Tonnikalasalaatti niin kuin mummi opetti

Hups, kenen tiskivuoro?

Kokkailut alkaa meillä lähes poikkeuksetta keittiön raivauksella. Miehen tiskivuoro tällä kertaa... tiskikone lakkoilee taas.

Aiemmin ruokakaupassa iski ihan kamala mieliteko. Äitini tekemää tonnikalasalaattia mun on kerrassaan pakko saada.

En sitten kuitenkaan soittanut äitiä meille kokkailemaan, osaanhan mä itsekin, ehkä. Että ei muuta kuin tarvikkeet kärryyn:

1,5 pussia makaroonia menee meidän porukan annokseen
4 omenaa (kaupasta kyllä aika monta enemmän, saa muksut syödä loput)
juuston jämät jääkaapista menee tähän, joten tilalle uusi juusto
tonnikalaa kolme purkkia, mä käytän hiutaleita öljyssä
suolakurkkuja maun mukaan, ostin valmiiksi kuutioidun purkin ja se meni kokonaan

Tämän yksinkertaisemmaksi ei paljon kokkailua saa. Makaroonit kiehumaan (pussin kyljessä on ohje, jos joku sitä vielä kaipaa, minä en tarvi enää). Makaroonien kiehuessa kuoritaan ja kuutioidaan omenat.

joku vois opetella käyttämään omenaporaa

Käy muuten nykyään paljon helpommin multa kuin joskus aikanaan. Veitsen käyttöni kuulema hirvittää edelleen, mutten silti laskenut miestä pilkkomaan, koska minä ite.

Juuston jäminä perus Oltermannia, mutta mikä tahansa käy. Jos ei ole sopivasti jämiä, menee ilmankin, mutta tähän on helppo pilkkoa se, mikä olisi tuskainen höylättävä leivälle.

Purkit auki ja turhat nesteet pois, makaroonit pois levyltä, kiehuvat vedet viemäriin ja huuhtelu kylmällä vedellä. Kaikki sekaisin ja valmista on.

Että syomään!

Mitäs teillä tänään syödään?

Lakanat ja pyyhkeet

"Älkää siis huolehtiko huomispäivästä,

se pitää kyllä itsestään huolen.

Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

(Mat 6:34)

Alun pitäen mun piti raivata keittiön katastrofipesäkkeitä. Se homma on edelleen ihan puolitiessään, kun on tullut kaikenlaista muuta pohdittavaa. Olen mä saanut liinavaatteet läpikäytyä ja inventaario osoitti aluslakanoita ja pyyhkeitä (niin käsi-, kuin kylpypyyhkeitä) olevan pikemminkin liian vähän kuin liikaa. Siirtelin liinavaatteita, kiikutin UFFin laatikkoon läjäpäin vanhoja pussilakanoita ja liian pieniä vauvan lakanoita ja sain kuin sainkin keittiön siniseen lipastoon raivattua tilaa askartelutarvikkeille.

Ne pyyhkeet ja lakanat kuitenkin jäi häiritsemään. Tenavat ja koirat tekee niistä matonkuteita alta aika yksikön (eikä lähipiiriin tietääkseni kuulu ketään, joka omistaisi kangaspuita tai muuten kuteita tarvitsisi). Ja niitä rahanreikä on muitakin, niin kuin hyvin tietää jokainen.

Eikä mennyt inventaariosta kuin pari viikkoa kun pikkusiskoni kummi kyseli naamakirjassa, olisiko kellään tarvetta lakanoille ja pyyhkeille. Hetkeäkään miettimättä lupasin niille uuden kodin.

Illalla lakana- ja pyyhekasseja tutkiskellessani tuli mieleen, ettei tämä ollut ollenkaan ensimmäinen kerta, kun mulle käy näin. Toiselle on aikojen kuluessa tullut vaatteita paljonkin just kun olen todennut, että suurin osa sen vaatteista on käynyt tai käymässä pieniksi (Eikä vaatteet tosiaan ole olleet edes mitään lumppua vaan ihan Tickettiä yms) Toiselle ei lähipiirissä ole sopivasti isompaa poikaa, joten sille tulevat vaatteet on aina yllätys, vaikken toki Esikoisen vaatetustakaan sen varaan ole koskaan laskenut, että esim. pikkusiskoni tai kummivanhempieni nuorimmaisen pieniä meille tulisi. On ilmestynyt astioita, pyykinkuivaustelinettä jne. sellaisilla hetkillä, etten edes voi käsittää, miten ajoitus on voinut osua niin hyvin kohdalleen.

Puhumattakaan kaikesta käytännön avusta, jota olen saanut yllättäviltä tahoilta vuosien mittaan pyytämättä ja sellaisella hetkellä, jolloin sille todella on ollut tarvetta...

Siinä niitä lakana- ja pyyhekasseja tutkiskellessa tuli vain mieleen, että ehkä kuitenkin joku paljon suurempi pitää meistä huolta. Että ei ole hätää, ja kyllä me selvitään. Päivän kerrallaan. Taakat voi aina antaa isommille harteille kannettavaksi, kuinka kiitollinen osaankaan olla siitä.

1+1=X

Mä olen viime aikoina harrastanut laskemista ihan urakalla. Kesäloman alusta saakka olen laskeskellut kovasti täällä juoksevia lapsia. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi. Viisi, neljä, kolme, neljä, viisi, kuusi. Välillä jopa kymmenen.

Kerran laskujen tulos kuitenkin pysäytti.

seitsemän

Ei kellään kavereita, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Seitsemän? Seitsemän! Seitsemän?! Kyllä. Laskin oikein kuuteen saakka. Ja lisäsin siihen kahdesta viivasta yhden. Seitsemän.

Kyllä meille mahtuu. Täällä on tilaa ja tänne saa tulla jäädäkseen. Viikkoja on vielä vähän, monta alle tavallisen np-ultran. Vielä voi käydä huonostikin. Kerran on käynytkin.

Soitin heti laskutoimituksen jälkeen naistentautien polille. Taistelin melkein vuoden saadakseni steri-lähetteen (voi rakas armas julkinen sektori, kun ei noiden lähetteiden kirjoittaminen kuulu kellekään siellä). Olen ollut jonossa yhdeksän kuukautta. Ja menin sitten pesemään kalsarit samassa koneessa... Eivät tarjonneet aborttia (koska kieltäydyin siitä ennen kuin tarjosivat), sanoivat jonoa olevan vielä helposti vuodeksi ja lupasivat pitää mut omalla paikallani jonossa. (Tai ohi menee ne, jotka ehtii, mutta kun sen operaation vihdoin voi tehdä, niin sitten se tehdään). Tais siellä puhelimeen vastanneeseen hoitajaan iskeä pikkuinen paniikki, en välttämättä ollut se tyytyväinen asiakas, jos kyllä asiallinen.

Ja neuvola heti siihen perään, voi jee. Oliko toivottu? Ihan oikeasti, mitä siihen voi vastata? Kyllä? Ei? Jos kumpikaan vastaus ei tunnu oikealta heti siinä ja kaikessa shokissa.

Että mitäpä täällä kummempia, oksentelua, hajuherkkyyttä ja matalia verenpaineita, väsymystä, pyörtyilyä, ja kiukuttelua. Sitä tavallista, nää on kaikki niin nähty.

Lapsilta terveisiä: "Äiti! Taas!" ja "Olis ees tyttö". Näillä korteilla pelataan nyt. Meille tulee kai ehkä vauva. Helmikuussa.

Juhannusvaellus Repovedellä osa 5

Viimeinen osa :)

tuolta me eilen tultiin

Loistavaa, koko porukka kasassa, suunta selvillä ja polku jalkojen alla. Eiköhän lähdetä.

Nousuja ja laskuja sekä vaikeita paikkoja riitti toisellekin päivällä, mutta mitään niin vaarallista kuin rappuset ei enää kohdattu. Paikkapaikoin etenkin laskeutumisia hoidettiin kuitenkin niin, että ensin siirrettiin alas Esikoinen ja koirat ja sitten loput lapsista yksi kerrallaan. Turvallisuus ennen kaikkea, vaikka mulle ja miehelle matkaa ja kiipeämisiä näin kertyi huomattavasti enemmän kuin lapsille.

Koirat osoittautuivat todellisiksi vuorikauriiksi, kyllä taas huomasi, että nuo pyreneittenkoirat todellakin ovat vuoristokoiria. Vaikea maasto tuntuu olevan niillä verissä, ja jopa suhteellisen kokematon Lyyli yllätti meidät vähintäänkin positiivisesti. Poissa oli kaikki kaupungin kaduilta tuttu tempoilu ja tilalla liikkumisestaan varma, ohjeita pääsääntöisesti noudattava koira. Kerrassaan mahtavaa!

Useampikin meidät pysäytti kysyäkseen koirista, tai lapsista. Joskus jopa molemmista. Muita koiria puiston alueelta kohdattiin paljon, lapsia oli mukana päiväretkeilijöillä, mutta Täystuho ja Kirppu olivat kyllä nuorimmat meidän tällä reissulla kohtaamat.

tuosta laskeuduttiin yksi lapsi kerrallaan

ja tuohon suuntaan jatkui

Sadetta tuli suhteellisen rankkoina kuuroina, Täystuholle vedettiin kurahousut jalkaan märän maaston takia jo Kirnukankaalla, Kirppu otti siellä samoin sadetakkinsa. Kukaan muu meistä ei kaatosateensa jaksanut uskoa ja rinkoissahan ne sadekamat. Toiselle ehdittiin vetämään rinkkaan sadesuoja juuri sateen alkaessa, muille ei... Ja arvata sopii, että oltiin ihan likomärkiä.

Viimeiseltä polulta ennen Kuutinkanavaa löytyi upea näköala ja aurinkokin ehti hetken huijaamaan ja lämmittämään. Esikoinen kaivoi rinkastaan tässä vaiheessa sadetakkinsa. Viisasta.

Kirppukin päätti napittaa sadetakin päälleen vielä ennen lähtöä. Jostain syystä me muut emme, vaikka olisi kuinka kannattanut. Märkä mikä märkä.

Vain yhden kerran oli sekoilua kartan kanssa, väsymyksissäni luin karttaa miten sattuu ja olisin lähtenyt ihan vikasuuntaan. Sopivasti sattui ohikulkijoita vahvistamaan meille oikean suunnan. Eikös se sanonta niin mene, ettei kysyvä tieltä eksy? Ainakaan me ei eksytty kysymällä.

Kuutinkanavan ohi jatkettiin vaan pysähtymättä, ja sieltä Tervajärvelle tylsästi hiekkatietä. Koko porukka oli kuitenkin niin väsynyttä, ettei edes haaveiltu metsäpoluista enää.

Muutama stoppi tienvarressa, yksi siksi, että mun sormet päättivät muuttua kokonaan sinisiksi. Liekö syynä ollut hartioita pahasti painanut rinkka vaiko kylmämärkä, mutta rinkka oli pakko saada selästä pois ja käsiä hetki lämmitellä. (oikea väri palasi käsiin vasta omassa sängyssä nukutun yön jälkeen)

Toinen tauko juuri ennen kuin Tervajärven puomi saatiin silmiimme, koska Täystuholta loppui veto ihan kokonaan. Istuttiin siinä tiensivussa aika tovi syömässä keksejä.

Auto saavutettiin reilusti kuuden jälkeen ja kaiken pakkaamisen jälkeen, likomärkinä jokainen, päästiin liikkeelle seitsemän tienoilla. Mies parka joutui ajamaan koko kolmituntisen kotimatkan, koska allekirjoittanut ei tosiaan muistanut sulkea taskunsa vetoketjua. Vaikka saisin kyllä ajaa autoa ilman lasejakin...

pakollinen kotimatka kuva, tie nro 15

Kotona oltiin illalla kymmeneltä, väsyneitä, märkiä ja onnellisia. Pari pikkujuttua ehkä tehtäisiin toisin, mutta tärkeimpänä:

Koska lähdetään taas, joko saa ruveta suunnittelemaan seuraavaa reissua? Näiden lasten kanssa liikkuminen on ihan oikeasti ihanaa. Ja olisi se sitä kahdestaankin.

Ihan vain perhe

Mulla tuli nyt kuulkaas perheen määrittelyssä raja vastaan ja lähdin kyllä irti taas kaikista henkseleistäni. Alunpitäen poltin päreeni siitä, että nyt on julki ensimmäiset vaateet polyamoristen suhteiden virallisestamisesta perusteena se, että tasa-arvoinen avioliittolaki ei ole tasa-arvoinen vaan sorsii polysuhteissa eläviä. (Yle 24.6.15)

Meidän perhe mun silmin

Ärsytyksissäni kiipesin sitten kuitenkin yli tuosta avioliitosta (uskomatonta, mutta totta), kun en sitä aiheena jaksa ruotia enää yhtään. Mun puolesta nörtit voi naida vaikka tusinan tietokoneitaan, jos niin tahtovat, i-kirjain on jo kärsinyt inflaation.

Jäin pohtimaan perheen määritelmiä. Yleensä perheen määritelmästä puhuttaessa keskustellaan siitä, kuka kenenkin mielestä omaan perheeseen kuuluu. Vaikka aihe kiinnostaa, en halunnut siihenkään nyt tarrata. Haluan sen sijaan kirota Aristoteleen ihmisiin tartuttaman tarpeen luokitella ja ryhmitellä kaikki tiukasti.

Meidän perhe, jota minä tosiaankin pidän ja olen aina pitänyt ihan vain perheenä on sullottu monen sellaisen määreen alle, mistä en sitä tunnista. Keskustelukumppanin käyttämästä määreestä selviää sitten keskustelukumppanin asenne. Ja mä kun todellakin haluaisin puhua vain perheestä, miksen saa?! Se, jos mikä olisi tasa-arvoa, kun lakkautettaisiin kaikki lisämääreet. Että olis vaan sitten se perhe jokaisella, oman näköisensä kaikilla. Niin kuin nytkin.

Perheeni on ollut ydinperhe. Ja sitten se oli kuulemma pienperhe, koska se nyt vaan on pienperhe, vaikka olisi suurperhe, jos on vain yksi aikuinen. Suurperhe, uusperhe (ja tosiaankin uus-, eikä uusio! ei ole kierrätystä tämä, todellakaan vaan vanha perhe vs uusi perhe).

En ole koskaan tunnistanut perhettäni mistään noista lokeroista, mihin meitä on tungettu. Tai no ehkä siitä suurperheestä, mutten vielä kolmen lapsen kohdalla, vaikka meidät silloin sinne tungettiin. Kolmen kanssa suurperhe, kissanviikset. En tunnista meitä uusperheen määritelmästä, en osaa ajatella miestä isäpuolena eikä meillä seilaa edes takaisin viikonloppulapsia, ex-lapsia, bonus-lapsia, eikä meillä myöskään puhuta mun lapsista (tai no mä puhun itse, mutta se pitää sisällään jokaisen näistä täällä). On tämän perheen, meidän lapsia. Ehkä mulla on siinä mielessä käynyt ihan peikon flaksi. Mies puhuu aina meidän lapsista, ei koskaan mun lapsista tai mistään muistakaan ikävistä määreistä.

Sateenkaariperhe, kolmiapilaperhe, neliapilaperhe, polyperhe, naisparin perhe, miesparin perhe, sateenkaariuusperhe, ystäväperhe... (Jos on vieraita käsitteitä, selitykset täällä) kaikki pitäisi nyt huomioida omanlaisinaan eikä heterotermistö säädäntöineen kelpaa. Miksi?

Jos kerraan halutaan olla tasa-arvoisia, niin ollaan sitten. Ihan vain perhe. Pitäisi kelvata kaikille. Jätettäköön aviolliset suhteet perhe-määritelmän ulkopuolelle kokonaan ja määritelköön jokainen ihan itse sen, ketä omaan perheeseen kuuluu. Se jos mikä on tasa-arvoa, että kaikilla on vain perhe.

Muutetaan lainsäädännön mahdolliset perhemääritelmät muotoon: Perheeksi kutsutaan samassa osoitteessa asuvaa talousyksikköä, jonka muodostaa lapset ja näiden biologiset, juridiset sekä sosiaaliset vanhemmat. Lisätään tähän ihan vain tasa-arvon vuoksi, että perheen aikuisilla on elatusvelvollisuus avioliittolain määrittelemällä tavalla perheen muihin aikuisiin ja tämän lisäksi kunkin henkilön omiin biologisiin ja juridisiin lapsiin riippumatta siitä, asuvatko nämä lapset vanhempansa kanssa samassa perheessä.

Samat säännöt kaikille. Joka leikkiin ryhtyy, ja sitä rataa... Mulle kelpais. Saatais mekin olla ihan vain perhe, omine perheongelminemme.

Juhannusvaellus Repovedellä osa 4

Aamulla kymmenen tienoilla herättiin teltoista toiset enemmän ja toiset vähemmän nukkuneina. Hyvä ajatus toki oli ripeästi keitellä aamupuurot, pakata kamat ja suoriutua liikkeelle. Arvata sopii, ettei asiat ikinä mene niin yksinkertaisesti.

Rinkat ja reput siirrettiin telttojen vierestä laavulle, eikä meidän omaa porukkaa lukuunottamatta ketään näkynyt missään.

Aamupalatarpeiden etsimiseen saatiin kulumaan ihan hyvä tovi, ne, astiat ja trangia polttonesteineen oli aika hyvin jaettu kolmeen rinkkaan eikä tosiaankaan pakattu mitenkään loogisesti ja helposti löydettäviksi. Löytyivät kumminkin kaikki.

Puuroveden keittämiseen saatiin kulumaan pieni ikuisuus, vaikka hökötyksen kasaaminen sujui sukkelasti vähästä kokemuksesta huolimatta. Ja tee-/kaakao-/kahvivesi kiehui sitten vielä toisen ikuisuuden luonnollisesti. Pikapuurohiutaleista oli jokaisen helppo sekoitella lautasella oma puuronsa ja saatiin se kahvikin lopulta kuppiin.

näkkäriä sulatejuustolla ja metvurstilla kahvin seuraksi

Puuron jälkeen Esikoinen lähti pilkkomaan puita miehen kanssa, että seuraavillekin varmasti riittäisi. Sitä paitsi puiden pilkkominen on kuulemma hauskinta ikinä.

tuolla ne puita pilkkoi

Mä jäin hoitamaan tiskiä ja aamupalatarpeiden pakkausta Kirpun ja Toisen kanssa, Täystuho palloili ympäri aluetta.

Kirppu tiskaa

ja Toinen kuivaa

Ukkonen alkoi jyristä uhkaavasti ja alkoi tulla hoppu saada kamat kasaan. Mies siirtyi Esikoisen kanssa puiden pilkkomisesta tyhjentämään ja purkamaan pikkutelttaa. Se ja sen sisältö onnistuttiin saamaan suunnilleen kuivana laavuun turvaan odottamaan rinkkojen uudelleen pakkausta.

Isompaa telttaa tyhjensin ja purin miehen kanssa kaatosateessa ukkosen jyristessä suoraan päällä. Ei selvitty siitä ihan niin kuivana. Pakkailtiin rinkkoja kaikessa rauhassa laavulla ja odoteltiin kuuron laantumista, että päästäisiin liikkeelle. Päiväreissaajiakin riitti, osa uskalsi seuraksemme laavulle, toiset päätyivät pitämään sadetta halkovajaan. Olisi nekin kyllä laavuun halutessaan sopinut, mutta vissiin kokoonpanomme hirvitytti muita kulkijoita...

Sade alkoi hellittää, sadetta pidelleet jatkoivat matkaansa ja päiväreissaajia alkoi valua laavulle grillaamaan. Esikoinen kävi vielä lampea kuvaamassa ja kannettiin valmiita tavaroita halkovajaan odottamaan pois muiden kulkijoiden jaloista.

Lopulta oltiin valmiita nostamaan rinkat selkään ja jatkamaan matkaa kohti Tervajärveä. Kaikki aamupuuhat hoidettu ripeästi ja kello kaksi. Hups.

Kovan onnen puhelimet

Kaikki tietää domino-efektin. Meille kävi vähän sillä tavalla puhelimien kanssa.

Aikanaan (onhan siitä aikaa vaikka kuinka) hankittiin kolme samanlaista. Esikoiselle keltainen, mulle sininen ja sitten vielä valkoinen ihan vain varalle. Sellaisia perus nokialaisia, joilla voi soittaa ja tekstailla, joissa on kamera ja jotka multimediaviestejäkin mukavasti tuki.

Viimeisellä valkoinen räpellettävänä pari vuotta sitten

Esikoisen puhelin sanoi yhteistyösopimuksen irti kesän alussa. Ehkä sillä oli lopultakin räpelletty riittävästi tai kenties sitä oli katalasti kaltoin kohdeltu. Annettiin Esikoisen käyttöön valkoinen varamalli ja luvattiin, että saa 13v synttärilahjansa ehkä jo ennakkoon, heti kun saan liittymäsuosta jotain tolkkua. Kauan kaivattu älypuhelin siis.

Sattui sitten yllätysmenoja ja mitä kaikkea ja hetken jo ehti näyttää siltä, että uuden puhelimen hankinta lykkääntyy jonnekin koulujen alun liepeille, onhan ne tytön synttäritkin vasta jo koulujen alettua. Mutta eikä mitä.

Allekirjoittaneen sininen kappale lensi yhden kerran liikaa ja hajosi kymmeniksi kappaleiksi tavallisen kolmen (joka on korjattavissa) sijaan. Muutamassa tunnissa olin puhelinoperaattorin liikkeestä saanut haettua halpis Lumian Esikoiselle, selvitellyt siihen sopivan rajattoman liittymän ja vielä iskenyt liittymään kaikki mahdolliset estot. Olisin laittanut mahdottomatkin, jos se olisi mahdollista, mutta kun ei ole. Esikoisen ensimmäistä puhelinlaskua kauhulla odotellen... Tähän saakka ei yllätyslaskuja ole voinut lapsilta tulla, kun niillä on prepaidit.

Näin sain valkoisen varapuhelimen käyttööni ja olen taas ihan onneni kukkuloilla, vaikken esimerkiksi soittoääntä tunnista omakseni ollenkaan (enkä jaksa sitä säätää, vaikka osaisin) ja vaikka kaikki puhelinnumerot tietysti oli sinisessä kappaleessa eikä tässä varamallissa.

Vaan tiedättehän te, mitä tapahtuu, kun varapuhelin siirtyy varakäytöstä aktiivivirkaan? Jep. Nyt meillä on puhelimeton mies. Sen puhelin opetteli uimista, eikä selvinnyt uintireissustaan hengissä... Saas nähdä kenen hajoaa seuraavaksi. Onhan nuo Kirpun ja Toisenkin luurit vuosia nähneet.

Juhannusvaellus Repovedellä osa 3

Juhannus on vietetty, ollaan miljoona muistoa ja parisataa valokuvaa rikkaampia sekä ehkä vahingossa vähän kokemuksista viisastuttu. Meillä oli ihan mielettömän upea reissu!

Reissu lyheni suunnitelmasta huomattavasti...

Perjantaiaamun lähtö venyi, niin kuin meidän lähdöillä yleensä on tapana ja kotipihasta startattiin puolitoista tuntia aiottua myöhemmin. Lyyli ei ollut autokyydistä ollenkaan otettu, ja näinpä meillä oli oikea kokoonpano kasassa ja perillä Tervajärven parkkipaikalla vasta noin kuuden aikaan illalla. Tulikin iltavaellus päivällä kulkemisen sijaan. Hätäkös meillä silti, lapset syöneet hyvin ja nukkuneet autossa, joten tuorein voimin maastoon vain.

Ensimmäinen pysähdys parisataa metriä myöhemmin vanhalle tulipaikalle. Lapset pääsivät testaamaan helposti veden lämpötilaa (kylmä!) ja juomapulloja kaivettiin rinkoista. Ensimmäiset välipalapatukat taskuista naamaan myös.

Reissu alkoi jyrkällä ylämäellä, joka veti piippuun jokaisen. Paljon kaatuneita puita, joista osasta pääsi yli ja toisista piti ryömiä ali. Rinkat ei pysyneet kiinni, koirien kupit lenteli ja lopulta Täystuhon ja Kirpun reput piti kantaa kädessä... Voittajafiilis silti, vaikka sattuneesta syystä tappajarinnettä ei tullut tällä reissulla kuvattua. Eikä muuten ole kuvattu aiemmillakaan reissuilla. Kun ei pysty jaksa edes ajattelemaan kameraa siinä rinteessä.

Toinen ja Lyyli ekalla stopilla

Metsäpolkua riitti liikkumiskieltoalueen reunassa Lojukoskelle saakka, syötiin vähän välipalaa siellä, ja täyteltiin vesipulloja. Kello näytti vähän yli yhdeksää illalla kun oltiin valmiita jatkamaan. Saatiin rinkat takaisin selkään ja oltiin jo menossa, kun joku kanssakulkija vielä huuteli perään, että onko meidän tarkoitus jatkaa kauaskin. Vastattiin siihen, ettei suinkaan, Kirnukankaalle vain, eihän sinne pitkä matka ole. (1,7 km). "Voi apua!" kuului vastaus siihen.

No niinpä, eipä tosiaan tiedetty, mitä on edessä.

Helppokulkuinen polku suurimman osan matkaa, pientä ylämäkeä ja toisaalta alamäkeä. Hiki valui, lasit huurustui ja tungin ne taskuun, että näkisin eteeni.

Kymmenen aikaan todettiin, että kumma se "voi apua"-kommentti, helpompaahan tämä kuin alkumatka, ja tenavatkin jaksoi upeasti. Näköalakin ihan mielettömän upea ja melkeinhän ollaan perillä jo. Kartan mukaan se parisataa metriä ja onhan tähän merkitty vielä karttaan joku näkemisen arvoinen Kirnuhuokokin matkan varrelle...

Seuraavasta mutkasta pysäytettiinkin koko porukka just siihen istu, paikka ja mihinkään ette liiku komennoilla. Syystä. Se Kirnuhuoko. Seuraavan kerran, kun karttaan on merkitty joku näkemisen arvoinen paikka, googlaan sen varmasti etukäteen ainakin sataseitsemänkymmentä kertaa ja suunnittelen sen jälkeen reittini ihan kokonaan uusiksi moisen paikan kiertäen kaukaa.

välitasanteelta kuvattu

Edessä siis reissun ehdottomasti vaarallisin paikka. Tihkusateessa kastuneet vanhat liukkaat jyrkät puuportaat, neljä väsynyttä lasta, yksi koiravanhus, jolla on paha tapa rynniä portaissa, ja toinen koira, jolla ei portaissa liikkumisesta ole juuri mitään kokemusta... O-ou. Käännytäänkö ympäri? Jaksetaanko takaisin Lojukoskelle? Hetken tuumailun jälkeen heitettiin rinkat selästä ja seurasi testikävelyä portaissa. Muutaman askelman testattuani suunnitelma oli valmis. Luvassa rappusjumppa.

Ja niin me aikuiset sitten jumpattiin ihan huolella. Ensimmäiseksi paikaltaan istumasta komennettiin Esikoinen. Rinkka käskettiin hylätä siihen turvalliselle paikalle jyrkänteen päälle. Jääkarhu irrotettiin puusta ja muita vannotettiin pysymään ihan liikkumatta paikallaan.

Esikoinen vietiin välitasanteelle niin, että minä laskeuduin yhden portaan kerrallaan Esikoisen edessä sivuttain. Mies odotti Jääkarhun kanssa ylätasanteella, jotta Jääkarhu näkisi kuinka rappuja laskeudutaan rynnimättä ja toisaalta sen, että lapsikin siitä selviää. Esikoisen istutin välitasanteen penkille odottamaan ja kipusin raput takaisin ylös auttamaan Jääkarhun alastuomisessa. Vahva oli usko siihen, että jos Jääkarhu saadaan välitasanteelle turvallisesti, saadaan siihen kaikki muutkin tuotua. Ja siitä alas raput jo olivat paljon helpommat.

Niinpä mies laskeutui portaita Jääkarhun kanssa rinta rinnan yksi porras kerrallaan ja minä peruutin portaat yksi kerrallaan Jääkarhun edessä toisaalta jarruna (eihän se mua kumoon juoksisi) ja toisaalta maanitellen laskeutumaan. Ja me tosiaan saatiin se välitasanteelle rauhallisesti ja turvallisesti. Sidottiin kaiteen tolppaan kiinni Esikoisen valvottavaksi ja palattiin hakemaan Täystuhoa, Lyyliä ja miehen rinkkaa.

Täystuhon reppu jätettiin niin ikään ylös (huolimatta niistä epätoivoisista kysymyksistä, miten me pärjätään ilman tavaroita) ja vein Täystuhon samalla tavalla kädestä pitäen yksi rappu kerrallaan välitasanteelle sekä istutin siihen Esikoisen viereen. Palasin raput ylös Lyylin eteen jarruksi ja peruutin taas raput koiran edellä alas.

Seuraavaksi siirrettiin koirat, Esikoinen ja Täystuho Kirnuhuokoon alas turvaan odottamaan, että saadaan Toinen, Kirppu ja kaikkien reput ja rinkatkin tuotua alas. Ja kyllä noita rappuja saatiin ravata ihan kyllästymiseen saakka. Toinen talutettiin alas ihan vihoviimeisenä, tihku oli sopivasti liukastanut raput liki hengenvaarallisiksi tähän mennessä. Silti saatiin kaikki alas hengissä ja turvassa.

välitasanteelta Kirnuhuo'on pohjalle

Voitte kuvitella, mikä voittajafiilis meillä pohjalla oli. Me tehtiin se! Ja arvatkaas, mitä mä siinä pohjalla taskuja kaivellessani huomasin. Ne mun silmälasit. Ne on nyt tuolla maastossa jossain Lojukosken ja Kirnuhuo'on ylätasanteen välissä, kun jossain mielenhäiriössä en ollut taskusta vetoketjua sulkenut. Onneksi uudet oli jo tilattu, että eiköhän ne viikon tai parin päästä mulla ole... Jotenkin ei huvittanut enää lähteä takaisin tutkimaan maastoa ja etsimään laseja.

Sata metriä matkaa Kirnukankaalle, "voi apua"-kommentin sisältö selvillä ja pitkospuita enää jäljellä. Helppo nakki. Yhdeltätoista illalla oltiin pystyttämässä leiriä, pilkkomassa puita ja paistamassa makkaraa laavulla. Ihan onnistunut ensimmäinen päivä kaikkinensa, hyvä fiilis jokaisella (paitsi varmasti sillä pariskunnalla, joka lähti meidän kanssa Tervajärveltä samaan aikaan ja ehti Kirnukankaalle kolme tuntia ennen meitä, olivat varmasti kuvitelleet saavansa yöpyä siellä ihan kahdestaan...)

Osaa meistä nukutti hyvin ja toisia vähän kehnommin.

Juhannusvaellus Repovedellä osa 2

Sanovat, että leipä miehen tiellä pitää. Ja vesi. Ja vesi muuten painaa. Paljon. Ainakin kilon per litra. Etelä-Suomen reissuilla vesi pitää joko varautua kantamaan mukana tai puhdistamaan, ja näin lyhkäisellä reissulla mieluummin kannetaan kuin opetellaan putsausta kaiken muun uuden ohessa. Kaivoja Repovedellä on viisi, joista kaksi osuu suunnitellulle reitille, toinen menomatkalle Lojukoskella ja toinen paluumatkalla Olhavalla. Lisäksi Kuutinkanavalla on kaivo, mutta sen vettä ei juotavaksi suositella huonon laadun vuoksi.

Ensimmäisellä Repoveden reissullani aikanaan (kera nelikon) vesi loppui kesken. Virhe ei koskaan sen jälkeen ole päässyt toistumaan, eikä toivottavasti tulevillakaan reissuilla koskaan ikinä toistu. Vesi kulkee mukana tyhjissä limupulloissa, kun ei parempaan systeemiin vielä ole investoitu. Jos jollakulla on ehdotuksia, niitä saa esittää :)

 Astiat ja trangia on aika oleellinen osa tällaista reissua. Trangia toimii Sinolilla ja sen kahvipannu jää tällä reissulla kotiin. Yleensä on kannettu mukana. Muovisia lautasia, spork-ruokailuvälineitä, mukeja, pesusieni, harso, puuhaarukka ja tiskiainetta löytyy noista kangaskasseista. Arvatkaapa vaan, onko mulla ikävä filmipurkkeja, saako sellaisia purkkeja ostaa vielä jostain, vaikkei filmille enää käyttöä olekaan?

 Mä oon hei ihan ite tehnyt ton pussin ala-asteella käsityötunneilla. On aika monella reissulla vuosien mittaan palvellut astiakassina, ensimmäisen kerran varmasti riparilla (oli lapinvaellus se, ja koko mun vaelluskuumeen alku). Joulupukki toi mulle ja miehelle omat hienot reissuastiat viime jouluna. Pääsevät vihdoin käyttöön nekin.

EA-pussi jäi kuvaamatta, mutta sen sisällä on tarpeet useampaan suuremmankin luokan katastrofia varten. Kyypakkaus kuuluu sinne ilman muuta, samoin kuin särkylääkkeet, laastarit ja systeemit vaikkapa painesiteen tekemiseen. Toivottavasti ainut käyttöön tuleva on laastari, ja sitäkin mielellään vain kantapäiden rakkoihin. Niitä kun tulee kumminkin.

Aamuksi puuroa ja mehukeittoa, jossain voitais vaikka paistaa makkaraa. Olis näkkäriä, hapankorppua, sulatejuustoa, metvurstia, suklaata... joskaan ei kaikkia kuvassa, kun ne nyt tykkää säilyä jääkaapissa paremmin lähtöä odottelemassa.

Keksejä ja myslipatukoita mukaan aika montaa sorttia ja paljon. Pikakahvia, kun ei kukaan ole jaksanut opetella pannukahvin keittämistä. Teetä ja palasokeria, kuumaa suklaata. Ja pastaa justokastikkeessa, ei me varmaan ainakaan nälkään kuolla tuolla, ehkä?

Pari "vessapussia", vessapaperirulla, kosteuspyyhkeitä ja terveyssiteitä (ne nyt vaan ihan vaan varuiksi). Kai noilla vessan pystyyn saa ja perushygieniat hoitaa. Kaks pussia, kun meitä on kuitenkin aika monta.

Korjaussälämikäliepussiin tungin hakaneuloja, neulan ja lankaa, ilmastointiteippiä... ja saattoi sinne jotain muutakin ehkä eksyä. Todennäköisesti sen sisältöä ei tarvita mihinkään, mutta sitä kyllä, mitä ei tullut mieleen ottaa mukaan.

Jostain löytyi pilli ja sen tungin Täystuhon takin taskuun. Että jos se kumminkin ottaa jalat alleen, kun sen reppu ei paina kahdeksaatoista kiloa vaikka mun painaa, niin voi sitten edes vihellellä mennessään.

Tän yksilön pakkaus on vielä vähän kesken. Koirien kipot roikkukoot ulkopuolella, pitäis kai niille jokupäivä hommata kokoon taittuvat kupit ja reput, saisivat nekin ite kantaa kamansa. Tai edes osan niistä.

Ja tää yksilö ois vähän niin kuin valmis. Epätasapainossa kuin mikä ja painava kans, mutta onneksi reissulla on mittaa vain joitain hassuja kilometrejä eikä lähelläkään maratonia... Paitsi jos ja kun eksytään kumminkin.

Kai näillä suunnitelmilla uskaltaa lähteä. Kotiin unohtuviksi veikataan taskulamppuja ja hyttysmyrkkyjä, ne kun on pakkaamatta ja jotain. Niin kuin niitä sitten muistais kukaan lähtötohinassa.

Joko mennään?