Kanta

Aamulla vähän ennen kymmentä sain neuvolasta puhelun ja käskyn kipaista apteekista hakemaan sinne sähköisellä reseptillä laitettu antibioottikuuri. Vanha tuttu lääke taas ja haenhan mä, vaikken kipeä tiennyt olevanikaan kun jälleen kerran näitä tulehduksia oireettomana sairastan.

Vaan vielä mitä. Sehän päätti sitten mennä nurin koko ihana Kanta-systeemimme. Fiksuna tyttönä tämän tajuttuani soittelin päivystykseen, että josko sieltä reseptini uudelleen kirjoittaisivat joko ihan paperille (tarjouduin hakemaankin, vaikka päivystyksemme on paikallisissa mittasuhteissa hevonkuusessa) tai soittaisivat apteekkiin. Ja päivystys hoiti reseptin ihan mallikelpoisesti kuntoon soittamalla.

Apteekissa tuskastunut farmaseutti kysyi heti ensimmäiseksi, että ei kai sähköinen resepti. No joo, kyllä ja ei, ja oli se sitten otettu, kun kerroin, että pyysin reseptiä puhelimitse. Sain lääkkeeni. Aika moni muu ei, vaikka järjestelmä oli jo hetkenverran toiminut ja heti uudelleen mennyt nurin.

Jäin miettimään kantaani Kantaan. Musta on todella pelottavaa, että kaikki meidän terveystiedot pyörivät tuolla jossain verkossa. Niin pitävää tietoturvaa ei olekaan, että ne siellä turvassa olisivat. Puhumattakaan nyt järjestelmän heikkoudesta, kun se on nurin, ei niihin kukaan pääse käsiksi. Että voiko sitä ihmisten terveyden laskea pelkästään sähköisen järjestelmän varaan? Mun mielestä ei voi.

---

Posti toi tuollaisen tänään, eli kaikki alkuraskauden labratulokset on nyt läjässä ja mitään virtsatietulehdusta ihmeellisempää ei löytynyt. Näillä mennään taas.

Anna turvasana

Lueskelin tuossa jokin tovi sitten taas Iltasanomien perheaiheisia uutisia. Ajatus jäi pyörimään yhden artikkelin ympärille ja päätin, että palaan aiheeseen heti ultran jälkeen. Tässä ollaan siis, Uusi ilmiö leviää - Tarvitaanko synnytyksessä turvasanaa? (IS, 25.7.15)

Lähtökohtaisesti sanon, että mikätahansa, mikä tuo synnyttäjälle turvaa ja herättää vaikeassa tilanteessa luottamusta, on hyvä juttu. Turvasana voi olla joillekin juuri se pelastus ja positiivisen kokemuksen luoja. Silti en osaa itse nähdä tilannetta näin. Kaikkien synnytysteni jälkeenkin joudun pohtimaan, mitä ihmeen hyötyä siitä olisi, että tukihenkilöni kanssa sopisin turvasanan, josta tukihenkilö tietäisi mun olevan puudutuksia vailla?

Mun kokemuksella kätilöt aika tehokkaasti talsii tuolla saleissa niin synnyttäjän kuin tukihenkilönkin yli. On poikkeuksia ja voi olla että käy hyväkin tuuri (ja on mulla sellainenkin käynyt), mutta taas joudun lähtemään oletuksesta, että seuraavakin kerta menee niin, että tukihenkilön (saati sitten synnyttäjän) sanomisilla ei ole mitään merkitystä. Mitä hyötyä on turvasanasta, jos oletus on, ettei sitä kunnioiteta? Jos sen sanomista vaaditaan?

Mä olen siis niitä urpoja, jotka lähtee kerran toisensa jälkeen synnyttämään ajatuksella, että selkäytimeen laitettavia puudutteita ei muhun laiteta. Ilokaasunaamarin tahdon ja sillä pärjään. Esikoiselta mut aikanaan ympäripuhuttiin epiduraaliin ja Täystuholta minispinaaliin, Rääpäleeltä testasin paracervikaalin (en kyllä osaa kirjoittaa), mistä ei kyllä hyötyä ollut.

Ja mä antaisin mitä vaan sellaisesta sanasta, jolla synnärillä henkilökunta uskoisi, kun sanon pärjääväni ilman. Yhdestäkään neulalla laitettavasta puudutteesta mulla ei ole positiivisia muistoja, osa vie kivut, mutta aiheuttaa sellaisen vuodon, että oksat pois ja osa ei toimi edes kipuihin. Mieluummin kipu ja ilokaasun tuoma sekavuus kuin puudutteiden seuraukset.

Ja vielä, jos sitä oksitosiinia ei pistettäisi tippumaan ihan vaan siksi, että niin on tapana, niin puudutteiden laittamisen tarpeetkin tipahtaisi huomattavasti. Selvitettävänä vielä on laitettiinko Rääpäleeltä sellainen tippa mulle (mielikuva on, että laitettiin), ja sekin että miksi. Siksikö, että saataisiin sali nopeammin vapaaksi seuraavalle? Olisivat laskeneet sängystä irti ja kävelemään...

nimim. Kyllä ahistaa, taas

Viis senttiä

Käytiin tänään vähän vakoilemassa Seiskaa. Se on nyt sellainen viissenttinen tirppana, jolla näytti olevan kaikki niin kuin näillä 12+ viikoilla pitääkin.

Istukka on alhaalla takaseinässä ja kohdunsuulla hematoomaa, antaas ajan näyttää, millaista vuotelua tämä nyt meinaa ja kuinka suurta riskiä. Niskaturvotus oli ihan normaalia, verinäytteet kävin antamassa pari viikkoa sitten, joten kromosomiseulan tulokset tulee joskus viikon, parin sisällä.

Huono olo jatkuu aina vain ja pyörrytykset samoin, aamulla ei koskaan osaa sanoa tulevasta päivästä mitään. Nukkua vois kellon ympäri.

Oltiin kyllä varmasti koko äitipolin kauhistus, Täydellä autolla sinne mentiin, mukana Rääpäle, Viimeinen ja Täystuho sekä niille odotustilavahdeiksi Esikoinen ja Pikkusiskoni. Pitkään pohdittiin uskaltaako pojat jättää tyttöjen vahdittaviksi kotiin, ja todettiin sitten, ettei ekalla kertaa uskalla. Vartin vahdinnasta selvisi tytöt hyvin, vaan voi olla, että liki kolmen tunnin keikka (matkoineen kaikkineen) olisi ollut vähän liikaa.

Neuvolalääkäriin olis pari viikkoa. Jotenkin ei ole koko homma vieläkään mennyt tajuntaan.

Pellossa kasvaa meidän lapset

Valmiiksi poimitun mansikan kilohinta tuntui kaupassa kovalta, ja aikani hinnan käytöstä seurattuani tulin siihen tulokseen, ettei tässä nyt itku markkinoilla auta yhtään. Puolihuolimattomasti heitin kolmelle isoimmalle eilen, että mitäs jos mentäisiinkin poimimaan mansikkamme ihan itse, että lähtisittekös mukaan. Ja nuohan syttyi heti ja kiljuivat kilpaa lähtevänsä mukaan.

Niinpä pakkasin tänä aamuna autoon Esikoisen, Toisen, Kirpun ja pari kymmenen litran ämpäriä. Suunnaksi otettiin lähin mahdollinen itsepoimintatila vajaan kymmenen kilometrin päästä. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa... paitsi sen tovin, kun nostin käteistä ja nappulat pistivät autossa odottaessaan tappelun pystyyn (se joka aikoo sanoa jotain lasten autoon jättämisestä, jos isot koululaiset eivät osaa auton ovea avata läkähtyessään sinne kolmen minuutin käteisen noston aikana, niin joutavat kyllä kärsiäkin vähän).

Viereiseen riviin sattui vielä mukava mies, joka tuntui mielellään kertovan lapsille mansikan kasvattamisesta. Että tuli vielä opettavainen kokemus niille ja viihdyinpä itsekin miehen tarinointia kuunnellessani.

Mieheltäni tuli vielä tekstari reissun loppupuolella. Käski ottaa kuvia pellossa kasvavista lapsista. Ja käskyähän tottelin mielelläni, niin kuin arvata saattaa.

Ja saatiin me ämpärit täyteen.

Reilut 9 kg kerättiin, 3,5 €/kg, joten paljon, paljon halvempaa kuin kaupassa. Eikä matkoineen päivineen mennyt aikaa kuin pari tuntia, joten tehokkaita poimijoita nuo lapset. Esikoinen jäi miettimään, että huolisiko mikään mansikkatila sitä poimijaksi parin vuoden päästä, kun ikäkin riittäisi. Saas nähdä vieläkö sillä silloin on intoa ja näinkö ne suomalaisia enää poimimaan huoliikaan, kun laiskoiksi mielletään meidän teinit.

Joskus yllättyy iloisesti

Mun äitiysvaateongelmat ratkesi ihan ihmeellisellä tavalla, ja kuvia on luvassa kunhan vielä vähän saadaan mahaa kasvatettua.

Alkuviikosta posti toi lukijaltani uskomattoman paketin, nyt on farkkuja ja puseroa, joissa kehtaa syksyllä ja talvella kulkea. Kiitos! Ja minä, joka en ikinä voita missään arvonnassa mitään voitin Mama's Diaryn arvonnasta vapaavalintaisen vaatteen 9kk-verkkokaupasta. Postissa odottaisi vielä yhden koon villatakki noutajaansa. Enää puuttuu juhlamekko, ja sitäkin olen jo kovasti katsellut, alkukuusta siitä on varmasti tilaus laitettava. Valintakin on jo melkein selvä :)

---

Vein tänään tätini kanssa neljä pienintä katselemaan kanoja ja pupuja. Puput taisivat olla Kirpun, Täystuhon ja Viimeisen mielestä ihan parhaita, mutta Rääpäle rakastui kanoihin. Ja kyllä kaakatti. Rääpäle nimittäin, niille kanoille. Puput ei kiinnostaneet yhtään, kanoja kohti se paineli, kun sen maahan laski ja kaakatti mennessään. Harmi, että kamera jäi kotiin.

Pientila eläimineen on muksuille melkoinen elämys kerran toisensa jälkeen. Osaan olla kiitollinen siitä, että tenavillani on mahdollisuuksia päästä näkemään ja kokemaan maaseutua toisella tavalla kuin useimmilla kaupunkilaislapsilla. Niistä heinäntuoksuisista hetkistä pupujen ja kanojen (ja muiden eläinten) kanssa jää varmasti lapsuuden parhaimmat muistot.

Tilajärjestelyitä

Niitä meillä on loppuvuoteen luvassa paljon, kun ruvetaan siirtelemään lapsia huoneista toisiin. Rääpäle muuttaa pikkupoikien seuraksi, Toinen saa toviksi oman huoneen ja Esikoinen muuttaa Toisen paikalle Kirpun huonekaveriksi.

Mutta näin me asutaan nyt. Rivarissa, viisi huonetta, keittiö, pikkuvessa ja iso kylpyhuone, vessallinen sellainen. Oma terassi.

Eteinen ulkovaate-, kenkä- ja ratassäilytyksineen, roskapussi pyrkii aina ulos.

Eteiskäytävältä on kulku meidän makkariin, jossa tällä hetkellä nukkuu seuranamme Rääpäle ja Lyyli. Rääpäleen vaunuja säilytetään siellä myös, vaikkei niitä moneen kuukauteen ole käytetty. Vaatekaappien, parisängyn ja pinnasängyn jälkeen lattiapinta-ala on käytetty, tyhjää tilaa on ehkä neliömetri, että ovi sopii aukeamaan. Siksi se on lapsilta leikkipaikkana kielletty. Joinain öinä sänkyyn saattaa tunkea useampikin lapsi seuraksi.

Myös Esikoisen huoneeseen on kulku eteiskäytävältä, sillä on huoneessaan puoliparvi, vaatekaapit, kirjoituspöytä ja kirjahylly. Periaatteessa muilla ei ole siellä lupa aikaa viettää, mutta käytännössä Esikoisen vanha nukkekoti houkuttelee pienempiä sinne leikkimään, ja yleensä näihin leikkeihin saa ihan luvan.

Vessat on jaettu solidaarisesti, potta löytyy molemmista ja pikkuvessa, johon kulku on eteisen naulakon vierestä, on niin sanottu vierasvessa. Osa muksuista käyttää sitä mieluummin, osa taas mieluummin kylppäriä. Kylppärissä kuitenkin on pienten kaikki avustusta vaativat toimenpiteet vaipanvaihdoista hammaspesuihin. Sinne kun lasta mahtuu helposti auttamaan.

Keittiössä on iso ruokapöytä, jonka ääreen menee helposti kahdeksan ja vähän järjestämällä jopa kaksitoista.

Liinavaatesäilytys on siellä yhävain ja edelleen. Kuva on vanha, ilme on muuttunut vain lumihiutaleiden verran... Kylppäriin kulku on tuosta korikärryjen vierestä.

Olohuoneessa on vaatekaapillinen eteitavaraa, ns. arkistokaappi, kirjahyllyjä, leikkikehä ja meidän vanhempien työpisteet. Käytämme yhä edelleen pöytäkoneita, kun pelaillaan tehoa kysyviä pelejä silloin joskus, kun aikaa riittää. Lapset lainaa kyllä näitäkin koneita hyvin tehokkaasti.

Olohuone on lapsille ihan vapaata leikkitilaa, lasten kestävää tai jo pilalle pomppimaa, joten kovin edustuskelpoinen se missään tapauksessa ei ole. Olkkarista on kulku pikkupoikien huoneeseen sekä Toisen ja Kirpun huoneeseen.

Pikkupoikien huoneen olen viimeksi esitellyt täällä ja koululaisten huoneen täällä. Molemmissa huoneissa on pienet vaatehuoneet ja pikkupoikien huoneessa säilytetään Rääpäleenkin vaatteet. Terassille ja omaan pihaan on kulku olohuoneesta, kelien salliessa oven auki pitämisen saa tenavat sielläkin melko vapaasti leikkiä. Aitaa ei kuitenkaan enää (ja vielä) ole koko oman pihanpätkän ympäri, kun vuokranantaja purki sen pois ja pisti tilalle tuijapensasta ja onnettoman näkosuojan vastapäätä rakentuneen kerrostalon vuoksi.

Tottakai tilaa voisi olla enemmän, mutta hyvin tänne mahtuu. Toistaiseksi oman rauhan tarvitsijalle on aina löytynyt joku nurkka, jonne vetäytyä rauhaan. Eiköhän löydy jatkossakin.

Mitä tarkoittaa lapsivihamielinen?

Voisiko joku määritellä mulle, mitä tämä "lapsivihamielinen maa" tarkoittaa? En ymmärrä. Enkä ole missään täällä liikkuessani (sen enempää maalla, kaupungissa kuin metsissäkään) törmännyt mihinkään sellaiseen, mikä oikeuttaisi minua puhumaan lapsivihamielisestä maasta.

Uskokaa tai älkää. Minä en pidä lapsista. Omiani rakastan, mutta lapsista yleensä en pidä yhtään. En pidä aikuisistakaan. Poikkeuksia kyllä löytyy yksilötasolla, pidän monestakin ihmisestä, lapsista ja aikuisista, mutten siksi että ovat lapsia tai aikuisia.

Aina sanotaan, että Suomi on lapsivihamielinen maa, koska junassa vieruskaveri ärsyyntyy saadessaan lapsen viereensä. En ole huomannut vieruskaverini ärsyyntyneen kertaakaan noustessani junaan lapsien, yhden tai useamman, kanssa. Meille on aina tarjottu apua, ruuhkajunassa istumapaikkaa, hermostuneelle lapselle on juteltu ystävällisesti ja monesti kiukku on jäänyt siihen. Vastineeksi minun lapseni eivät potki edessä olevien penkkien selkämyksiä, keskustele huutaen (paitsi kotona, mutta se lienee eri asia), juokse junan käytäviä edestakaisin, pidä kenkiään penkillä ja mitä noita nyt on junailun kirjoittamattomia sääntöjä. Eivät tee noita asioita, koska en anna. Ohjaan huutamatta, ja kersat tietävät, että toteltava on.

Tunnustan, olen monta kertaa vaihtanut vaunua junassa, kun samaan osastoon on kanssani osunut joku penkinpotkija ja käytäviä kiljuen juokseva. Vaihdan vaunua myös, jos viereeni istuu joku eiliseltä kaljalta haiseva. Aion vaihtaa paikkaa jatkossakin, sillä Suomessa ei ole lupa ojentaa toisen lasta edes ystävällisesti. Eikä lasten kanssa liikkuvat valitettavasti huonoa käytöstä huutamatta saa korjattua. Anteeksi, mutta päähän (ja selkään) sattuu moinen meno yhtälailla kuin eilisen kaljan hajusta tulee huono olo.

Aina sanotaan, että Suomi on lapsivihamielinen maa, koska kaupassa toiset asiakkaat tuhahtelee kun lapsi itkee. Onhan siinä nyt ihmiset hyvät pikkuinen ero, itkeekö sulla pikkuvauva pienen tovin vaikko huutaako se suoraa huutoa koko pari tuntisen shoppailureissun. Puhumattakaan niistä tenavista, jotka kiljuen juoksee ympäri kauppaa, törmäilee toisiin asiakkaisiin ja saavat hillittömät itkupotkuraivarit, sellaiset vartissa taittumattomattomat, joiden kanssa jumitetaan leluhyllyllä sitten...

En ole huomannut kanssa asiakkaiden tuskastuvan kertaakaan, kun käyn lasten kanssa kaupassa. Voihan se olla, että mulla on siinä niin kädet täynnä työtä, etten mitään huomaa... Mutta silti meidät on monesti pysäytetty, että mummot ja papat (erityisesti papat) pääsee lirkuttelemaan vauvalle tai suksia kantavalle taaperolle. Kassajonossa takana olevat ovat monet kerrat jutelleet ostoskärryissä oleville lapsille. Ja monet kerrat olen huomannut tekeväni samaa. Jos mun mukulat juoksevat ja kiljuvat kaupassa, ne löytää itsensä kotoa hyvin nopeasti, ja minä itseni kaupasta ilman lapsia (hetkisen yh-aikana käytin välillä jopa lapsenvahtiapua saadakseni ruokaostokset tehtyä, kun ei vain sujunut).

Emme toki ole testanneet ravintolapalveluita tms, joten en voi lapsivihamielisyydestä oikeastaan mitään sanoa niissä, mutta tiedän muutaman loistavan ravintolan (no okei, eivät varmasti tähtikisassa pärjää, mutta ruoka on todella hyvää), jonne kyllä voi mennä koko perheellä ja saada silti ystävällisen kohtelun.

Ehkä kyse ei kuitenkaan ole varsinaisesta lapsivihamielisyydestä vaan yksinkertaisesti alentuneesta kynnyksestä sietää päätöntä riekkumista ja turhautumisesta siihen, että vanhemmat eivät enää edes yritä ohjata lapsiaan ottamaan toisia huomioon? Että saisitteko tekin hymyjä (niin kuin me yleensä saadaan), jos vaikkapa pyytäisitte lapsianne kaupassa väistämään, että vierestä sopii toinen asiakas ostoskärryillään ohi?

Kenen oikeus?

Julkinen keskustelu tuntuu aina pyörivän eroperheiden vanhempien oikeuksissa ja erityisesti etävanhemman oikeuksien kasvattamisessa. Mä todella, todella toivon, että jonain päivänä vielä keskusteltaisiin mieluummin eroperheiden vanhempien velvollisuuksista ja velvollisuuksien laiminlyönnin sanktioinnista. Toivon, että jonain päivänä mentäisiin näihin keskusteluihin lapsen oikeudet edellä. Lapsen oikeus on aina vanhemman velvollisuus. Kummankin vanhemman.

Vuosia sitten sain seurakunnalta kouraani Lapsen kymmenen käskyä vanhemmille. Paperiversiota ei tietenkään ole tallella enää, mutta Positiivareilta löysin nämä onneksi helposti.

1. Minä olen vasta lapsi,
ja olen olemassa sinun kauttasi,
älä hylkää minua, sillä minulla ei ole muita vanhempia.

2. Älä turhaan moiti minua,
sillä mitä enemmän minua moitit,
sitä vähemmän sanasi minulle merkitsevät.

3. Muista pyhittää aikaa myös minulle,
sillä miten käytät aikasi, niin jaat sydämeni,
jollet sinä rakasta minua, minusta ei tule ihmistä.

4. Kunnioita poikaasi ja tytärtäsi,
jotta oppisin kunnioittamaan elämää,
sekä itsessäni, että muissa olennoissa.

5. Älä tapa tunteitani,
ajatuksiani tai yrityksiäni, vähättelemällä,
olemalla välinpitämätön, uhkailemalla
tai pilkkaamalla,
sillä minun pienet asiani ovat minulle suuria,
etkä sinäkään osannut lapsena kaikkea.

6. Älä tee aviorikosta, sillä minä kärsin siitä.

7. Älä varasta elämääni
asettamalla kannettavaksi sinun
täyttymättömiä toiveitasi,
kaunojasi tai pettymyksiäsi,
sillä minun on tehtävä omat erehdykseni.

8. Älä anna väärää todistusta
todellisuudesta tyrkyttämällä minulle
omaa katsomustasi,
sillä minun tulee saada uskoa,
vaikka sinä et uskoisi ja toivoa,
vaikka sinä et toivoisi.
Varsin pian minä tulen huomaamaan,
että sinä et ole kaikkitietävä,
eikä se vähennä sinun arvoasi,
jos olet antanut minulle mahdollisuuden.

9. Älä himoitse asioita,
jotka eivät ole sen arvoisia,
sillä sinun halusi eivät voi olla
vaikuttamatta minun elämääni.

10. Älä anna minulle kaikkea mitä haluan,
sillä vapaamielisyytesi
on usein välinpitämättömyyttä,
anteliaisuutesi huonoa omaa tuntoa,
suvaitsevaisuutesi ihanteittesi
sortumisesta syntynyttä voimattomuutta,
taipuvaisuutesi mielipiteettömyyttä
sekä joustavuutesi periaatteettomuutta
ja mukavuudenhalua.

Kyllä näiltä pohjin voi vanhemmuuttaan miettiä jokainen vanhempi riippumatta siitä, missä lapset asuvat. Loppujen lopuksi loputtoman pitkältä tuntuvat lapsuusvuodet menevät kovin nopeasti, ja lapsen muisti on pitkä.

Kuuluisa oma napa edellä testasin, josko olisin saanut yksinhuoltajuuden arkiasioiden hoitamisen helpottamiseksi. Juristin yksinkertainen ohje kuului: pidä pankkitilit jatkossa(kin) omalla nimelläsi, kunnes ovat niin vanhoja, että pankki suostuu antamaan tilin, johon huoltajille ei liitetä käyttöoikeutta, käske koulun (ja muiden viranomaistahojen) huolehtia toinen allekirjoitus ihan itse (ja ilmoittaa kirjallisesti, mikäli eivät sitä saa). Minimissään huoltajan ei todellakaan tarvitse tehdä yhtään mitään. On vain oikeuksia, ei yhtään velvollisuutta.

Parasta terapiaa

Meillä on juhlat toisensa jälkeen ollut sellainen tapa, että tehdään yhdessä. Ristiäisiä, rippijuhlia, valmistujaisia, kihlajaisia, häitä, näitä kaikkia on laitettu kasaan äiti ja me tytöt yhdistelmällä. Niin tehtiin eilisiäkin juhlia.

Jätin kirkko-osuuden eilen väliin logististen ongelmien ja avun pyynnön vuoksi. Kasailin Esikoisen kanssa kahvipöytää kirkosta tulijoille ja soitin pianoa. Soittelut kun on kotona kovin vähissä, Lyyli mutusteli sähköisestä soittimestani johdon poikki jo kuukausia sitten enkä vieläkään ole saanut hankittua uutta.

Tunnustan, pianoa on ollut ikävä. Ilkimys-Esikoinen ikuisti tietysti niin nuottien pläräämiset kuin soittamisetkin, eikä vain valokuvin vaan myös videoin... Harmillisesti juurikin niitä ensimmäisiä soittojani kuukausien tauon jälkeen. Ja sen myös videolta kuulee. Että enpäs jaakaan.

Niin kuin aikanaan Kallion lukion hakemukseen kirjoitin, soitan omaksi iloksi, toisten suruksi. Voi sitä tunnetta, kun sormet liikkuu koskettimilla, eikä kukaan tunge syliin. Se on parasta terapiaa.

Pikkusisko katso maailmaa

Alkuperäisen kappaleen pääset katsomaan tästä (youtube-video).

Siskoistani nuorimmainen pääsi ripille. Esikoisen kanssa askartelin kortin, melkein A3-kokoisen sellaisen. Keskelle Esikoinen liimasi kiiltokuva ruusun ja ruusun ympärille kirjoitin laulun sanat:

Nyt lähtee auto käyntiin
katso isä ajaa näin,
hän viheltää ja vaihtaa vaihteitaan.
Ja tuolla näet variksen, 
no katsos tuonne päin.
Vaan nenää ei saa laittaa ikkunaan.

Kun sua ei vielä ollut,
isä heilui innoissaan:
"Et arvaa, mitä kohta tapahtuu!"
Hän pään löi lamppuun, veikkasin,
nyt kuhmu kohoaa vaan isä sanoi:
"Äiti pulskistuu."

Kun neljätoista vuotta sitten
äiti kantoi kassissaan
meille sinut pienen ruipelon,
niin sanoi äiti: "Tulkaas pikkusiskoo moikkaamaan!"
Mä hiljaa katsoin, tässä se nyt on.

Pikkusisko katso maailmaa,
Pikkusisko katso!
Pikkusisko katso maailmaa,
siellä mekin kohta seikkaillaan.
Ilman sua elämä ois tylsää tiedäthän,
(ja mulla tuhat hiusta enemmän).

Siskoni on vain puolitoista vuotta Esikoista vanhempi, ja ollut mun ensimmäinen vauva, harjoituskappaleeni. Jos mä oon näin nyyhkyfiiliksillä pikkusiskon konfirmaatiosta, niin tarvittanee ihme, ettei meikit levähdä, kun kahden vuoden päästä on Esikoisen vuoro.

Aika kulkee niin käsittämättömän nopeaan.

Pakollinen päivän asu

Aika moni tapahtumakutsu kuuluu yleensä, että asu on vapaa, mutta pakollinen. Pakollinen se on myös koiraa lenkittäessä ja kaupassa käydessä, halusi sitten päällensä pukea mitään tai ei.

Tiedän, että oikeasti mulla on jotain tyylitajua. Pääsääntöisesti se kuitenkaan ei ole käytössä... Riittäähän se, jos pakollisiin "herrakokouksiin" tekee itsestään ihmisen näköisen eikö.

Suorat housut on taas tungettu kaapin perälle, seuraavaan tärkeämpään palaveriin jälleen hyvän verran matkaa.

Kyllä puin muka kivasti päälle. Ja sitten tajusin, että jonkun on mentävä koirien kanssa lenkille ja kauppaan. Ja että ulkona on kylmä ja sataa vettä. Kaatamalla. Että heippa tyylitaju, mä vedän mieluummin jalkaan lantsarit kuin tallustelen märin lenkkarein.

Vinkatkaas nyt joku hei, mistä löytyy isommalle mahalle halvalla "herrakokouksiin" kelpaavat rääsyt päälle?

Kasvatanko kotiorjia?

Nostetaan taas vanha aihe esiin, kun Taloussanomien uutinen sattui sopivasti silmiin: Tämän ikäinen lapsi kannattaa panna töihin (Taloussanomat, 19.3.15).

Olen vuosikaudet törmännyt erityisesti äitien asenteisiin, joissa lapselta ei sovi vaatia kotona tehtäväksi mitään. Perusteluksi (jos sellaista nyt yleensä ottaen saa) saa sen, että leikki on lapsen työtä ja siinä on tekemistä enemmän kuin kylliksi, kun lapset hoitavat koulunsa ja harrastuksensa. Tulee kovasti mieleen isäni vastaus teinivuosinamme, kun kysyttiin, miksi kaikilla muilla paitsi hänellä oli tiskivuoro. "Mä käyn töissä ja tuon palkan kotiin."

Olen vuosikaudet itse hokenut, että kotimme ei ole hotelli. Mun niskavillat on suunnilleen saman ajan nousseet pystyyn hyvää tarkoittavista lappusista esimerkiksi julkisissa tiloissa ja vaikkapa työpaikkojen kahvihuoneissa ("Äitisi ei ole täällä töissä, joten siivoathan jälkesi"). Näen punaista, kun törmään asenteisiin, joissa miehen homma on tuoda palkkapussinsa kotiin ja naisen homma on huolehtia kodista. (Ja olen kertakaikkisen katkera Keskustan linjauksista, joilla taas nuijitaan naista nyrkin ja hellan väliin, piru vie, sovittelisivat siihen koloon vaihteeksi miestä, edes, jos sinne nyt joku täytyy tunkea.)

Niinpä voitte arvata, että tämä Taloussanomien uutinen Minnesotan Yliopistossa tehdystä tutkimuksesta sai mut hihkumaan riemusta, tekisi mieli kiljua: "Ähäkutti ja lälläslää, siitäs saatte!" En kilju, koska olen aikuinen (tai ainakin esitän sellaista).

Lasten ottaminen kotitöihin mukaan pienestä pitäen siis parantaa lapsen itsetuntoa, itseluottamusta ja kasvattaa vastuullisuutta. Kehityspsykologi Richard Rende vielä täydentää tähän, että kotitöihin osallistuminen ennakoi akateemista, emotionaalista ja jopa ammatillista menestystä. Ei kuulkaa mikään huono syy jatkaa valitulla linjalla, jossa kotimme siis ei ole hotelli, enkä minä perheeseemme palkattu työntekijä. Kotityöt kuuluu kaikille.

Tiskit, pyykit, roskien viennit, siivoukset, ruoanlaitto... Miksi ihmeessä ne pitäisi sysätä yksin äidin (ja/tai isän) harteille? Ei vanhemmat kotona yksin sotke, todellakaan. Sitä paitsi. Opetan mieluummin vaikkapa tiskausta, imurointia ja pyykkikoneen täyttöä kolmivuotiaalle, jonka mielestä imuri ja saippuavedet on parhaimpia maan päällä olevia asioita sen sijaan, että opettaisin kotitöiden alkeita teinille, jota ne eivät todellakaan kiinnosta. Pitkällä tähtäimellä pääsee helpommalla vaikka pikkulapsivuosina hommien tekeminen on selkeästi hidasta.

Täystuho 3v ja Viimeinen 1v siivoushommissa

Mitenkäs muilla? Odotatteko lastenne osallistuvan kotitöihin (ikätasoisesti, luonnollisesti)?

Serkkuja

Jo vuosia sitten ymmärsin olla lasteni puolestani pahoillani. Nämä eivät koskaan tule saamaan yhtä suurta serkkulaumaa kuin minä. Lapsillani on serkkuja vaihteleva määrä, osalla vain kaksi, osalla kolme. Mulla serkkuja on kymmenen kertaa enemmän, melkein kolmekymmentä. Vanhimmat serkuistani ovat ylittäneet neljänkymmenen rajapyykin, nuorimmat hädintuskin vaipoistaan päässeet.

Mulla on monen monta muistoa sukujuhlista ja muista tapaamisista. Kaikista leikeistä ja asioista joita on tehty yhdessä. Siellä, missä oli serkkuja, ei koskaan ollut tylsää. On Uusia Vuosia, jolloin on vedetty Super Mario Bros 3 läpi kasibittisellä Nintendolla, juhlia, jolloin on kikattaen vakoiltu aikuisia tai leikitty nurkkajussia.

Olin lasteni puolesta pahoillani, koska luulin heidän jäävän paitsi kaikesta tuosta, kesälomista samanikäisten serkkujen kanssa mökillä, salaisuuksien kuiskimisesta suljettujen ovien takana, sellaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta, minkä vain veriside voi tuoda, koska toisesta ei pääse eroon vaikka kuinka tahtoisi.

Tänään katselen näitä omia lapsiani, eivätkä he oikeasti jääneet mistään paitsi. Serkkuja on ehkä vähän, mutta niiden kanssa on sitäkin hauskempaa tavatessa. Ja sitä paitsi. Omissa serkuissani on edelleen omieni ikäisiä lapsia. Niinpä esimerkiksi Esikoinen on lähdössä serkkujeni kanssa mökille... ja Täystuho ja Viimeinen istuvat paraikaa sohvallamme oman serkkutyttönsä kanssa kikattamassa.

Näillä lapsillahan on omien serkkujensa lisäksi koko minun serkkulaumani ja vielä rippikouluikäinen täti. Ja sen lisäksi, onhan näitä yksistään jo niin monta, että saavat pystyyn melkein minkätahansa leikin tai pelin. Rippijuhlia kauhulla odotellen...

Kodin sydän

Joskus vuosi sitten havahduin siihen, että meidän elämästä on oikeastaan tullut vain pitkä sarja lähtöjä ja kotiinpalaamisia. Vanhan sanonnan mukaan keittiö on kodin sydän, mutta meillä kyllä eteinen on ehdottomasti tärkein. Kaikki jännä alkaa siitä ja siinä ne kaikki tunteikkaimmat hetket on niin mennessä kuin tullessa.

Meillä on jo pitkän aikaa ollut koko ajan jonkun reissukassi keskellä eteisen lattiaa. Kassi ja sen sisältö vaihtuu, mutta paikka ei. Aina on joku joko juuri lähdössä tai juuri palannut. Kassi eteisessä pysyy.

Joskus se ottaa päähän, että koko ajan pitää joko purkaa kassia, pestä reissukamoja tai pakata kassia. Jatkuvasti saa miettiä, että onhan jokaisella vaatetta niin paljon, että viikon reissuun riittää vaihtokamoja yhtään miettimättä, vaikka puolet kaapin sisällöstä olisi kylppärin lattialla pyykkikasassa ja neljännes vaatehyllyjen edessä lattialla puolipitoisina. Ja silloin harvoin kun kaikki vaatteet muka olisikin puhtaina, eivät ne mahdu vaatehyllyihin, koska hyllyt on mitoitettu niin, että niissä mahtuu säilyttämään vain sen, mitä lapset eivät missään tapauksessa huoli päällensä...

Joskus taas jää miettimään, että niistä hetkistä eteisessä en luopuisi kyllä millään. Joku minua muka fiksumpi sanoi joskus, että eteisen neliöt ovat hukkaneliöitä, eihän kukaan oikeasti vietä aikaa eteisessä. No joo, totta tietysti. Ei kukaan, paitsi minä. Vietän eteisessä enemmän aikaa kuin keittiössä.

On niitä tavallisia arkiaamun lähtöjä pukemisineen ja siihen liittyvine tappeluineen. On kurahousuisia lapsia, joiden unipuput ovat unohtuneet milloin minnekin. Kaikki taloon tuleva ja sieltä lähtevä kulkee aina eteisen kautta.

Eteisessä on esitelty muille perheenjäsenille uusimmat tulokkaat, eteisessä on halattu reissusta palanneet. Tuulikaapin suljetun oven takana olen istunut itkemässä useammin kuin missään muualla. Ystävien kanssa ne arimmat ja koskettavimmat keskustelut on käyty raollaan olevan ulko-oven välistä, kun toinen on jo lähdössä.

Eikä sisustuksella, kenkien, takkien tai hattujen kaaoksella ole silloin väliä. Eteinen on kohtaamisia varten. Eikä oikeisiin kohtaamisiin käytetyt neliöt koskaan mene hukkaan.

Voihan neuvola

Ollaan oltu kolmetoista ja puoli vuotta neuvolan asiakkaita.  Ja vielä ollaan ainakin seitsemän vuotta lisää. Ollaan nähty useamman eri kaupungin neuvolatoimintaa, seitsemän eri toimipistettä ja lähemmäs kolmekymmentä terveydenhoitajaa. Joko tällä kokemuksella saa vähän arvioida neuvolatoimintaa yleisemmällä tasolla?

Mulla on kokemusta neuvolatoiminnasta varmasti pitemmältä ajalta kuin monella nykyisin neuvolassa terkkarina toimivalla. Totta tietysti, koulutusta mulla sinne ei ole, mutta joskus tekee mieli sanoa, että on asioita, joissa kokemus painaa paljon enemmän kuin kirjatieto.

Normaalisti mun verenpaineet kipuaa korkeuksiin jo pelkästä ajatuksesta, että neuvolaan pitäisi mennä. Järjellä sitä ihminen ajattelisi, että neuvola tosiaan olisi nimensä mukainen, paikka, josta saa neuvoja. Hyviä, toimivia, perusteltuja neuvoja. Kokemus on osoittanut päinvastaista. Mulle neuvolasta on tullut paikka, jonne täytyy mennä, koska joku on keksinyt, että sinne nyt vaan täytyy mennä. Neuvoja sieltä harvoin saa, neuvomaan joutuu sitäkin useammin.

Moni lukija on varmasti takajaloillaan ja puolustamassa nyt Suomen upeaa mahtavaa ja kerrassaan loistavaa kaikille avointa terveydenhoitojärjestelmää. Hyvä, että teille on osunut terkkareita, joiden kanssa kemiat ovat pelanneet, joilla on sosiaalisia taitoja ja ennen kaikkea kokemusta tiedon lisäksi. Sitä toivoisin jokaiselle. Kaikki sitä kuitenkaan eivät saa.

Suuntasin tänään jälleen kerran uuteen neuvolaan (kirjaimellisesti, toimipiste on avattu helmikuussa) ja taas meille vieraalle terveydenhoitajalle. Neuvolan osoite oli niin uusi, että Fonectan karttapalvelusta sitä ei löytynyt. Google Mapsia en osaa käyttää (tekniikan ihmelapsi ja sitä rataa). Neuvola on osa uutta perhekeskusta, jonka parkkialueella oli kyllä upea opastekyltti tekstillä "olet tässä". Muuta siinä ei sitten lukenutkaan. Olisin mä kuulkaa tiennyt olevani parkkipaikalla ilman opastettakin, mutta oikean oven löytämiseen olisin ehkä voinut opastetta kaivata. Siihen se nyt kuitenkin oli ihan hyödytön.

Kyllähän se neuvola lopulta löytyi. Kysymällä päiväkodin pihasta oikeaa suuntaa. Ja kyllä olin ärtynyt esitellessäni itseäni terkkarille, joka tokikin on täysin syytön siihen, että kaupungilla oli joku neropatti piirrellyt neuvolapiirit uusiksi, rakennuttanut uudet tilat ja jättänyt kaikki hommat puolitiehen.

Plussaa siitä, että uudella terkkarillamme on työkokemusta enemmän kuin viidellä edellisellä yhteensä. Ja siitä, että aikansa Seiskan tarinaa kuunneltuaan tuntui tajuavan, etten mä nyt välttämättä todellakaan ole vaaleanpunaisessa odotusvauvahuttukuplassa, tosiaankaan. Ja siitäkin, että vuosien työkokemuksella ymmärsi, ettei Seiskan odotuksessa enää ole mitään uutta, jännää, ihmeellistä saati varsinaisesti mahtavaa. Mutta yläkoulun aloittamisessa on, ja siitä voin jutella vaikka maailman tappiin. Ja ettei se sitten taas tee tulevasta vauvasta yhtään vähemmän rakastettua, vaikka odotuskuukaudet onkin nopeasti ohi vilahtavaa pakkopullaa. Kyllä mä kerkiän todenteolla rakastumaan sitten, kun vauvantuoksua saa taas haistella.

On kuulkaa mahtava tunne, kun saa kerrankin kävellä neuvolasta ulos helpottuneena siitä, että äiti saa tuntea näinkin. Kun en mä muutakaan jaksaisi esittää.

Niin että rv 8+. Jo. Ultra varattu, verikokeita ja muita edessä läjäpäin ja neuvot ohitettu sillä, että kyllähän sä jo osaat. Ja kysyt, jos tulee jotain. Tykkään. Olis niin mennyt hermot, jos nyt olis tullut jotain mussutusta odotusvauvahuttukuplan puuttumisesta.

Legot nenässä, kierros kaksi

(Ensimmäistä kierrosta parin vuoden takaa pääsee katsomaan tästä.)

Vähän ennen kymmentä sunnuntai-iltana Viimeiseltä pääsi surkea parkaisu. Nukkumassahan noiden piti olla jo pari tuntia aiemmin, muttamutta... ihan aina ne nukuttamiset ei täälläkään mene putkeen. Hiippailin Viimeisen sängyn viereen selvittelemään, mikä nyt tällä kertaa mahtaa olla hätänä. "Mun nenään sattuu, byäääää", se antoi vikakoodiksi.

Jotta jaahas. Mikäs siihen sattui? "Siellä on lego." Voi ei. Mulla oli todellakin naurussa pitelemistä, kun eihän sitä nyt oikeastaan lapsen hädälle voi nauraa. Mutta kun Täystuhon vastaavat tempaukset ovat kirkkaina muistissa. Mieluummin nauran kuin itken, jos vain niistä voi valita. Ainakin Viimeinen unohti parkunsa.

Talutin reppanan omasta sängystään olohuoneeseen, missä diagnoosi on paremmassa valossa helppo varmistaa. Jep. Siellä oli. Täystuholle aikanaan saatujen ohjeiden mukaan toinen sierain tukkoon ja puhallus Viimeisen suuhun. Lego liikkuu kyllä paremmin näkyville, mutta vaikka kuinka yritetään, ei sellaiselle etäisyydellä, että sen voisi itse pinseteillä nypätä pois puhumattakaan siitä, että lentäisi kauniissa kaaressa nenästä ulos.

Mitäs sitten? Terveyskeskuksen sulkeutumiseen kymmenen minuuttia, sinne ei mitään toivoa ehtiä. Olis nyt tunkenut sen legon nenäänsä varttia aiemmin... mutta kun ei tietenkään. Eipä auttanut. Soittelin sitten Hyvinkäälle, missä meidän alueen ilta- ja yöpäivystys on. "Olisko teillä aikaa siellä poistaa yhdeltä urpolta lego nenästä?" Hoitajalla oli pokkansa pitämisessä samanlaisia ongelmia kuin mulla. "Joo, tulkaa tänne vain."

Tuntia myöhemmin oltiin Hyvinkäällä ja sen sijaan, että hoitaja olisi edes kurkannut nenään itse, meidät pistettiin lääkäri-jonoon. Varauduin pitkään odotukseen. Viimeinen nukahti kainalooni ja laskin sen penkille pitkäkseen nukkumaan. Sainpahan kerrankin selailla revittyjä ja ikivanhoja aikakausilehtiä ihan rauhassa.

Kolme varttia myöhemmin lääkäri ohjasi meidät toimenpidehuoneeseen. Kunhan lampulle oli virrat keksitty, saatiin diagnoosi, joka oli jo hyvin tiedossa. Siellä se lego oli. Ei irronnut imulla. Ei rautalanka viritelmällä, ei millään, mitä toimenpidehuoneesta löytyi. Hoitaja lähetettiin etsimään Viimeisen nenään sopivia työvälineitä, jotain, mitä lääkäri kutsui alligaattoreiksi.

Alligaattoreita ei löytynyt sen enempää päivystyksestä kuin kirurgiseltakaan (mikä tietysti maallikon mielestä on hyvä juttu, koska moiset eläimet voisivat puolestani hengailla muualla kuin sairaalan tiloissa). Hoitaja toi tullessaan kuitenkin jonkinmoisen valikoiman jotain epämääräisesti saksien ja pinsettin sekoitukselta näyttävää.

Lääkäri oli jo välineitä odotellessaan ehtinyt vilauttaa meille Lastenklinikalle siirtymistä, mille en kyllä yhtään lämmennyt (siis se on vaan näkyvillä oleva lego, ja sitä paitsi, meiltä on yhtä pitkä matka Hyvinkäälle kuin Lastenklinikalle, että edes takaisin ajelu ei legon takia keskellä yötä huvita yhtään).

Lopulta lego kuitenkin irtosi. Päästiin toimenpidehuoneesta ulos, kun kirurgiselta tuli hoitaja vielä varmistamaan, että irtosiko se lego. Taisi Viimeinen tempauksineen päästä yövuoron puheenaiheeksi. Kunhan ei tulisi tavaksi.