Viikon päivät olen pyöritellyt päässäni lasten kasvatusta. Miettinyt omia periaatteitani, tavoitteitani ja sitä, miten sen parhaimmin sanoiksi pukisin.
Esikoisen syntyessä mulla oli paljon yksittäisiä asioita koskevia periaatteita. Että lapsen naaman pitäisi aina ihmisten ilmoilla olla puhdas ja tukan kammattu. Että karkkipäivää ei koskaan tulisi, viikkorahojen käytöstä pitäisi aina kuitit toimittaa. Ja käytöksenkin pitäisi olla ihmismäistä, ettei kukaan vain voisi syyttää ikääni siitä, että lapsi käyttäytyy kuin... no, lapsi.
Nyt melkein kolmetoista vuotta myöhemmin mietin kasvatusta toisenlaisista lähtökohdista. Mietin sitä, mihin tällä kaikella pyrin, mikä on se maali, johon tähtään. Koska kyllä, mulla on ihan selkeä kasvatustavoite.
Että nämä lapset, jokainen näistä, kasvaisi täyteen potentiaaliinsa. Että ne voisivat tehdä työkseen sitä, mitä tahtovat sen sijaan että tekevät sitä, mihin pystyvät. Että ne voisivat perustaa tai olla perustamatta perheen, sellaisen kuin tahtovat ja niiden taidot siihen riittäisi. Että ne osaisivat sitten pyytää apua, vaikka taidot riittäisi, mutta voimat ei. Että näistä lapsista tulisi ihmisiä ihmisille.
Esikoisen ollessa pieni, ajattelin, että on kovinkin tärkeää, että lapsi oppii rahan arvon ja käyttämään rahaa järkevästi. Nyt toivon, että sen lisäksi nämä oppisivat rahan olevan vain rahaa, vain vaihdon väline. Ja että on olemassa asioita, joita ei koskaan kannata rahalla mitata eikä mistään summasta vaihtaa.
Kun näitä kasvatustuloksia joskus mitataan, toivon että nämä lapset ennen kaikkea ovat oppineet olemaan ihmisiä ihmiselle. Pitämään heikomman puolta. Auttamaan apua tarvitsevia. Ja tekemään sen nimenomaa siksi, että tahtovat eikä siksi, että se on oikein, äiti käskee (tai toivoo) tai vielä pahempi, rahallisen korvauksen vuoksi. Toivon näiden oppivan myös sen, että lupaukset on aina pidettävä. Toivon, etteivät koskaan lupaa mitään sellaista, mitä eivät voi pitää.
Siksi minä täällä hoen, että ketään ei saa lyödä, apua pyytävää täytyy auttaa, läksyt pitää tehdä eikä ketään saa jättää yksin. Siksi en hanki niille kaikkea sitä materiaa, minkä tahtovat, enkä hankkisi vaikka voisin. Siksi lupaan vähän, mutta pidän lupaukseni. Aina.
Ja siksi olen loukkaantunut siitä, että muu maailma kääntää takkinsa, sanat ovat pelkkää helinää ja vain raha kelpaa onnistumisten mittariksi. Kellä on paksuin lompakko, kauneimmat tyhjät sanat, komein titteli... Miksei elämässä onnistumista mitata rehellisyydellä, vilpittömyydellä, avuliaisuudella? Rohkeudella?
Suurin ongelmani kasvatuksessa on säilyttää lasten luottamus ihmisiin, jotta he vielä joskus olisivat ihmisiä ihmiselle. Jos jotain toivon näille, jos keksisin, kuinka sen voisin opettaa, niin sen, että oppisivat kuuntelemaan sydämellä korviensa sijaan. Korvat tavoittavat vain tyhjät sanat. Sydän kuulee enemmän.
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
lauantai 30. toukokuuta 2015
Ensimmäisiä ja viimeisiä
Loppuviikosta käytiin allekirjoittamassa Rääpäleen päivähoitosopimus. Syksyllä pitäisi itse kunkin olla jo tekemässä jotain tuottavaa tai ainakin kovasti suunnitella sitä.
Täystuho puolestaan juhli ensimmäistä kertaa kaverinsa synttäreitä ilman äitiä.
On juhlittu aika monet kevätjuhlat. Tänään kyynel silmäkulmassa.
Täystuho puolestaan juhli ensimmäistä kertaa kaverinsa synttäreitä ilman äitiä.
On juhlittu aika monet kevätjuhlat. Tänään kyynel silmäkulmassa.
Katselen taivasta, suurta äärettömyyttä,
ja mietin, kuinka kaikki on järjestynyt
kohdalleen suurten siipien suojassa.
Sinulla on niin paljon koettavaa,
elettävää ja löydettävää
suurten siipien suojassa.
Kirppu puolestaan sai stipendin luokkansa parhaana ja Toisenkaan todistuksessa ei moitteen sijaa juuri löytynyt. Eiköhän nämä nyt voi hyvillä mielin laskea kirmaamaan kesälaitumille.
keskiviikko 27. toukokuuta 2015
Valtio voi hyvin. Me emme.
Pitkin kevättä olen kuullut juttuja väärän puolueen kannattamisesta. Tänään toivon useammankin tajunneen kannattaneensa väärää puoluetta. Itse en kuitenkaan niin tee.
Ensin bongasin kolme tärkeintä ministeriä. Jos me neljässä vuodessa ei päädytä sotaan, jos meillä on enää mitään diplomaattisia suhteita minnekään, se on ihme. Jos neljässä vuodessa ei ole onnistuttu tuhoamaan julkisista palveluista arjelle tärkeimpiä (koulutusta, päivähoitoa, terveydenhoitoa, vanhuspalveluita) niin mä lupaan juosta kaduilla huutamassa hallelujaa.
Kyllähän te, fiksut ihmiset, jo leikkauslistat bongasitte. Kehitysavun? Subjektiivisen päivähoito-oikeuden? Perheellisen työttömän työnvastaanottamisen hankaloittamisen? Päivähoidon ryhmäkokojen kasvattamisen? Perusopetuksen ryhmäkokojen kasvattamisen? Opintotuen leikkauksen? Terveydenhoidon asiakasmaksujen nousun? Ja vihreämpi väestönosa hei... kehnosti käy tuulivoimallekin.
Puolustusvoimille sentään annetaan lisää rahaa. Tulee tarpeeseen, kun Soinista tehtiin ulkoministeri.
Kyllä tekis mieli sanoa, että viis kirkosta, tämä hallitus saa mut suunnittelemaan eroa Suomesta.
Ensin bongasin kolme tärkeintä ministeriä. Jos me neljässä vuodessa ei päädytä sotaan, jos meillä on enää mitään diplomaattisia suhteita minnekään, se on ihme. Jos neljässä vuodessa ei ole onnistuttu tuhoamaan julkisista palveluista arjelle tärkeimpiä (koulutusta, päivähoitoa, terveydenhoitoa, vanhuspalveluita) niin mä lupaan juosta kaduilla huutamassa hallelujaa.
Kyllähän te, fiksut ihmiset, jo leikkauslistat bongasitte. Kehitysavun? Subjektiivisen päivähoito-oikeuden? Perheellisen työttömän työnvastaanottamisen hankaloittamisen? Päivähoidon ryhmäkokojen kasvattamisen? Perusopetuksen ryhmäkokojen kasvattamisen? Opintotuen leikkauksen? Terveydenhoidon asiakasmaksujen nousun? Ja vihreämpi väestönosa hei... kehnosti käy tuulivoimallekin.
Puolustusvoimille sentään annetaan lisää rahaa. Tulee tarpeeseen, kun Soinista tehtiin ulkoministeri.
Kyllä tekis mieli sanoa, että viis kirkosta, tämä hallitus saa mut suunnittelemaan eroa Suomesta.
Päätöntä pyöritystä
Arvatkaapa, mistä löysin itseni eilen kera parinkymmenen esiteinin?
Esikoisen luokkaretki kaipasi "kipeästi" valvojia ja jossain mielenhäiriössä tarjouduin lähtemään. Koko päivä oli ihan päätöntä pyöritystä ja käveltyä tuli varmasti toistakymmentä kilometriä. Asfalttiteitä. Kutoset itsessään olivat ihan mahtavia, päivän päätteeksi vasta alkoi väsy uhmaaminen.
Lapset saivat kierrellä aluetta vapaasti (puhelimet ja äänet päällä), meitä huoltajia oli mukana opettajan lisäksi muutama. Kyllä oli mulla ikäkriisi taas. Reissumme aikuisista ainoana minäkin halusin osaksi päätöntä pyöritystä. Ja jonoissa taas koin ehdottomasti olevani liian vanha nauttimaan lystistä ihan täysillä. Epäreilua. Olla liian nuori viihtymään vain aikuisparkissa tai puistossa pyörien ja liian vanha nauramaan, kun jännitys nipistää mahan pohjaa. Ihan selkeä ikäkriisi.
Oltiin siis Linnanmäellä. Toiset luokkaretkellä, minä jälleen kerran aikamatkalla. Kuinka monta muistoa voi mahtua yhteen huvipuistoon? Niitä ihan ensimmäisiä, joista on jäljellä enää vain jotain sumuista ja yhdet makkaraperunat liikaa. Teinivuosia, kesiä jolloin vietin aikaa siellä varmasti enemmän kuin kotona, kausikortti oli ja kaikki.
Seurustelun alkamisia ja päättymisiä, läksiäisiä. Avioeropäätös kesäkauden päättäjäispäivänä. Katkeransuloisia muistoja monta.
Moni asia on vuosien mittaan muuttunut, mutta perimmäinen pysyy. Pimeänä aikana, kaikkien valojen palaessa Linnanmäki vasta pääsee täyteen loistoonsa. Keskellä kirkasta päivää se on vain varjo todellisesta loistostaan.
Vaikka on se silloinkin ihan mielettömän ihana paikka.
---
Kevätjuhlat vol2 on nyt takana ja päiväkotilaiset päättivät kevätkautensa eilen, toinen possuna ja toinen ankkana. Ihan luonnerooleissaan olivat. Mehujätskit juhlan päätteeksi ja niin olivat onnellista poikaa, että.
Esikoisen luokkaretki kaipasi "kipeästi" valvojia ja jossain mielenhäiriössä tarjouduin lähtemään. Koko päivä oli ihan päätöntä pyöritystä ja käveltyä tuli varmasti toistakymmentä kilometriä. Asfalttiteitä. Kutoset itsessään olivat ihan mahtavia, päivän päätteeksi vasta alkoi väsy uhmaaminen.
Lapset saivat kierrellä aluetta vapaasti (puhelimet ja äänet päällä), meitä huoltajia oli mukana opettajan lisäksi muutama. Kyllä oli mulla ikäkriisi taas. Reissumme aikuisista ainoana minäkin halusin osaksi päätöntä pyöritystä. Ja jonoissa taas koin ehdottomasti olevani liian vanha nauttimaan lystistä ihan täysillä. Epäreilua. Olla liian nuori viihtymään vain aikuisparkissa tai puistossa pyörien ja liian vanha nauramaan, kun jännitys nipistää mahan pohjaa. Ihan selkeä ikäkriisi.
Oltiin siis Linnanmäellä. Toiset luokkaretkellä, minä jälleen kerran aikamatkalla. Kuinka monta muistoa voi mahtua yhteen huvipuistoon? Niitä ihan ensimmäisiä, joista on jäljellä enää vain jotain sumuista ja yhdet makkaraperunat liikaa. Teinivuosia, kesiä jolloin vietin aikaa siellä varmasti enemmän kuin kotona, kausikortti oli ja kaikki.
Seurustelun alkamisia ja päättymisiä, läksiäisiä. Avioeropäätös kesäkauden päättäjäispäivänä. Katkeransuloisia muistoja monta.
Moni asia on vuosien mittaan muuttunut, mutta perimmäinen pysyy. Pimeänä aikana, kaikkien valojen palaessa Linnanmäki vasta pääsee täyteen loistoonsa. Keskellä kirkasta päivää se on vain varjo todellisesta loistostaan.
Vaikka on se silloinkin ihan mielettömän ihana paikka.
---
Kevätjuhlat vol2 on nyt takana ja päiväkotilaiset päättivät kevätkautensa eilen, toinen possuna ja toinen ankkana. Ihan luonnerooleissaan olivat. Mehujätskit juhlan päätteeksi ja niin olivat onnellista poikaa, että.
maanantai 25. toukokuuta 2015
Ehdota parin yön retkikohdetta
Mun kirjoittaminen on kärsinyt runsaudenpulasta. Kovasti tekee mieli kirjoittaa, mutta yhden yhdestä ajatuksesta en saa kiinni niin, että tekstiä syntyisi, tai ainakaan se ei ole julkaisukelpoinen, jos vaikka vahingossa syntyisikin.
Olis paljon ärräpäitä. Tekis mieli ruotia kasvatusta ja kertoa kuinka kehno mä feministinä oikein olisin (musta se maailma loppujen lopuksi olis paljon helpompi paikka, kun annettais miesten hoitaa päättämiset, niiltä kun se sujuu).
Huomaa, että kesä on ihan ovella jo. Mun nimittäin todellakin tekee mieli heittää tietokone naamakirjoineen jorpakkoon ja jättää se sinne, unohtaa puhelin kokonansa kotiin heittää kersa liinaan pari (talutus)narun jatkeeksi, rinkka olalle ja häipyä eikä tulla ikinä takas. Lähdenkin, heti kun keksin kuin saan seitsemälle rekisteröityyn kärryyn tungettua kahdeksan, kaksi vasikkaa, neljä rinkkaa, teltat, makuupussit ja mitä noita nyt on. Kyllä mä tän ongelman vielä jotenkin ratkaisen, uskokaa pois. Nuuksio? Repovesi? Helvetinjärvi... Se kyllä kuulostais vähintään hyvältä tässä mielentilassa, saispa päästellä ärräpäitään ihan luvalla. Niin että ehdota parin yön kohdetta eteläisestä maanosasta (max 3-4h Helsingistä) urvelolle joka aina antaa koiransa hoitaa suunnistuksen ja eksyy. Lupaan seikkaperäisen reissuraportin.
Tai sit mä vaan otan tästä päivästä kopin, tai koko viikosta oikeastaan ja kiljun lauantaina lasten kanssa lomalomaloma ja teen taktisen katoamisen hetikohta sen jälkeen. Saas nähdä.
ps. musta tulis tosi huono feministi
Olis paljon ärräpäitä. Tekis mieli ruotia kasvatusta ja kertoa kuinka kehno mä feministinä oikein olisin (musta se maailma loppujen lopuksi olis paljon helpompi paikka, kun annettais miesten hoitaa päättämiset, niiltä kun se sujuu).
Huomaa, että kesä on ihan ovella jo. Mun nimittäin todellakin tekee mieli heittää tietokone naamakirjoineen jorpakkoon ja jättää se sinne, unohtaa puhelin kokonansa kotiin heittää kersa liinaan pari (talutus)narun jatkeeksi, rinkka olalle ja häipyä eikä tulla ikinä takas. Lähdenkin, heti kun keksin kuin saan seitsemälle rekisteröityyn kärryyn tungettua kahdeksan, kaksi vasikkaa, neljä rinkkaa, teltat, makuupussit ja mitä noita nyt on. Kyllä mä tän ongelman vielä jotenkin ratkaisen, uskokaa pois. Nuuksio? Repovesi? Helvetinjärvi... Se kyllä kuulostais vähintään hyvältä tässä mielentilassa, saispa päästellä ärräpäitään ihan luvalla. Niin että ehdota parin yön kohdetta eteläisestä maanosasta (max 3-4h Helsingistä) urvelolle joka aina antaa koiransa hoitaa suunnistuksen ja eksyy. Lupaan seikkaperäisen reissuraportin.
Tai sit mä vaan otan tästä päivästä kopin, tai koko viikosta oikeastaan ja kiljun lauantaina lasten kanssa lomalomaloma ja teen taktisen katoamisen hetikohta sen jälkeen. Saas nähdä.
ps. musta tulis tosi huono feministi
perjantai 22. toukokuuta 2015
Työllistämistöitä ja kevätjuhlia ikäkriisin keskellä
Meillä on koko kevät eletty kovin hektistä vaihetta. Tällekin viikolle on osunut useampi oikeasti iso juttu, jos nyt ei koolla tai edes ajalla mitattuna niin tärkeydeltään sitten.
---
Vanhempainvapaat on nyt ohi ja ilmoittauduin maanantaina työttömäksi työnhakijaksi, niin kuin yleensä on tapana tehdä, kun tajuaa olevansa työtön (mies pitää nyt isyysrahapäiviänsä pois ja on heinäkuun kotihoidontuella). Mielessä loistaa vielä kirkkaasti Juhana Vartiaisen toteamus äideistä, jotka ihanasti velttoilevat kotona, ja sellaiseksihan minä en rupea. Velttoilijaksi.
Keskiviikkona sitten soi puhelin. Työkkärissä tunnetusti tehdään niitä työllistämistöitä, eikös se niiden hommaa ole. Olin yrittänyt tehdä työkkärin hommaa helpommaksi ja kertoa kiinnostuksistani, koulutuksen puutteellisuudesta (lainsäädännössä on mun valmistumisen jälkeen tapahtunut isoja muutoksia mm. rakennusalan käänteinen arvonlisäverovelvollisuus, vaikka oonhan mä senkin kanssa jo ehtinyt töitä tekemään). Arvaattekos, mikä oli työkkärin paras ehdotus mun työllistymiseksi?
Jep. Etkö sä kuitenkin jäisi kotihoidontuella kotiin?
---
Keskiviikkoiltana iski ihan hirveä ikäkriisi. Mun täytyy olla ihan kamalan vanha.
Istuin yläkoulun ensimmäisessä vanhempainillassa. Tajusin siinä istuessani, että jos Esikoinen ei mun "virheistä" mitään ole oppinut, mä saatan olla viiden vuoden päästä mummo. Voi ei.
Yläkoulussa itsessään ei oikeastaan mikään ole muuttunut viidessätoista vuodessa, paitsi tietysti se, että se on yläkoulu eikä yläaste. Muistan oman kolmivuotiseni mokomassa laitoksessa, eri kaupungissa tosin, enkä muista sitä mitenkään hyvällä. Uskon kuitenkin Esikoisen pärjäävän loistavasti. Saas nähdä pärjäänkö itse, teinihelvetti, tervetuloa.
---
Kirpun ja Toisen koulun kevätjuhla on järjestetty vähän silleen tyhmästi. Vanhemmat eivät pääse juhlaan mukaan oikeastaan ollenkaan, kun koko koulun juhla on pakko järjestää yhtä aikaa, eikä kaupungissamme yksinkertaisesti ole tilaa, johon sekä oppilaat että huoltajat mahtuisivat. Muahan tämä nyt ei niin haittaa, koska olin joka tapauksessa menossa Esikoisen kevätjuhlaan, koska kutosen kevät ja silleen. Jokaiselle nappulalle olen sen kutosen kevätjuhlan luvannut ja ysin samoin, jos sinne vielä mut huolivat (eivät välttämättä huoli).
Kirpun luokan opettaja kuitenkin nappasi ohjat omiin käsiinsä ja järjesti Kirpun luokalle ihan oman kevätjuhlan. Siellä oltiin eilen. Ensin vähän näytelmiä, sitten nyyttäripöytä ja lopuksi vielä jalkapalloa vanhemmat vastaan lapset. Ihan mahtavaa!
Mukana mulla oli Kirpun lisäksi Toinen ja Täystuho, kun on kiva liikkua muutaman lapsen kanssa, eikä näihin koko perheen juttuihin meiltä kuitenkaan aina viitsisi ihan koko perhettä liikuttaa. Kun meitä on jo aika monta. Ja sitä paitsi, Viimeinen on taas kipeä. Osaporukkaa liikuttamalla ehtii myös huomioida jokaista vähän eritavalla ja enemmän. Tykkään. Tykästyn näihin tenaviin ja niiden kanssa liikkumisen helppouteen joka kerran uudelleen.
Ai mutta ne kevätjuhlat... Kirppu on oppinut käyttämään ääntään hienosti, ja oli ihanaa, kun kaikki repliikit kuului hienosti lavalta katsomoon. Kaikki on tietysti ylpeitä omistaan, mutta minä etenkin nautin nähdessäni, kuinka vahvasti varautuneesta lapsesta on kasvanut lavapersoona. Tässä tytössä on temperamenttia, jolla pääsee isompana minne vain.
---
Vanhempainvapaat on nyt ohi ja ilmoittauduin maanantaina työttömäksi työnhakijaksi, niin kuin yleensä on tapana tehdä, kun tajuaa olevansa työtön (mies pitää nyt isyysrahapäiviänsä pois ja on heinäkuun kotihoidontuella). Mielessä loistaa vielä kirkkaasti Juhana Vartiaisen toteamus äideistä, jotka ihanasti velttoilevat kotona, ja sellaiseksihan minä en rupea. Velttoilijaksi.
Keskiviikkona sitten soi puhelin. Työkkärissä tunnetusti tehdään niitä työllistämistöitä, eikös se niiden hommaa ole. Olin yrittänyt tehdä työkkärin hommaa helpommaksi ja kertoa kiinnostuksistani, koulutuksen puutteellisuudesta (lainsäädännössä on mun valmistumisen jälkeen tapahtunut isoja muutoksia mm. rakennusalan käänteinen arvonlisäverovelvollisuus, vaikka oonhan mä senkin kanssa jo ehtinyt töitä tekemään). Arvaattekos, mikä oli työkkärin paras ehdotus mun työllistymiseksi?
Jep. Etkö sä kuitenkin jäisi kotihoidontuella kotiin?
---
Keskiviikkoiltana iski ihan hirveä ikäkriisi. Mun täytyy olla ihan kamalan vanha.
Istuin yläkoulun ensimmäisessä vanhempainillassa. Tajusin siinä istuessani, että jos Esikoinen ei mun "virheistä" mitään ole oppinut, mä saatan olla viiden vuoden päästä mummo. Voi ei.
Yläkoulussa itsessään ei oikeastaan mikään ole muuttunut viidessätoista vuodessa, paitsi tietysti se, että se on yläkoulu eikä yläaste. Muistan oman kolmivuotiseni mokomassa laitoksessa, eri kaupungissa tosin, enkä muista sitä mitenkään hyvällä. Uskon kuitenkin Esikoisen pärjäävän loistavasti. Saas nähdä pärjäänkö itse, teinihelvetti, tervetuloa.
---
Kirpun ja Toisen koulun kevätjuhla on järjestetty vähän silleen tyhmästi. Vanhemmat eivät pääse juhlaan mukaan oikeastaan ollenkaan, kun koko koulun juhla on pakko järjestää yhtä aikaa, eikä kaupungissamme yksinkertaisesti ole tilaa, johon sekä oppilaat että huoltajat mahtuisivat. Muahan tämä nyt ei niin haittaa, koska olin joka tapauksessa menossa Esikoisen kevätjuhlaan, koska kutosen kevät ja silleen. Jokaiselle nappulalle olen sen kutosen kevätjuhlan luvannut ja ysin samoin, jos sinne vielä mut huolivat (eivät välttämättä huoli).
Kirpun luokan opettaja kuitenkin nappasi ohjat omiin käsiinsä ja järjesti Kirpun luokalle ihan oman kevätjuhlan. Siellä oltiin eilen. Ensin vähän näytelmiä, sitten nyyttäripöytä ja lopuksi vielä jalkapalloa vanhemmat vastaan lapset. Ihan mahtavaa!
Mukana mulla oli Kirpun lisäksi Toinen ja Täystuho, kun on kiva liikkua muutaman lapsen kanssa, eikä näihin koko perheen juttuihin meiltä kuitenkaan aina viitsisi ihan koko perhettä liikuttaa. Kun meitä on jo aika monta. Ja sitä paitsi, Viimeinen on taas kipeä. Osaporukkaa liikuttamalla ehtii myös huomioida jokaista vähän eritavalla ja enemmän. Tykkään. Tykästyn näihin tenaviin ja niiden kanssa liikkumisen helppouteen joka kerran uudelleen.
Ai mutta ne kevätjuhlat... Kirppu on oppinut käyttämään ääntään hienosti, ja oli ihanaa, kun kaikki repliikit kuului hienosti lavalta katsomoon. Kaikki on tietysti ylpeitä omistaan, mutta minä etenkin nautin nähdessäni, kuinka vahvasti varautuneesta lapsesta on kasvanut lavapersoona. Tässä tytössä on temperamenttia, jolla pääsee isompana minne vain.
sunnuntai 17. toukokuuta 2015
Hyvästit seitsemäntoista vuoden jälkeen
Okei. Mä voin sanoa noin tietysti vain viidestätoista vuodesta, kun en sen kauempaa ole mukana ollut edes ajatuksissa. It takes Two To Twirl, haikeus iski, ympyrä sulkeutui taas uudelleen ja lähdin ajamaan kotiin. Lukija kysyy nyt toki, että mitkä hyvästit, mikä haikeus, mikä ympyrä ja miten niin Twirl eikä tango. Tarina pitää sisällään viisitoista vuotta yhdessä päivässä, ja selviytymisohjeet ainoana aikuisena viiden lapsen kanssa Suomen (ellei peräti Euroopan) suurimmassa roolipelitapahtumassa. Ennakointi on kaiken A ja O.
Viisitoista vuotta sitten päädyin vahingossa Ropeconiin. Roolipelejä olin siinä vaiheessa pelannut kynällä ja paperilla pari vuotta, seuraa ei ohjelmaan osallistuminen kiinnostanut, hengaillu kyllä enkä minä pieni 15v teini ymmärtänyt muuta kuin sen, että tänne täytyy päästä uudelleen, tämä täytyy ottaa haltuun. Näin silloin tyttöjä mekoissaan tanssimassa ja olisin kovasti tahtonut mukaan. En uskaltanut yksin, enkä saanut ketään kaveriksi.
Viisitoista vuotta sitten, kesä 2000, ja nelikon isä. Siitä se tarina alkoi. Olen palannut Dipoliin sen jälkeen monena vuonna. 2001 hengailtiin vain edelleen. 2002 hengailin jättimäisen mahani kanssa, Esikoinen syntyi paria viikkoa myöhemmin.
2004. Toinen meni vanhemmilleni hoitoon ja Esikoisen kanssa vietimme perheaikaa siellä yhden lauantain. Minä vanhojentanssipuvussani, Esikoinen n. 2v prinsessamekossaan. Aika moni pysäytti silloin kuvatakseen. Nelikon isä palasi takaisin vielä vietyään meidät kotiin, harmitti. Mäkin olisin halunnut jäädä.
2005. Pomppulinna aikuisille <3 Vihdoin pääsin osallistumaan tansseihin, rakastuin pornopolkaan.
Murheenkryyni oli silloin ihan uusi. Nukuttiin viikonloppu autossa, tai nukkui ketkä nukkui. Kofeiinitableteillla taisi valvoa useampikin (joskaan en minä). Joku syytti mua Isin Autolla ajelusta, nauratti ilmeet, kun kerroin ajavani ihan omalla autollani.
2006. nelikuinen Kirppu oli matkassa mukana. Taas tanssittiin vähän lisää, katseltiin upeaa gaalaa ja taidettiin jo osallistua vähän puheohjelmaankin. Pikkuhiljaa alkoi tapahtuma tuntua omalta paikalta, muodostua perinteeksi. Murheenkryynin takakontissa oli yllättävän hyvä nukkua vauva kainalossa. Vaunuissa olevaa vauvaa ihasteltiin paljon, jopa ennen vaunuihin katsomista. Nauratti lykätä lastenvaunuissa kokispulloja...
2008. 2009. Tanssia, ohjelmaa, perinteitä. Pornopolkaa, pyttipannua, ampiaisia kahvimukissa. Hengailua, naurua.
Ja sen jälkeen monen vuoden tauko. 2013 vein mieheni katsomaan, mistä tässä kaikessa oikeasti on kysymys, hengailtiin vain. Tänä vuonna mun ei pitänyt mennä. Ajankohta inhottavan hankala näin toukokuussa kesän lopun sijaan ja samalle viikonlopulle tekemistä vaikka mitä. Vaan kuinkas kävi. Polte kasvoi liian suureksi, oli pakko päästä. Mä halusin tanssimaan. Mä halusin päästä sanomaan hyvästi, viimeistä kertaa Dipolissa. Kaikki muistot vielä kerran. Teinivuodet vielä kerran.
Niin Rääpäle jäi Miehen seuraksi kotiin eilen aamulla ja minä sulloin autoon viisi lasta ja lähdin tanssitunneille ja näyttämään lapsille, mistä tässä kaikessa oikein on kyse.
Eipä sitten juuri muuta tehty kuin tanssittiin. Aluksi ostettiin rannekkeet ja merkattiin Viimeinen ja Täystuho katoamisen varalta, kierrettiin alue pikaisesti läpi ja suunnistettiin Smökkiin harjoituksiin.
Ihmeissään olivat kaikki viisi. Ihan oikeita robotteja ja vaikka mitä. Viimeinen hellyttävästi kuiskasi robottipuvun nähdessään (ja kuultuaan, että se tosiaan on vain puku, siellä sisällä on ihminen ja se on ihan kiltti): "Äiti, sitä ei saa tappaa". No ei, ei saa.
Melkein tunnin tenavat viihtyivät Smökin nurkassa tutkimassa kirjojaan ja ihmettelemässä tanssia ja pukuja.
Kun muksujen jaksaminen alkoi hiipua, käytiin uudelleen vähän kävelyllä, etsimässä tuttuja. Niitä ei löytynyt, mutta kivi-sakset-paperi-turnaus sen sijaan löydettiin. Ja sitä jämähdettiin seuraamaan hyväksi toviksi.
Isommat ihmetteli, että miten niin yksinkertaisesta pelistä voidaan saada näin hauska. Jaaaaa. Eihän siihen tarvita kuin pari larppaajaa ja juontajalta muutama vitsi ruotsalaistuomareista. Silloin vanhoina hyvinä aikoina nämä turnaukset käytiin pomppulinnassa pomppien... Siinä, jos missä, oli tyyliä!
Tenaville etsittiin vielä vessaa ja kaksitoista metriä lakua ennen takaisin tanssin pariin suuntaamista.
Kahdellatoista metrillä sain tanssia vielä tunnin lisää ja olisin saanut kauemminkin, ehkä.
Totesin kuitenkin harjoituspäivän olevan mulle riittävä, ja pienten nahinan tason samoin, joten suunnattiin suosiolla kotiin. Autossa Esikoinen ihmetteli, että miten näin pienessä maassa voi tapahtua jotain noin hauskaa. Hyvä kysymys. Ehkä tässä kylmässä, pimeässä peräpohjolassa selviytyminen vaatii sellaista hulluutta, mitei muualta löydy samassa mittakaavassa?
Kotona syötin lapset, ja koirat, käytin koirat ulkona ja laitoin pienet sänkyihinsä (Mies parka sai valvoa niiden nukahtamisen, ei kuulemma ollut helpoin homma). Minä ajoin takaisin Otaniemeen tanssimaan tanssiaisiin.
Tanssin pornopolkalla itseni pyörryksiin, jalat kipeiksi ja käteni mustelmille (koska aina on joku, joka ei osaa ottaa oikein kiinni). Ensimmäinen parini kysyi, että muistanko tämän. Voi miten teki mieli vastata, etten, ihan ekaa kertaa tässä... Muistan ja osaan.
Neljännen setin viimeinen tanssi sai mut toteamaan, että eiköhän tää ollut tässä. Two to Twirl, jonka hitaana, haikeana valssinakin voisi tanssia, sai mut suuntaamaan kotiin. Hyvästi Dipoli, hyvästi teinivuodet. Paljon ihania, mahtavia muistoja kaikista noista.
Vuodet on menneet, eikä niitä saa takaisin. Ympyrä sulkeutui, tarina alkoi Dipolista kesällä 2000 nelikon isän kanssa ja nyt käytyäni siellä nelikon ja Viimeisen kanssa voin ehkä uskoa kulkeneeni täyden ympyrän. Enää ei tarvitse palata noihin hetkiin vaan jo ensi vuonna tehdään jotain ihan uutta.
Ropecon muuttaa. Ropecon 2016, heinäkuun viimeinen viikonloppu. Helsingin messukeskus. Nähdään siellä!
Kuvat Esikoisen ottamia :)
Viisitoista vuotta sitten päädyin vahingossa Ropeconiin. Roolipelejä olin siinä vaiheessa pelannut kynällä ja paperilla pari vuotta, seuraa ei ohjelmaan osallistuminen kiinnostanut, hengaillu kyllä enkä minä pieni 15v teini ymmärtänyt muuta kuin sen, että tänne täytyy päästä uudelleen, tämä täytyy ottaa haltuun. Näin silloin tyttöjä mekoissaan tanssimassa ja olisin kovasti tahtonut mukaan. En uskaltanut yksin, enkä saanut ketään kaveriksi.
Viisitoista vuotta sitten, kesä 2000, ja nelikon isä. Siitä se tarina alkoi. Olen palannut Dipoliin sen jälkeen monena vuonna. 2001 hengailtiin vain edelleen. 2002 hengailin jättimäisen mahani kanssa, Esikoinen syntyi paria viikkoa myöhemmin.
2004. Toinen meni vanhemmilleni hoitoon ja Esikoisen kanssa vietimme perheaikaa siellä yhden lauantain. Minä vanhojentanssipuvussani, Esikoinen n. 2v prinsessamekossaan. Aika moni pysäytti silloin kuvatakseen. Nelikon isä palasi takaisin vielä vietyään meidät kotiin, harmitti. Mäkin olisin halunnut jäädä.
2005. Pomppulinna aikuisille <3 Vihdoin pääsin osallistumaan tansseihin, rakastuin pornopolkaan.
Murheenkryyni oli silloin ihan uusi. Nukuttiin viikonloppu autossa, tai nukkui ketkä nukkui. Kofeiinitableteillla taisi valvoa useampikin (joskaan en minä). Joku syytti mua Isin Autolla ajelusta, nauratti ilmeet, kun kerroin ajavani ihan omalla autollani.
2006. nelikuinen Kirppu oli matkassa mukana. Taas tanssittiin vähän lisää, katseltiin upeaa gaalaa ja taidettiin jo osallistua vähän puheohjelmaankin. Pikkuhiljaa alkoi tapahtuma tuntua omalta paikalta, muodostua perinteeksi. Murheenkryynin takakontissa oli yllättävän hyvä nukkua vauva kainalossa. Vaunuissa olevaa vauvaa ihasteltiin paljon, jopa ennen vaunuihin katsomista. Nauratti lykätä lastenvaunuissa kokispulloja...
2008. 2009. Tanssia, ohjelmaa, perinteitä. Pornopolkaa, pyttipannua, ampiaisia kahvimukissa. Hengailua, naurua.
Ja sen jälkeen monen vuoden tauko. 2013 vein mieheni katsomaan, mistä tässä kaikessa oikeasti on kysymys, hengailtiin vain. Tänä vuonna mun ei pitänyt mennä. Ajankohta inhottavan hankala näin toukokuussa kesän lopun sijaan ja samalle viikonlopulle tekemistä vaikka mitä. Vaan kuinkas kävi. Polte kasvoi liian suureksi, oli pakko päästä. Mä halusin tanssimaan. Mä halusin päästä sanomaan hyvästi, viimeistä kertaa Dipolissa. Kaikki muistot vielä kerran. Teinivuodet vielä kerran.
Niin Rääpäle jäi Miehen seuraksi kotiin eilen aamulla ja minä sulloin autoon viisi lasta ja lähdin tanssitunneille ja näyttämään lapsille, mistä tässä kaikessa oikein on kyse.
Ihmeissään olivat kaikki viisi. Ihan oikeita robotteja ja vaikka mitä. Viimeinen hellyttävästi kuiskasi robottipuvun nähdessään (ja kuultuaan, että se tosiaan on vain puku, siellä sisällä on ihminen ja se on ihan kiltti): "Äiti, sitä ei saa tappaa". No ei, ei saa.
Melkein tunnin tenavat viihtyivät Smökin nurkassa tutkimassa kirjojaan ja ihmettelemässä tanssia ja pukuja.
Kun muksujen jaksaminen alkoi hiipua, käytiin uudelleen vähän kävelyllä, etsimässä tuttuja. Niitä ei löytynyt, mutta kivi-sakset-paperi-turnaus sen sijaan löydettiin. Ja sitä jämähdettiin seuraamaan hyväksi toviksi.
Isommat ihmetteli, että miten niin yksinkertaisesta pelistä voidaan saada näin hauska. Jaaaaa. Eihän siihen tarvita kuin pari larppaajaa ja juontajalta muutama vitsi ruotsalaistuomareista. Silloin vanhoina hyvinä aikoina nämä turnaukset käytiin pomppulinnassa pomppien... Siinä, jos missä, oli tyyliä!
Tenaville etsittiin vielä vessaa ja kaksitoista metriä lakua ennen takaisin tanssin pariin suuntaamista.
Kahdellatoista metrillä sain tanssia vielä tunnin lisää ja olisin saanut kauemminkin, ehkä.
Totesin kuitenkin harjoituspäivän olevan mulle riittävä, ja pienten nahinan tason samoin, joten suunnattiin suosiolla kotiin. Autossa Esikoinen ihmetteli, että miten näin pienessä maassa voi tapahtua jotain noin hauskaa. Hyvä kysymys. Ehkä tässä kylmässä, pimeässä peräpohjolassa selviytyminen vaatii sellaista hulluutta, mitei muualta löydy samassa mittakaavassa?
Kotona syötin lapset, ja koirat, käytin koirat ulkona ja laitoin pienet sänkyihinsä (Mies parka sai valvoa niiden nukahtamisen, ei kuulemma ollut helpoin homma). Minä ajoin takaisin Otaniemeen tanssimaan tanssiaisiin.
Tanssin pornopolkalla itseni pyörryksiin, jalat kipeiksi ja käteni mustelmille (koska aina on joku, joka ei osaa ottaa oikein kiinni). Ensimmäinen parini kysyi, että muistanko tämän. Voi miten teki mieli vastata, etten, ihan ekaa kertaa tässä... Muistan ja osaan.
Neljännen setin viimeinen tanssi sai mut toteamaan, että eiköhän tää ollut tässä. Two to Twirl, jonka hitaana, haikeana valssinakin voisi tanssia, sai mut suuntaamaan kotiin. Hyvästi Dipoli, hyvästi teinivuodet. Paljon ihania, mahtavia muistoja kaikista noista.
Vuodet on menneet, eikä niitä saa takaisin. Ympyrä sulkeutui, tarina alkoi Dipolista kesällä 2000 nelikon isän kanssa ja nyt käytyäni siellä nelikon ja Viimeisen kanssa voin ehkä uskoa kulkeneeni täyden ympyrän. Enää ei tarvitse palata noihin hetkiin vaan jo ensi vuonna tehdään jotain ihan uutta.
Ropecon muuttaa. Ropecon 2016, heinäkuun viimeinen viikonloppu. Helsingin messukeskus. Nähdään siellä!
Kuvat Esikoisen ottamia :)
lauantai 9. toukokuuta 2015
Kuluneelta viikolta ja kulttuurien tuntemus-visa
NEUVOLA
Rääpäleen 8 kk lääkärineuvola on vihdoin takana. Nappulalla siis ikää 9 kk (täällä ei saa aikoja), pituutta karvan yli 74 cm ja paino karvan vajaa 9 kg.
Se jokeltaa, kävelee ja kiipeää sohvalle. Se tahtoo taluttaa koiraa, ei tahdo istua rattaissa. Se syö ruokansa pöydältä eikä lautaselta. Se juoksee karhunkävelyllä ja se sai atooppisesta ihottumastaan diagnoosin. Ei paha. Paitsi sen rasvatun salaman kiinniottaminen.
Klassikkotyyliin purnaan neuvolasta, että saisi niillä siellä sentään haavan paikkaukseen välineet olla. Rääpäle repäisi poskensa auki, kun sen suojana ollut lappu piti tutkimista varten ottaa pois. Ja poskihan vuoti, oltiin veressä sekä minä että muksu. Eikä meinannut löytyä paikkausvälineitä millään...
-----
KULTTUURIVISA
Käytin torstaina kolme varttia Espoon Sellossa (joo me ei asuta lähelläkään, mutta käytin silti) lasten leikkipaikalla. Omat kolme pientä eivät riittäneet, niin lainasin yhden lisää. Melkoisen mieltä ylentävä kokemus kyllä, kun Rääpäleen rattaat unohtui kotiin, Viimeinenkin olisi halunnut kannettavaksi ja Täystuhoni yhdessä Lainalapsen kanssa piti vähintäänkin hauskaa.
Kolmessa vartissa ehdin paitsi laskemaan neljään aika monta kertaa, opettamaan vuorottelua aika monta kertaa ja estämään katastrofin vielä useammin, myös ihmettelemään, kuinka muut vanhemmat leikkipaikoilla toimivat. Seuraa siis kulttuurien tuntemus-visa. Tehtävänä arvata ihon väri.
1) Äiti kahden lapsen kanssa, nuoremmalla ikää alle 2v vanhemmalla ehkä 4-5v. Äiti näpelsi näplettiään ihan koko ajan, sivusilmällä vilkuili nuorempaa välillä. Karvan ennen lähtöä äiti taisi muistaa vanhemmankin pojan ja kävi kysymässä, onko tämä muistanut vuorotella toisten kanssa. Parissa kymmenessä minuutissa äiti siis ei ollut rekisteröinyt lainkaan vanhemman poikansa tekemisiä, vaan oletti pojan istuneen kosketusnäyttöpelin edessä koko ajan. Vuorottelematta.
2) Isä ja lapsi n. 1,5v. Lapsi halusi jäädä leikkimään, isä ei. Lapsi jäi leikkimään. Isä vahti lasta koko ajan, mutta hivuttautui koko ajan kauemmas leikkipaikasta ja sai tällä konstilla lapsen lopulta mukaansa.
3) Kaksi nuorta naista ja lapsi n. 2v. Naiset juttelivat tiiviisti keskenään. Lapsi haki sillävälin leluja viereisestä lelukaupasta ilman, että kumpikaan naisista olisi huomannut lapsen poistumista leikkipaikalta. Palauttivat lelut sentään, kun lapsi esitteli niitä naisille.
4) Äiti ja tyttö n. 1,5v. Äiti antoi lapsen leikkiä rauhassa, tutustua muihin, kiipeillä, laskea mäkeä. Seisoi kuitenkin metrin tai kahden päässä, vahti tiiviisti kuin haukka, ohjasi vuorottelemaan, kannusti yrittämään uudelleen, halasi, nauroi lapsen kanssa. Näytti nauttivan juuri lapsen seurasta.
Oikeat vastaukset postauksen lopussa.
---
VEHNÄJAUHOJA
Mulla on viimeaikoina ollut oikeasti kiire. On ollut puolueen toimintaan liittyvää tekemistä sun toista, lasten asioita, ensi syksyn mahdollisen työllistymisen tiimoilta vaikka mitä suunnittelupalaveria ja verkostoitumiskokousta. Idean myyntiä, paperitöitä.
Tulin eilen kotiin taas yhdestä palaverista puhelimessa puhuen ja seuraavaa suunnitellen. Ja tämä oli vastassa. Kaksi kiloa vehnäjauhoja. Kaksi hyvin valkoista poikaa, jauhonaamoja ihan kirjaimellisesti.
Sitä jauhoa oli kaikkialla, tasaisena valkoisena kerroksena. Kaikkialla. Siivoamiseen meni kuusi tuntia, eikä kaikkea saatu edes tuossa ajassa pois. Sitä on kirjoissa, liinavaatteissa, lattialla yhä edelleen. Sitä on patjoissa, verhoissa, sohvassa ja kotiteatterissa. Siton mun kengissä, Rääpäleen ihorasvoissa. Kahvinkeittimessä ja jääkaapissa. Koirien turkeissa, Rääpäleen hiuksissa ja mun nenässä.
Kuuden tunnin jälkeen hain pullon viiniä, laitettiin lapset nukkumaan mukapuhtaisiin sänkyihinsä ja sammutettiin valot. Katselin Pientä Suklaapuotia telkkarista viinilasi kourassa sohvannurkassa. Ja väsyulinahan siitä tuli.
Oon innoissani tästä kaikesta uudesta, tahdon olla mukana tekemässä, kasvaa politiikkaan ja tähän uuteen mitä ollaan luomassa. Mutta millä hinnalla? Nää vehnäjauhot oli mulle liikaa. Mä en jaksa, en osaa, en pysty.
Silloin, kun muksut nukkuu kaikki onnellisina, ja mä saan käpertyä sohvan nurkkaan, silloin on lupa olla ihan vain vajaa ihminen. Ei tarvi olla terästä tai edes pajua. Sitä jaksaa taas paremmin kun on hetken saanut itkeä sitä, että oikeasti on vain ihminen.
Yö venyi lähemmäs aamua, mutta loppuviimeksi oli jo onnenkyyneleet. Kulunut viikko ei rikkonut mitään lopullisesti, vaikka pelkäsin sen tehneen niin.
Loppujen lopuksi, se on vain vehnäjauhoa.
---
VISA-VASTAUKSET
1) vaaleaihoinen, ilmeisen suomalainen äiti
2) tummaihoinen isä
3) ihan suomalaiset nuoret naiset, sellaiset vaaleaihoiset
4) aasialaistaustainen nainen
Ja ennen kun joku tempaisee herneet nenään siitä, että tavan suomalaisia äitejä näin mollaan, niin kerroin vain, mitä näin. En mäkään ehtinyt lasten kanssa leikkimään, jos kohta en puhelinta räveltänytkään. Siinä, että neljän pienen kanssa osaa laskea neljään, huomata jokaisen nenälleen tuiskahduksen, vastata kaikkiin "äiti"-huutoihin ja vielä ohjaa vuorottelemaan niin omia kuin muidenkin ipanoita, niin siinä on täysi työ.
Kyllä siinä kävi muitakin leikkipaikalla, niitä suomalaisiakin, jotka olivat intensiivisesti lastensa kanssa, mutta vain nämä neljä mä ehdin kunnolla rekisteröimään, varmastikin siksi, että viipyivät siinä rittävän pitkään. Muiden olemiset jäivät paljon lyhyemmiksi, eikä niitä neljään laskemiselta kerinnyt näin kylliksi havainnoimaan.
Rääpäleen 8 kk lääkärineuvola on vihdoin takana. Nappulalla siis ikää 9 kk (täällä ei saa aikoja), pituutta karvan yli 74 cm ja paino karvan vajaa 9 kg.
Se jokeltaa, kävelee ja kiipeää sohvalle. Se tahtoo taluttaa koiraa, ei tahdo istua rattaissa. Se syö ruokansa pöydältä eikä lautaselta. Se juoksee karhunkävelyllä ja se sai atooppisesta ihottumastaan diagnoosin. Ei paha. Paitsi sen rasvatun salaman kiinniottaminen.
Klassikkotyyliin purnaan neuvolasta, että saisi niillä siellä sentään haavan paikkaukseen välineet olla. Rääpäle repäisi poskensa auki, kun sen suojana ollut lappu piti tutkimista varten ottaa pois. Ja poskihan vuoti, oltiin veressä sekä minä että muksu. Eikä meinannut löytyä paikkausvälineitä millään...
-----
KULTTUURIVISA
Käytin torstaina kolme varttia Espoon Sellossa (joo me ei asuta lähelläkään, mutta käytin silti) lasten leikkipaikalla. Omat kolme pientä eivät riittäneet, niin lainasin yhden lisää. Melkoisen mieltä ylentävä kokemus kyllä, kun Rääpäleen rattaat unohtui kotiin, Viimeinenkin olisi halunnut kannettavaksi ja Täystuhoni yhdessä Lainalapsen kanssa piti vähintäänkin hauskaa.
 |
| Kuvituskuva viime syksyltä |
1) Äiti kahden lapsen kanssa, nuoremmalla ikää alle 2v vanhemmalla ehkä 4-5v. Äiti näpelsi näplettiään ihan koko ajan, sivusilmällä vilkuili nuorempaa välillä. Karvan ennen lähtöä äiti taisi muistaa vanhemmankin pojan ja kävi kysymässä, onko tämä muistanut vuorotella toisten kanssa. Parissa kymmenessä minuutissa äiti siis ei ollut rekisteröinyt lainkaan vanhemman poikansa tekemisiä, vaan oletti pojan istuneen kosketusnäyttöpelin edessä koko ajan. Vuorottelematta.
2) Isä ja lapsi n. 1,5v. Lapsi halusi jäädä leikkimään, isä ei. Lapsi jäi leikkimään. Isä vahti lasta koko ajan, mutta hivuttautui koko ajan kauemmas leikkipaikasta ja sai tällä konstilla lapsen lopulta mukaansa.
3) Kaksi nuorta naista ja lapsi n. 2v. Naiset juttelivat tiiviisti keskenään. Lapsi haki sillävälin leluja viereisestä lelukaupasta ilman, että kumpikaan naisista olisi huomannut lapsen poistumista leikkipaikalta. Palauttivat lelut sentään, kun lapsi esitteli niitä naisille.
4) Äiti ja tyttö n. 1,5v. Äiti antoi lapsen leikkiä rauhassa, tutustua muihin, kiipeillä, laskea mäkeä. Seisoi kuitenkin metrin tai kahden päässä, vahti tiiviisti kuin haukka, ohjasi vuorottelemaan, kannusti yrittämään uudelleen, halasi, nauroi lapsen kanssa. Näytti nauttivan juuri lapsen seurasta.
Oikeat vastaukset postauksen lopussa.
---
VEHNÄJAUHOJA
Mulla on viimeaikoina ollut oikeasti kiire. On ollut puolueen toimintaan liittyvää tekemistä sun toista, lasten asioita, ensi syksyn mahdollisen työllistymisen tiimoilta vaikka mitä suunnittelupalaveria ja verkostoitumiskokousta. Idean myyntiä, paperitöitä.
Tulin eilen kotiin taas yhdestä palaverista puhelimessa puhuen ja seuraavaa suunnitellen. Ja tämä oli vastassa. Kaksi kiloa vehnäjauhoja. Kaksi hyvin valkoista poikaa, jauhonaamoja ihan kirjaimellisesti.
Sitä jauhoa oli kaikkialla, tasaisena valkoisena kerroksena. Kaikkialla. Siivoamiseen meni kuusi tuntia, eikä kaikkea saatu edes tuossa ajassa pois. Sitä on kirjoissa, liinavaatteissa, lattialla yhä edelleen. Sitä on patjoissa, verhoissa, sohvassa ja kotiteatterissa. Siton mun kengissä, Rääpäleen ihorasvoissa. Kahvinkeittimessä ja jääkaapissa. Koirien turkeissa, Rääpäleen hiuksissa ja mun nenässä.
Kuuden tunnin jälkeen hain pullon viiniä, laitettiin lapset nukkumaan mukapuhtaisiin sänkyihinsä ja sammutettiin valot. Katselin Pientä Suklaapuotia telkkarista viinilasi kourassa sohvannurkassa. Ja väsyulinahan siitä tuli.
Oon innoissani tästä kaikesta uudesta, tahdon olla mukana tekemässä, kasvaa politiikkaan ja tähän uuteen mitä ollaan luomassa. Mutta millä hinnalla? Nää vehnäjauhot oli mulle liikaa. Mä en jaksa, en osaa, en pysty.
Silloin, kun muksut nukkuu kaikki onnellisina, ja mä saan käpertyä sohvan nurkkaan, silloin on lupa olla ihan vain vajaa ihminen. Ei tarvi olla terästä tai edes pajua. Sitä jaksaa taas paremmin kun on hetken saanut itkeä sitä, että oikeasti on vain ihminen.
Yö venyi lähemmäs aamua, mutta loppuviimeksi oli jo onnenkyyneleet. Kulunut viikko ei rikkonut mitään lopullisesti, vaikka pelkäsin sen tehneen niin.
Loppujen lopuksi, se on vain vehnäjauhoa.
---
VISA-VASTAUKSET
1) vaaleaihoinen, ilmeisen suomalainen äiti
2) tummaihoinen isä
3) ihan suomalaiset nuoret naiset, sellaiset vaaleaihoiset
4) aasialaistaustainen nainen
Ja ennen kun joku tempaisee herneet nenään siitä, että tavan suomalaisia äitejä näin mollaan, niin kerroin vain, mitä näin. En mäkään ehtinyt lasten kanssa leikkimään, jos kohta en puhelinta räveltänytkään. Siinä, että neljän pienen kanssa osaa laskea neljään, huomata jokaisen nenälleen tuiskahduksen, vastata kaikkiin "äiti"-huutoihin ja vielä ohjaa vuorottelemaan niin omia kuin muidenkin ipanoita, niin siinä on täysi työ.
Kyllä siinä kävi muitakin leikkipaikalla, niitä suomalaisiakin, jotka olivat intensiivisesti lastensa kanssa, mutta vain nämä neljä mä ehdin kunnolla rekisteröimään, varmastikin siksi, että viipyivät siinä rittävän pitkään. Muiden olemiset jäivät paljon lyhyemmiksi, eikä niitä neljään laskemiselta kerinnyt näin kylliksi havainnoimaan.
keskiviikko 6. toukokuuta 2015
Paljonko painaa 100 000 kiloa höyheniä?
Kuluneiden päivien aikana mä olen jälleen kerran joutunut silmäilemään menneitä enemmän kuin oikeasti olisi väliksi. Päivisin on helppo nauraa vedet silmissä. Näin yösydännä on enää vain ne vedet silmissä.
Viiltää sanat syvempään
Ohi kiitää tunnit kuin itsestään
Pelko tarttuu äänees ja sanoihin
Se kaikki sattuu
Hesarin kolumni Älä tuomitse, jos toinen luhistuu höyhenenkevyeltä näyttävän taakan alle (HS, Elina Tanskanen, 4.5.15) jätti viimein sen tunteen, että kirjoittaen tätä on taas purettava. Joskus toki voisi olla hyvä idea kirjoitella vain omaan päiväkirjaan, muttamutta. Tästä blogista on ajan kuluessa tullut just se.
Viiltää totuus sydämeen
Se piirtää kuvamme uudelleen
Lehden selaan, sua tarkkailen
Pelin pelaat sä korttiin viimeiseen
Mä oon kaikkien näiden vuosien aikana saanut ihan käsittämättömän määrän neuvoja, joita noudattamalla mun elämästä tulis hyvä. Paha vaan, että neuvot ovat ristiriidassa keskenään tai vain murto-osatotuuden kuultua annettuja. Käyttökelvottomia.
Vaikka maailman ääriin mä vuokses sun matkasin
Tiellä kuolevan porteilla helvetin poikkesin
Ei tarvii todistaa mun mitään
Se toinen saa sut kyllä pitää
En katso taakseni
Mä elän itselleni
Viimeisten kuukausien aikana on tullut vastaan paljon, paljon huutelua siitä, kuinka taakse jätetyt asiat löytyvät edestä. Mä oon tutkinut peilikuvaa ja miettinyt, tekisinkö toisin, jos olisin samoissa tilanteissa uudelleen. Ensimmäistä kertaa ikinä en ole huutanut peilikuvalle: "Sun syy!" Ensimmäistä kertaa en myöskään ole odotellut toisten tekevän korjausliikkeitä. Enkä tehnyt niitä itse. Ensimmäistä kertaa en kaipaa lupaa olla minä.
Maahan löit mut polvilleen
Haavat tuskin arpeutuneet
Ylös nousen, niinhän mä aina teen
Suuntaan toiseen haluan ja huomiseen
Näiden muutamien päivien aikana olen pohtinut sitäkin, mitkä mun motiivit on olla mukana aivan kaikessa touhussa. Piilotanko kaiken touhun alle jotain? Ja sitäkin, saako olla loputtoman uupunut, saako sanoa, että mun on pakko saada nukkua, vaikka on ihmisiä, joilla olisi suurempi oikeutus sille, ihmisiä, joiden tilanteet on näennäisesti rankempia? Painaako satatuhatta kiloa höyheniä yhtä paljon kuin saman verran graniittia? Saako höyhenten kantaja uupua?
Vaikka maailman ääriin mä vuokses sun matkasin
Tiellä kuolevan porteilla helvetin poikkesin
Ei tarvii todistaa mun mitään
Se toinen saa sut kyllä pitää
En katso taakseni
Mä elän itselleni
Ja joo, mä löysin paljon taakse jättämääni edestäni ihan juuri. Koko vanhempainyhdistystoiminnan, jälleen kerran. Ikinä enää ei pitänyt sekaantua, ja hups, kun taas mennään...
Kai se on jokaisen ihmisen oikeus kaivata rinnalle kulkijaa, joka osaa vain olla hiljaa ja läsnä, pätemättä yhtään. Onnellisimmat meistä menevät naimisiin sellaisen löydettyään.
tiistai 5. toukokuuta 2015
Mistä ne lukijat löytyy?
Olen tässä kuluneiden blogivuosien mittaan seurannut liikenteen lähteitäni hyvinkin aktiivisesti. Lasken teidätkin hetkeksi sisään tilastojeni ihmemaahan.
Eniten lukijoita on tänne tuonut Blogilista, avainsanoilla avioero, uusperhe ja raskaus. Juurikin siinä järjestyksessä.
Seuraavaksi eniten tänne on porukkaa vetänyt Facebook.
Kolmantena loistaa Google, googlatuimpana Sekalaista Sakkia, leikkikehä, pelkopoli ja synnytystapa-arvio. (Kertoo kyllä haut siitä, miten vaikea esim. HUSsn sivuilta on löytää tietoa ilman Googlea <3 )
Nyt Kupla juorusi blogilistan olevan lakkautuslista, lopettaa toimintansa kuluvan kuukauden loppuun. Hetkeksi meinasi iskeä hätä käteen, miten tänne enää kukaan löytää? Vaan Kuplalla oli ratkaisu siihenkin ja kas, kun menin ratkaisua heti apinoimaan.
Ratkaisu on blogipolku.com. Ja siellä nyt ollaan. Namiska tulee sivupalkkiin kuhan ehdinkerkiin.
Ja siis hei, meidät löytää myös Bloglovinista, naamakirjasta tosiaankin (sinne päivittyy täältä uusimmat postaukset, mielenkiintoisimmat perhe/politiikka/muun teemaiset uutiset, satunnaiset hajatelmat ja Mudetikrulta lainattuja kuvia, niinku ainaskin, ja siellä sopii nimensä takaa keskustellakin ihan ilman hyväksynnän odottelua, siellä oon itekin lähes aina, tulkaa tekin)
Varpaat ristissä istun tässä toivomassa, että blogilistan kautta meidän sählinkiä seuranneet löytävät tänne jatkossa muita teitä. Tulee pian ikävä, jos ette löydä!
Eniten lukijoita on tänne tuonut Blogilista, avainsanoilla avioero, uusperhe ja raskaus. Juurikin siinä järjestyksessä.
Seuraavaksi eniten tänne on porukkaa vetänyt Facebook.
Kolmantena loistaa Google, googlatuimpana Sekalaista Sakkia, leikkikehä, pelkopoli ja synnytystapa-arvio. (Kertoo kyllä haut siitä, miten vaikea esim. HUSsn sivuilta on löytää tietoa ilman Googlea <3 )
Nyt Kupla juorusi blogilistan olevan lakkautuslista, lopettaa toimintansa kuluvan kuukauden loppuun. Hetkeksi meinasi iskeä hätä käteen, miten tänne enää kukaan löytää? Vaan Kuplalla oli ratkaisu siihenkin ja kas, kun menin ratkaisua heti apinoimaan.
Ratkaisu on blogipolku.com. Ja siellä nyt ollaan. Namiska tulee sivupalkkiin kuhan ehdinkerkiin.
Ja siis hei, meidät löytää myös Bloglovinista, naamakirjasta tosiaankin (sinne päivittyy täältä uusimmat postaukset, mielenkiintoisimmat perhe/politiikka/muun teemaiset uutiset, satunnaiset hajatelmat ja Mudetikrulta lainattuja kuvia, niinku ainaskin, ja siellä sopii nimensä takaa keskustellakin ihan ilman hyväksynnän odottelua, siellä oon itekin lähes aina, tulkaa tekin)
Varpaat ristissä istun tässä toivomassa, että blogilistan kautta meidän sählinkiä seuranneet löytävät tänne jatkossa muita teitä. Tulee pian ikävä, jos ette löydä!
Synttärisählinki
Sunnuntai oli meillä siis sellainen katastrofikaaostäyspäivä. Ensin Kirpun synttäreiden kaverimalli, sitten siihen suoraan perään mummit, kummit ja muut vastaavat ja tähän päälle vielä kokous (josta kauniisti sanoin, että joko se on meillä tai en tuu ollenkaan, kun ei pystyjaksa).
Oletin pikkupoikien lähtevän reissuunsa vasta joskus päivän päätteeksi, ja hämmennys oli melkoinen, kun puoliltapäivin tajusin, että pitäisi nytjustheti, vaikkei yhtään ehdikerkiä, saada pojat lähtökuntoon.
Samaan syssyyn tietysti siivoukset kaikki kesken, koira vetäs ystävällisesti täydessä vauhdissaan olevan tehosekoittimen lattialle ja puhelin vinkuu, että ehtisitsä ennen kokousta. Eikä tuolla puhelimella tällä hetkellä voi kirjoittaa: "Ei, en ehdi", koska koira pureskeli näppäimet niin, ettei nelosnäppäintä voi käyttää ollenkaan (ja sen takana on sekä i, että h, kuten kaikki tietävät...)...
Mut hei. Me saatiin pojat reissuun, en hajottanut sormia tehosekoitinta kopatessani, kun nappasin vispilöitten sijaan kiinni pyörivästä kulhosta (sattuu sekin) ja tenavat auttoi joka käänteessä kiitettävästi.
Tarjolle iskettiin herkkujen lisäksi kasvistikkuja ja dippiä. Esikoinen on kuvat kuvannut, ja porkkanat kuorinut. Ihana apulainen.
Yks kynttilä yhdeksän sijaan. Paljon helpompaa.
Kakkuja kaks, Samoilla banaani-vadelmahillo-täytteillä. Perinteeksi on muodostunut, että synttärisankari itse koristelee, joten Kirppu koristeli, vaahtokarkkeja, ranskanpastilleja ja nomparelleja.
Vähän kahdeksan jälkeen, kun koko rumba oli ohi, oli vähintäänkin raato-olo. Ihana hiljaisuus. Taas on selvitty yhdet synttärit hengissä. Jäljellä on enää aika monet.
Oletin pikkupoikien lähtevän reissuunsa vasta joskus päivän päätteeksi, ja hämmennys oli melkoinen, kun puoliltapäivin tajusin, että pitäisi nytjustheti, vaikkei yhtään ehdikerkiä, saada pojat lähtökuntoon.
Samaan syssyyn tietysti siivoukset kaikki kesken, koira vetäs ystävällisesti täydessä vauhdissaan olevan tehosekoittimen lattialle ja puhelin vinkuu, että ehtisitsä ennen kokousta. Eikä tuolla puhelimella tällä hetkellä voi kirjoittaa: "Ei, en ehdi", koska koira pureskeli näppäimet niin, ettei nelosnäppäintä voi käyttää ollenkaan (ja sen takana on sekä i, että h, kuten kaikki tietävät...)...
Mut hei. Me saatiin pojat reissuun, en hajottanut sormia tehosekoitinta kopatessani, kun nappasin vispilöitten sijaan kiinni pyörivästä kulhosta (sattuu sekin) ja tenavat auttoi joka käänteessä kiitettävästi.
Tarjolle iskettiin herkkujen lisäksi kasvistikkuja ja dippiä. Esikoinen on kuvat kuvannut, ja porkkanat kuorinut. Ihana apulainen.
Yks kynttilä yhdeksän sijaan. Paljon helpompaa.
Kakkuja kaks, Samoilla banaani-vadelmahillo-täytteillä. Perinteeksi on muodostunut, että synttärisankari itse koristelee, joten Kirppu koristeli, vaahtokarkkeja, ranskanpastilleja ja nomparelleja.
Vähän kahdeksan jälkeen, kun koko rumba oli ohi, oli vähintäänkin raato-olo. Ihana hiljaisuus. Taas on selvitty yhdet synttärit hengissä. Jäljellä on enää aika monet.
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
Ihhahhaa, Ihhahhaa... vai miten se meni?
Meillä on ollut kertakaikkisen tapahtumarikas päivä. Pikkupojat kuitenkin karkasivat alta pois ennen tasaisen vierasjonon virtaa (palataan tapahtumiin ennen vierasjonoa ja sen aikana/jälkeen ensi viikon aikana, kunhan Murheenkryyniltä ja palaveeraamisiltani kerkiän purkamaan kuvia kamerasta)
Reissun päältä tippui kuitenkin muutama kuva poikakolmikosta, nyt on niiden heppahöperöinnin vuoro.
Meinasin sanoa, että Rääpäleeni pääsi hevosen selkään ennen kuin osaa edes kävellä. Mutta ai niin. Sehän osaa. Ikää ruhtinaalliset 9 kk.
Täystuho ja Viimeinen sen sijaan eivät kuulemma pollen selkään suostuneet. Harjata ja rapsuttaa kuitenkin vähän voi.
Onnelliset otukset ja onnellinen minä, kun on edes hetken desibelit kotona vähän matalammat.
Reissun päältä tippui kuitenkin muutama kuva poikakolmikosta, nyt on niiden heppahöperöinnin vuoro.
Meinasin sanoa, että Rääpäleeni pääsi hevosen selkään ennen kuin osaa edes kävellä. Mutta ai niin. Sehän osaa. Ikää ruhtinaalliset 9 kk.
Täystuho ja Viimeinen sen sijaan eivät kuulemma pollen selkään suostuneet. Harjata ja rapsuttaa kuitenkin vähän voi.
Onnelliset otukset ja onnellinen minä, kun on edes hetken desibelit kotona vähän matalammat.
perjantai 1. toukokuuta 2015
Hajatelmia
Taapersivat parijonossa ruuhkatorin poikki puistoon piknikille, onko niitä tosiaan niin monta, että jo parijonossa liikutaan?
Muroja keittiön lattialla, ai että, näistä ihmisistä täytyy tykätä. Ihminen, jolla on sekä lapsia, että muroja keittiön lattialla, eihän siitä voi kuin tykätä.
Aika paljon on kysymysmerkkejä ilmassa.
Miten voi olla, ettei ole mistään kotoisin?
Ja miten ei pysy missään kuplassa vaikka kuin tahtois? Sitä paitsi olen edelleenkin ihan varma, että meidän sininen kupla varastettiin kun olin pieni. Oikeasti varastettiin, ei se voinut olle vain unta, mä oon ihan varma.
Onks se nyt kumminkaan niin väärin, jos kirkko jatkossakin pitäis Raamattua ohjenuoranaan ja sitä paitsi, saako kristitty naida ateistin?
Miks mun mielestä punamulta kuuluu talojen seiniin, vihreä koivunlehtiin, sininen taivaalle, meriin ja järviin. Miksei vois olla vaikka keltaista välillä, oranssia, pikkusen sekaan vaikka ruskeeta ja ripaus violettia? Miks valkoisesta tulee ekaks mieleen hanki ja punaisesta veri? Miks mä taas revin mun peukalon rikki?
Pikkupoikien vappupalloina Frozen ja Mansikka-Marja. Ite valitsivat.
Ja miten niin ei pojat voi käyttää mekkoja? Voi ne, jos ne tahtoo. Tällä kertaa se nyt vaan mieluummin tahtoi pupunkorvat, ite valitsi nekin.
Miks vaan pinsessat saa tanssia balettia? Mäki oisin halunnut, mutkun en oo pinsessa.
Ja miks kymmenen vuotta laatikossaan säilytetty vappuhattu oli pölyinen, muttei kellastunut? Pitäiskö siitä juoda skumppaa, että kellastuis?
Kai mä joskus opin.
Muroja keittiön lattialla, ai että, näistä ihmisistä täytyy tykätä. Ihminen, jolla on sekä lapsia, että muroja keittiön lattialla, eihän siitä voi kuin tykätä.
Aika paljon on kysymysmerkkejä ilmassa.
Miten voi olla, ettei ole mistään kotoisin?
Ja miten ei pysy missään kuplassa vaikka kuin tahtois? Sitä paitsi olen edelleenkin ihan varma, että meidän sininen kupla varastettiin kun olin pieni. Oikeasti varastettiin, ei se voinut olle vain unta, mä oon ihan varma.
Onks se nyt kumminkaan niin väärin, jos kirkko jatkossakin pitäis Raamattua ohjenuoranaan ja sitä paitsi, saako kristitty naida ateistin?
Miks mun mielestä punamulta kuuluu talojen seiniin, vihreä koivunlehtiin, sininen taivaalle, meriin ja järviin. Miksei vois olla vaikka keltaista välillä, oranssia, pikkusen sekaan vaikka ruskeeta ja ripaus violettia? Miks valkoisesta tulee ekaks mieleen hanki ja punaisesta veri? Miks mä taas revin mun peukalon rikki?
Pikkupoikien vappupalloina Frozen ja Mansikka-Marja. Ite valitsivat.
Ja miten niin ei pojat voi käyttää mekkoja? Voi ne, jos ne tahtoo. Tällä kertaa se nyt vaan mieluummin tahtoi pupunkorvat, ite valitsi nekin.
Miks vaan pinsessat saa tanssia balettia? Mäki oisin halunnut, mutkun en oo pinsessa.
Ja miks kymmenen vuotta laatikossaan säilytetty vappuhattu oli pölyinen, muttei kellastunut? Pitäiskö siitä juoda skumppaa, että kellastuis?
Kai mä joskus opin.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)