysyy työttömänä työnhakijana (tai menee töihin, jos töitä saa). Lapsi on isän kanssa kotona, kunnes isä työllistyy, eli isä nostaa kotihoidontuen hoitolisineen, hoitolisää ei saa äidin tulojen vuoksi täytenä, mutta bruttotulot ovat silti n. 500 €/kk.

Kysymys, johon edes Kelassa ei osattu suoraan vastata tässä teoreettisessa tilanteessa kuuluu:
Kun isä on työtön työnhakija ja hoitaa samalla lasta kotona nostaen kotihoidontukea kuluuko Kelan säätämä viiden kuukauden odotusaika työttömyysetuuteen, vai alkaako odotusaika kulua vasta, kun lapsi joko laitetaan päivähoitoon, lasta hoitaakin isän sijaan äiti tai kotihoidontuki vain jätetään nostamatta?

Vai pitäisikö perheen lopettaa omillaan pärjäämisen yrittäminenkään ja suosiolla lampsia nostamaan toimeentulotuki...

Yhteenveto:

Eli onko taloudellisesti järkevää tälle perheelle antaa kaupungille neljä kuukautta aikaa järjestää hoitopaikka ja hakea sitä toimintakauden alkuun nyt (elokuulle) vai antaa kaupungille aikaa lakisääteiset kaksi viikkoa, jos molemmat vanhemmat sattuisikin työllistymään?

Mikä on arjen kannalta toimivin ratkaisu? Millä todennäköisyydellä paikan saa kahdessa viikossa minnekään? Ja miksi tällaisten selvittäminen on niin kamalan vaikeaa?

Tämän tekstin esimerkkiperheellä on todellisuuspohja. Tiedot etuuksista olen raapinut kasaan työvoimatoimistosta, IAET-kassasta sekä Kelasta. Odotan edelleen Kelan vastausta viiden kuukauden odotusajasta, jotta parhaan skenaarion valitseminen olisi mahdollista.

Varkaissa

Yksi asia on, joka mulle koirankoulutuksessa on ollut aina tärkeä juttu.

Ruokakuppiaan ei saa missään tilanteessa puolustaa. Jokaisella on se oma lautasensa (tai kuppinsa), josta syödä ja toisen lautaselle ei ole kellään mitään asiaa. Mutta jos siihen joku eksyy, niin sitten joko huudellaan/haetaan apua, tai jaetaan ruoka. Puolustaa ei saa.

Lyylin kanssa tässä ei ole mitään ongelmaa... Ei puolusta, eikä hae apua, vaan jakaisi ruokansa oikein mielellään. Mulla kuitenkin saattaa olla tämän jakamisen suhteen pieni ongelma.

Jotenkin on kuitenkin nyt ehkä Rääpäle vähän väärässä paikassa. Uhkasin sitä jo, että jos koiranruuan syöminen ei lopu, syötän sen koirille. Katsoi mokoma mua silmiin, nauroi, ja säntäsi kupille uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen ja...

Kaikki säilyy ennallaan

Olinpa siis ulkona ilman miestä ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Seuranani ihminen, jonka kanssa olen ollut ulkona illalla ilman miestä viisitoista vuotta sitten. Itseasiassa, ihminen, jonka kanssa en ole ylipäätään juuri ollut tekemisissä noiden vuosien aikana. Itku meinas tulla, kun baarissa soi Anssi Kelan Puistossa. 

"Ei mikään muutu milloinkaan, kaikki säilyy ennallaan..." Niin. Mä löysin jotain sellaista, minkä luulin kadottaneeni kokonaan.

Kaikkein ihaninta oli kuitenkin tulla illan jälkeen kotiin. Vastassa ei ollut mökötystä saati murjotusta. Ensimmäistä kertaa ikinä. Enkä koko illan aikana saanut yhtään vahtiviestiä. Ensimmäistä kertaa ikinä. Että rakastuin sitten uudelleen sen lisäksi, että löysin jotain kadonnutta.

Aamulla kyllä häikäs elämä niin, että heitin silmälasit suosiolla nurkkaan, ja lainasin jonkun muksun aurinkolasit. Sokea olin kuin lepakko, kun vahvuudet puuttuu, mutta päänsärky hellitti. (Esikoinen pyynnöstä räpsäs tämän otoksen teidän riemuksi)

Ai kahvia? Kyllä kiitos!

Ilahdutuspostia

Kiitos Kupla! Ei tarvi enää kirjoitella kauppakuittien taa, kun saa taas tovin muistiinpanot yksiin kansiin. Ja suklaata ja purkkaa kans <3

Kieltämättä tulee hyvä mieli, kun postilaatikosta löytyy vaihteeksi jotain muuta kuin kiristyskirje (jos et maksa, niin katkaistaan sähköt, poliisi vie kilvet, puhelin vaan tuuttaa ja nettiinkään et pääse).

Jos odotat vielä ilahdutuspostia täältä, olethan laittanut etanapostiosoitteesi?

Tuuliviiri on tukevasti kiinni

Sain Kataja Ry:ltä haasteen osallistua #kehukumppania -kampanjaan. Osallistumista piti tovi miettiä, sillä vastahan vietettii hääpäivää ja sitä myöten parisuhteesta (ja miehestä) pitkän postauksen julkaisin. Nyt kuitenkin pitäisi löytää ne omat sanat, siinä en helmikuussa onnistunut.

Kai sen ääneenkin voi sanoa, että näin toisella yrittämällä mulla on käynyt uskomaton tuuri puolison suhteen. Millään järjellä meidän ei olisi koskaan pitänyt päätyä yhteen. Kumpikaan ei alkuvaiheessa uskonut kaiken johtavan tähän.

Ihastuin mieheen, jolla on suuri sydän. Mieheen, joka aidosti välittää läheisistään ja näyttää sen.

Tuo piirre ei ole hävinnyt minnekään. Suuria rakkaudentunnustuksia on turha odottaa, mutta niille ei ole tarvettakaan. Mies lukee tilanteita ja ottaa niistä kopin, laittaa ruokaa, taluttaa koiria(ni), tiskaa, ripustaa pyykkiä, jatkaa lasten kanssa siitä, mihin mun jaksaminen loppuu.

Erityisen onnellinen olin tajutessani, että tuo on tainnut kasvaa ihmisenä ohi musta. Mun väsymyskiukku ei enää tartu, vaan mies jaksaa odottaa, että se menee ohi. On vain läsnä. Mä olen tunteideni kanssa yksi tuuliviiri, mies on kasvanut kestämään sen. Se on se katto, johon tuuliviiri on asennettu, vakaasti paikallaan.

Viimeksi olin ylpeä miehestäni, kun se omatoimisesti otti Esikoisen pyörän käsittelyyn, huolsi ja tarkisti turvallisuuden. Tai kun se ilman suurempaa kapinointia suostui hoitamaan kaikki kuusi lasta huomenna illalla, että minä voisin mennä ekaa kertaa vuosiin illalla ulos. Tai vaikka kun se järjesti lapsille hoitajan ja suostui harkitsemaan julkisilla liikkumista, että myöhemmin keväällä päästäisiin ihan kahdestaan illaksi ulos...

Mä olen onnellinen miehestä, joka pitää huolta musta tilanteessa, jossa minä en sitä muista tehdä huolehtiessani niistä kaikista muista.

Kataja ry:n nettisivuille pääset tästä. Sieltä löytyy paljon parisuhdeaiheista juttua, kursseja ja vaikkapa ilmaiseksi ladattava parisuhdekirja Rikasta minua.

Aamut ja illat

Kalenteri on uhkaavasti taas alkanut täyttymään ja sen mukaan mennään. Vapaa-ajalla rustailen työhakemuksia.

Aamuja vaivaa vahva tahtoikä. Tai eitahtoikä. Koskaan ei voi pukea vaatteita, käydä vessassa, harjata hiuksia saati hampaita. Siis niinku ei. Sen sijaan nelijalkainen tahtoo pölliä lapaset eikä tahdo päästää lapsia ulos. Sen sijaan se tahtoo itse mennä ulos ja pinkoa talon nurkalle karkuun. Minä perässä, vaikken tosiaan tahdo. Kukaan ei halua herätä, paitsi ne jotka tahtoo. Ja auto ei tahdo kuskin näkevän mitään ulos, minä en tahdo raapata ikkunoita vaikka raappaan silti, ja auto ei tahdo, että raappaan ikkunoita tai ainakin ne on raapattava kahdesti, koska se tahtoo jäädyttää ne uudestaan sitä mukaa, kun saan raapattua... Lisäksi lapset tahtoo ITE leimata itsensä hoitoon ja olla EKA joka menee ovesta ja...

Mä en pidä aamuista. Yhtään. Tämä aamuihminen tahtoisi aamuisin juoda kahvia eikä tapella kurahousujen tarpeellisuudesta, pipon pakollisuudesta saati keskustella pyöräilykypärän sijainnista tai siitä, kuka irrottaa murtuneen avaimen lukosta samaan aikaan kun koira kusee lattialle, Rääpäle konttaa kohti lammikkoa ja me ollaan muutenkin myöhässä, niin kuin aina.

Sitä paitsi, joku on syönyt mun kengännauhat poikki.

Näillä ne kyllä tahtois leikkiä. Laatikoissa on pikkulegot ja päällä millon mitäkin.

Iltaisin ajan edelleen äititaksia ja leikin opettajaa. Ilmeisesti aika kehnoa sellaista, kun huomaan vähän väliä tarttuvani puhelimeen soittaakseni milloin minkäkin aineen ihan oikealle opelle (en kuitenkaan lasten opeille, vaan omalle tuttavapiirilleni). Juttukavereista löytyy niin äikän- kuin matikanmaikkakin. Ihan hyvä, koska muuten vois jäädä tältä äidiltä kutosluokan juttuja oppimatta...

En ole koskaan ollut hyvä historiassa. Mun mielessä ei pysy irralliset vuosiluvut eikä nimet, ja silloin vuonna x ja y historian opetus keskittyihin niihin, eikä suinkaan tapahtumiin, niiden syihin ja seurauksiin. Lueskelenkin nykyään aika innolla Esikoisen historian kirjaa. Ja kuuntelen sen selvityksiä kokeista. Luonnollisesti.

Luova tuo lapsi ainakin on, se on varma. Ja yritteliäs, ehdottomasti. Toivottavasti sen opella riittää huumorintajua. Kun tätä suomenkieltä ei munkaan vähäisellä tietämyksellä kuitenkaan Mikael Cocacola kehitellyt... cola ku cola, eiks nii.

Ja se matikka. Mä ihan oikeasti luulin olevani siinä ihan kohtuullisen hyvä. Mut en mä sit vissiin ole. Piti soittaa ja tarkistaa, kuinka tehtävästä saadaan yhtälö (melkein kysyin sitäkin, kuinka se sitten ratkaistaan, mutta en kuitenkaan kehdannut, vaan ratkaisin sen itse)

Osaisitteko te ratkaista tällaisen, ja vielä siis tosiaan muodostaa siitä lausekkeen eikä vain esimerkiksi piirtää kivaa kuvaa ja katsoa vastausta siitä (niin mä tein ensiksi, ja sitten vasta aloin miettimään, kuinka se oikeasti ratkaistaan, silleen matikan kielellä)?

"Jos annat mulle neljän kilsan etumatkan, niin et varmana saa mua kiinni!" Härnää pikkuveli isosiskoa. Veli jaksaa kuitenkin kävellä vain 5km/h, kun isosisko puolestaan repii kintuistaan jopa 7km/h saadakseen veljensä kiinni. Kuinka pitkä aika siskon pitää kiirehtiä ennen kuin saa veljen kiinni, ja kuinka kaukaa äiti joutuu yllytyshullut hakemaan, vai saako se pelkästä ajattelusta sellaisen päänsäryn, että jättäisi mieluummin hakematta? 

Askel vasemmalle

Tykästyin politiikkaan jo joskus teini-iässä, mutta mikään puolue ei tullut noutamaan kotiovelta mukaan toimintaansa. Kaveriporukalla kuitenkin vuosikaudet parannettiin maailmaa; on laitettu koko demokratia uusiksi, manailtu opiskelijoiden kehnoa asemaa, ja ennen kaikkea pohdittu, mitä olisi tehty, jos meidän olisi ollut valtaa, niin kuin oli mieli.

Joskus kolmannen lapsen kohdalla aloin jo tosissani seuraamaan, mitä siellä mäellä oikein tapahtuu ja etsimään sitä omaa puoluettani. En osannut päättää. Olisi pitänyt liittyä demareihin, koska silloinen anoppi tai kokoomukseen, koska ajatusmaailma oli kovin tuttu. Keskusta nyt vaan jäi vähän keskelle, eikä edes oma hehtaarin metsätilkku tuonut sitä lähemmäs.

Harkitsin kokoomusta kovasti joissakin vaaleissa joskus, kun ne niin kovasti ja hienosti nosti terveydenhuollon ja erityisesti vanhukset keskiöön vaaliteemoissaan. Olen oppinut jo jotain. Vaalilupaukset on vähän niin kuin, no, miten sen nyt sanoisi, mainontaa. Puhutaan sitä, minkä yleisö tahtoo kuulla.

Harkitsin jonkun kunnan asukasillan jälkeen jo tosissani demareita. Mä kun lupasin itselleni, että se puolue käy, mikä mut varta vasten mukaan hakee ja kädestä pitäen vie. Ne lupasi kädestä pitäen viedä, ensin kahville ja sitten puolueen toimintaan mukaan. Join sovitun kahvin yksin, ja totesin, että jonnekin muualle siis.

Otin viime syksynä ison loikan vasemmalle. Yllätin sillä aika monet (enkä kyllä mitenkään vähiten itseäni), mutta niskaan tullut kivisade on loppupeleissä jäänyt aika harmittomaksi ropinaksi. Joku on jopa ihan innostunut, toiset vielä penäävät syitä.

Mä en ole koskaan keskellä. Oikealta löytyi vain suuria sanoja ja vasemman keskireunasta seinä, niin eipä noita suuntia oikein jäänyt. Kaikissa on jotain hyvää. Valitsin sen, jolla mulle tärkeän kokonaisuuden kannalta on pienimmät pahat ja joka oikeasti tahtoo pitää heikomman puolta. Sen, jonka teemoihin perheestä ja hyvinvoinnista voin uskoa, ilman että tarvitsee pelätä kaiken olevan vain kauniita sanoja.

Ja sitä paitsi. Kun mä kysyin paikallisessa fb:n politiikka ryhmässä, mihin puolueeseen suurperheen äiti liittyisi, jos se jossain mielenhäiriössä tahtoisi politiikkaan, sanoivat nämä ensimmäisenä, että tule tänne. Me viedään ihan kädestä pitäen, täällä on tilaa ja tänne mahtuu.

Ja ne on kädestä pitäen taluttaneet ja kiskoneet mut kaulaani myöten mukaan. Enkä mä valita. Joku olis voinut kertoa mulle jo aiemmin, että vasemmistoliitolla on ihan oikeasti fiksujakin juttuja. Annoin pikkusormen, ne ei varmasti tyydy koko käteen ;)

Kaiken tämän keskellä on suhteellisen mielenkiintoista, että mä olen taas oppinut olemaan hiljaa. Joudun ilmeisesti harjoittelemaan suun avaamista ja järkevien sanojen muodostamista, jos mieli on pärjätä tässä pelissä joskus tulevaisuudessa. Aika näyttää. Toistaiseksi olen mielelläni kuunteluoppilaana, kunnes taas löydän ne kadoksissa olevat poliittisen korrektiuden lahjat. Minne lie katosi mokomat, kun harjoittelin suoran puheen jaloa taitoa selviytymisen varmistamiseksi.

Pienten leikkejä

Kolme nuorinta pääsi Esikoisen huoneeseen toviksi leikkimään. Pian jo kipitti Esikoinen noutamaan kameraa, kun poikien touhuja piti kuvata.

Tää on varmasti paras sijoitus leluista. Ei mikään halpa, mutta säilyttää suosionsa vuodesta toiseen.

Esikoisen se on, eikä se sillä enää paljon leiki, mutta nuoremmat tykkää valtavasti. Ja minä. Luonnollisesti.

Rääpäle puolestaan on löytänyt Esikoisen huoneesta parhaimman mahdollisen leikkikaverin. Peilivauvan. Peilivauva on oikeasti ihan mieletön tyyppi, ja sitä on läpsimisen lisäksi tosi kiva pussata.

Millaisia leikkejä muilla?

Painaako rakkaus enemmän kuin menestys

Kyllä kyllä. Myös minä olen pähkäillyt tasa-arvoa suomalaisessa työelämässä näin naistenpäivän kunniaksi. En usko lasikattoihin enkä pidä kovin relevanttina keskustelua kahdeksastakymmenestä sentistä (paitsi jos keskustellaan vuosikkaiden keskimääräisestä pituudesta, mutta siitähän ei tälläkään kertaa ole kyse. Ikinä ei ole kyse siitä, kun tuosta on puhetta). Lisää miehiä matalapalkka-aloille, niin kummasti on kahdeksankymmentä senttiä jo naisillekin yhdeksänkymmentä, ja se metri euro saman myös. Tai voihan naiset lopettaa kutsumustyöt ja siirtyä sinne, missä rahakin on ja ruveta mennessään esittämään isompia palkkatoiveita. Niin ne miehetkin tekee, ja siksi niille maksetaan. Koska mies kehtaa pyytää.

Kaikkien tuntema sanonta kuuluu, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen. Monesti onkin, miesjohtajilla on yleensä perhe, ja miesjohtajan perheestä huolehtii yleensä nainen. Jäin kuitenkin miettimään, mitä on menestyvän naisen takana. Sanontoja toki löytyy niinkin päin. Sanovat, että jokaisen menestyvän naisen takana on altaallinen tiskejä. Ja sanovat niinkin, että jokaisen menestyvän naisen edessä on mies, joka yrittää estää häntä.

Mutta löytyykö niitä miehiä naisten taakse, niin kuin naisia miesten taa? Aiheesta on tehty ihan oikeaa tutkimustakin Jyväskylän Yliopistossa. Tunnustan mielelläni kirjoittavani tätä postausta hyvin, hyvin pikaisen vilkaisun jälkeen.

City-lehden otsikon tavoin myös minä mietin, Onko naisen valittava rakkauden ja menestyksen välillä? Uskon ja toivon, että oikea rakkaus antaa sekä naiselle että miehelle mahdollisuuden menestyä. Toivon, että vihdoin voisi menestyvän naisen takana olla mies, joka olisi vaimonsa menestymisestä onnellinen. Ehkä tässä on vielä tasa-arvoon matkaa (kuinkahan sitä poikansa kasvattaisi), mutta tässäkin asiassa on näin toisella kierroksella ollut mulla matkassa parempi onni.

Tasa-arvoisen työelämän takana on mun näkemykseltä tasa-arvoinen parisuhde, sellainen missä kummankaan paikka ei sukupuolensa perusteella ole joku tietty, vaan taipumukset määrittää enemmän. Ja jos molemmilla on taipumukset muualle kuin tiskipöydän, hellan ja jääkaapin väliin ympyrää kiertämään (unohtamattakaan nyt tietysti pyykinpesukone-kuivausrumpu-pyykkikori-akselia) niin kommunikointikyvyllä voitaisiin asiat ratkaista siten, että molemmat saisi menestyä kodin ulkopuolella.

Perinteiset sukupuoliroolit katkeroittaa, jos haluttu menestys on roolin ulkopuolella ja sen tavoittelu estetään.

Yksitoista

Sitä mä vaan, että mihin aika on hävinnyt?

Ylin kuva on Kirpun ristiäispäivältä, keskimmäinen alkusyksystä 2010, hetkeä ennen kuin maailma hajosi ja viimeinen viime syksyltä. Kuinka se onkaan kasvanut.

Ei mennyt niin kuin Strömssössä

Selvästi meillä on käsitetty jotain pikkujuttuja väärin.

Mä oon kuullut juttuja, että olisi jotenkin hirveän in kaikki itujen syönnit ja sellaiset. Ja vielä parempi, jos kasvattaa itunsa ihan itse. Veikkaan kuitenkin, ettei sillä ihan tätä meinattu?

Hupsis, kuis noi nyt noin villiintyi?

Ja samaan syssyyn voi toki laittaa sanonnatkin ihan uusiksi.

Hyvin syöty on puoliksi luettu. Meillä tosiaan nauttii kirjallisuudesta kaikki. Ja kaikin aistein.

Opetusryhmien pienentäminen vain opettajien etu?

Huomasin tämän aamun kunniaksi juuttuneeni mihinkään johtamattomaan inttämiseen peruskoulun luokkakokojen kasvattamisen järkevyydestä (tai järjettömyydestä) sekä siitä, mikä on oppilaan ja mikä taas opettajan edun mukaista. En aio referoida teille keskustelua itsessään (eikä perustelemattoman inttämisen referoinnissa mitään järkeä olisikaan), mutta haluan teidät mukaan ensin keskustelun alkulähteille ja sieltä omaan näkökulmaani.

Helsingin Sanomat nosti aiheen esiin näin: Professori: Oppilaiden siirrot erityisluokille lähinnä töiden pallottelua luukulta toiselle (HS 4.3.15, Pääkirjoitus, erityispedagogiikan professori Timo Saloviita)

Timo Saloviita nosti esiin epäkohdan, jossa opettajat itse pääsevät säätämään itseään koskevia lakeja, 35 prosentilla sivistyslautakunnan jäsenistä on opettajatausta ja sivistyslautakunnan suhteet OAJ:hin eli opettajien ammattijärjestöön ovat poikkeuksellisen hyvät.

Esimerkiksi opettajien haitallisesta oman edunvalvonnasta Saloviita nosti esiin opetusryhmien pienentämisen. Opettajat ovat Saloviidan mukaan antaneet perusteettomasti ymmärtää pienempien ryhmäkokojen edistävän oppimista. Ja juttu jatkuu samalla tasolla, käykääpä itse lukemassa.

Käymääni keskusteluun linkitettiin toki luokkakokoihin liittyen myös vanhempi uutinen, Hesarista sekin: Suomalaiskoulujen suuret luokkakoot paljastuivat myytiksi (HS 9.9.14)

Suomalaisessa alakoulun luokassa on keskimäärin 19 oppilasta. Keskimäärin 19 oppilasta ja yksi opettaja. Nythän voidaan hyvin inttää, ettei mitään tarvetta luokkakokojen pienentämiselle ole, eikö niin? (Vertailukohdaksi meidän kaupungin ekaluokkien oppilasmääräjakauma parilta viime vuodelta 12-25, yksi opettaja, jakotunteja vähennetty, koulunkäyntiavustajia vähennetty, erityisopettajia vähennetty)

Ymmärrän toki, että joillakin hyvin hatarilla perusteluilla saadaan ehkä luokkakokojen kutistaminen (eli jakauman supistaminen lähemmäksi keskiarvoa) näyttämään vain opettajan edulta. Tunnustan kuitenkin, että seurattuani useamman ekaluokan toimintaa niin vanhempana, sijaisopena (epäpätevänä sellaisena, kun vielä luulin tahtovani opeksi), opettajan tyttärenä ja ystävänä sekä vanhempainyhdistyksen jäsenenä mielessäni on ihan tavallisen ekaluokkalaisen etu ja oikeus oppia kauan ennen sitä faktaa, mikä opettajan työn helpoimmaksi tekisi.

Mennään vähän syvemmälle siihen keskivertoluokkaan, jossa on ne yhdeksäntoista oppilasta. Lasketaan vähän.

Näistä yhdeksästätoista keskimäärin:
- 4-6% ADHD-diagnoosi (lähde: Lääkärilehti) eli n. 0,05*19=1
- 5% oppimishäiriö, lukihäiriö tms. (lähde: Terveyskirjasto) eli n. 0,05*19=1
- 7% kärsii jonkin asteisesta SLI:stä, tunnettiin ennen dysfasiana (lähde: Terveyskirjasto) eli n. 0,07*19=1
- 30% tulee kodista, jossa puhutaan äidinkielenä muuta kuin suomea, Helsingissä vaihteluväli 0-63% (lähde: Monikulttuurisuus ei mene tasan Helsingin kouluissa, HS 29.9.14) eli n. 0,3*19=6

Näin meille jäi tuosta keskiverto yhdeksäntoista oppilaan ekaluokasta kymmenen ns. keskivertolasta, joista osalle varmasti keksittäisiin vielä joku psyykkinen dg, fyysinen dg taikka ihan vain asennevamma. Osa näistä lapsista lukee jo sujuvasti kouluun tullessaan ja laskee myös, osa ei muista koskaan mistään kirjaimista tai numeroista kuullensakaan. Käytöstapoja ei tunneta, liima käytetään vieruskaverin kirjan sivuihin ja saksilla leikataan edessä istuvan letit poikki. Kengissä on nauhat, muttei niitä osata sitoa ja vessasta kuuluu vielä se iänikuinen: "Pyyhkimään!"

Mä nyt vaan, että saattaa olla, että se luokkakokojen pienentäminen saattaisi kuitenkin olla myös lasten etu... Niinku ehkä. Ja että niitä jakotunteja, avustajia ja erityisopeja ihan oikeasti tarvittais. Niinku oikeesti. En edes uskalla kertoa, millä tasolla ylöspäin eriyttäminen on kuvailemassani keskivertoryhmässä, jonka ainut vaihtoehto on edetä hitaimman vauhtia...

Ainekirjoitus 2015: Valkoinen Unelma

Tällä kertaa ainekirjoituksen aiheen pääsi valitsemaan Milla Mammalaiffii-blogista.

---

Voisin kertoa teille iltaretkestä talvisen kaupungin puistossa, yksi lapsi kantorinkassa ja muutama jalan tai pulkassa istuen, iltana jolloin kaikki muut olivat lumimyrskyn vuoksi jääneet kotiin.

Tai voisin kertoa siitä satiini-pitsi-mekosta, huntuineen kaikkineen ja riisisateesta, siitä päivästä ja kaikesta siitä, mikä jäi vain unelmaksi. Jätän kuitenkin mekon edelleen kellastumaan kaappiin, en avaa valokuva-albumia.

Minun valkoisella unelmallani on neljä jalkaa ja häntä.

Muistan kuin eilisen, miten toimme Jääkarhun kotiin. Meidän piti käydä vain katsomassa pentuja. Meidän piti vain tutustua rotuun. Meidän piti vain, ja silti sylissäni istui koko kotimatkan tärisevä ja pahoinvoiva valkoinen karvapallo.

Hovawarttimme ei ollut järin otettu tuliaisistamme. Ulkona oli jo pimeää, kun koirat esiteltiin toisilleen. Aika tovin sai käyttää vakuuttamalla Howavartille, ettei pieni ollut sille mikään uhka, eikä tosiaankaan paisti.

Erossa koirat laitettiin kahtia, Jääkarhu lähti mukaani. Se seisoo vankkumatta minun (tai lasten) ja potentiaalisen uhkan välissä. Se turvaa minuun yhtä varauksetta kohdassaan itselleen uutta ja arveluttavaa, niin kuin vaikkapa onkivavan vastaantulevalla vaeltajalla. Kukaan ei kurkista meidän vaunuihin, jos Jääkarhu on läsnä, eikä vieraat nosta lapsia syliin ennen kuin ovat koiran vakuuttaneet (tai minä olen vakuuttanut) hyvistä aikeistaan.

Jääkarhun perässä on menty paikkoihin, joihin en olisi ikinä muuten päässyt (niin kuin vaikka eksytty Repovedellä, kun se suunnisti nenällänsä ja me perässä...) ja sen turkkiin on itketty niin monet kerrat.

Vaikka olen kasvanut koirien keskellä, en edes tiennyt, että ihmisen ja koiran välille voi muodostua tällainen suhde, vankkumaton luottamus molemmin puolin. Tiedän Jääkarhuni rajat ja kunnioitan niitä, ja se on läsnä heti, kun sitä tarvitsen.

Television voi hyvällä omalla tunnolla sulkea, kun parempaa viihdettä meille järjestää Jääkarhu lumihangessa tai oman köytensä (tarvittaessa jopa häntänsä) kanssa.

Ison ja itsenäisen koiran kouluttaminen ei toki ollut helpoin homma, kun vielä miellyttämisen halukin uupuu. Pahempiakin luupäitä on kuitenkin tullut vastaan. Lopputulos palkitsee. Luotettavuudessa ei yksikään ihminen tätä päihitä, uskollisempaa ystävää ei löydy.

Meidät (tai ainakin minut) on vallannut paitsi lapinhulluus, polttava tarve päästä kauas pois, myös vauvakuume. Koiravauvakuume. Joku järki tässä kuitenkin on, mikä tahansa ei vain käy. Mutta toisen tällaisen, toisen tällaisen valkoisen unelman huolin koska vain.

Jälkilisäys:
Niinhän siinä kävi, että toinenkin näitä mielettömiä otuksia löysi meille. Kun on oman koirarotunsa löytänyt, ei siitä enää irti pääse.

Synttäreitä

Täystuho tosiaan täytti viisi viime kuun puolivälissä. Toinen täyttää yksitoista nyt alkukuusta. Tänäkin vuonna pistettiin poikien aikuissynttärit (kummit&mummit) yhteen ihan vain elämän helpottamiseksi.

Toisen koristelema

Tarjoiluistakin luistin jälleen kerran sieltä, mistä aita on matalin. Yli sentään, ei tullut ihan riman alitusta. Kummallekin pojalle täytin ja kuorrutin oman täytekakun (kaupan valmispohjiin, oujee), ja pojat sai koristella itse.

Täystuhon koristelema

Isoon kulhoon mies kaatoi keksejä ja karkkilaatikosta avasin kannen. Kaupan raakapakaste cocktail-piirakat valmistui uunissa helposti, vähän limpparia, sopivasti teetä ja monta pannullista kahvia. Helppoa. Ei suurta stressiä.

Toisen kakku ylhäältä

Jatkoa ajatellen tarvii kyllä miettiä tuota "aikuissynttärit" nimitystä... Jos paikalla on yksitoista lasta (0-14v, joista seitsemän alle kouluikäisiä) niin onko ne enää aikuissynttärit?

Täystuhon kakku ylhäältä

Lapsilla kuitenkin tuntui olevan ihan älyttömän hauskaa. Koululaiset sulkeutui Kirpun ja Toisen huoneeseen, suurin osa pienistä Täystuhon ja Viimeisen huoneeseen ja vain kaksi nuorimmaista pyöri aikuisten seurana.

Ja mustakin oli ihanaa nähdä ihmisiä, joita harvemmin näkee, kun jokainen elää omaa kiirettään. Ihan niin kuin minäkin. Viikon päästä sitten 11v kaveriversio, saas nähdä kuinka selviän hengissä tusinasta lapsia, omista ja vieraista.