Joitakin päiviä sitten tajusin, että meillä on tosiaan ystävissä ja tuttavissa (kenties sukulaisissakin) niitä, jotka eivät tiedä Seiskamme sukupuolta. Ehkä perussuomalaisten nuorten tyttö-poika-lippiskampanja auttaisi vielä tietämättömyydessä olevia.
Neuvolasta saatiin Seiskalle vihreä neuvolakortti. Nykyään sellaisen saa kaikki, ei ole enää erikseen tyttöjen ja poikien kortteja. Ristiäiskutsuja askartelen vihreälle pahville, mahdollisia koristeita (jos intoudun tekemään/ hankkimaan) katselen hennon vihreinä ja keltaisina. Ristiäiskutsussa ei ole mainintaa sukupuolesta, kirjoitin nimittäin ensin kutsun ja vasta sitten tuli mieleen, että kai se yleensä on noissa mainittu... Mutta kun olen aiemmat kutsut pistänyt tekstiviestinä.
Ei ole kyse siitä, että sukupuolta salaisin, sylissäni nukkuu nytkin aivan ihana poikavauva. Biologinen fakta on itselle niin päivänselvä, kun siivoan pissaa seinistä ja puseroltani vaipanvaihdon jälkeen. Ja ihan täysin yhdentekevä, nyt, kun sukupuolikysymystä sai rauhassa pureskella. Niin yhdentekevä asia, että unohtui syntymästä kertoessa kertoa, kumpi tuli.
Tiedä sitten, mitä lähipiiri on tässä ehtinyt ajattelemaan. Ensimmäistä kertaa sukupuolen utelijoita ei ole ollut kuin ihan muutama odotusajasta tähän päivään saakka. Ja saa nähdä, mitä lähipiiri ajattelee saadessaan sukupuolettoman vihreän ristiäiskutsun... Tai mitähän ne ovat ajatelleet nähdessään Seiskan (ja Rääpäleen) pinkkeihin huopiin käärittyinä?
Mä vain satun tykkäämään vihreästä. Hento vaaleansininen on toki ihana väri myös, mutta kolmet ristiäiset peräkanaa sillä värillä tehneenä tahdon nyt jo jotain muuta.
perjantai 26. helmikuuta 2016
sunnuntai 21. helmikuuta 2016
Suljettujen ovien politiikka päättyi
 |
| Esikoisen kuvaamaa |
Eilen vietettiin Täystuhon 6v synttärit jälkijunassa ja Toisen 12v pirskeet ennakkoon siinä yhdeltä istumalta myös (Kuvassa poikien ihan itse koristelemat kakut). Samalla esiteltiin Seiska paikalle eksyneille läheisille, meillähän on eletty eiliseen asti suljettujen ovien politiikkaa, eli ei kellekkään kavereita, ei satunnaisia kahvittelijoita jne. Nyt on ovet auki normaaliin tapaan.
Viimeisiin kuukausiin on mahtunut niin paljon elämää heiluttavia asioita, ettei äkkiä uskoisi. Niin kuin ei-toivotusta raskaudesta muristessani sanoin käyvän, niin kävi. Mä oon ihan rakastunut vauvaan, ja se iski aikalailla heti silloin, kun tajusin Seiskan olevan jo mulla sylissä. Pari päivää myöhemmin älysin, että ilman Seiskaa mulle olisi saattanut käydä hullusti. Vielä ei tiedetä, mikä on varsinaisesti vikana, enkä ole lääkäreiden puheista ymmärtänyt oikeastaan mitään (saati, että olisin saanut tilaisuutta edes kysyä...)
Viimeiset pari viikkoa olen kuitenkin rampannut joka toinen päivä hakemassa vitamiinipiikkiä ja viimeisen kuukauden aikana multa on viety varmaan viidettäkymmenettä putkea verta. Äitipoli lopulta löysi jotain, mistä sisätaudit kiinnostui (eikä ne kai kiinnostuisi, jos äitipoli olisi pistänyt kaiken raskauden piikkiin? Vai kiinnostuisivatko?) Harmillisesti itse en edelleenkään tiedä tämän enempää, eikä mikään selviä ennen kuin joskus maaliskuussa...
Nelikon isä on tehnyt comebackin. Se soitti mulle eilen pari tuntia ennen synttäreitä ja tiedusteli, saako tulla. Mitä siihen voi sanoa? Enpä osannut oikein sanoa muuta kuin että sun sun lapsiahan ne on, tule sitten. Mä en edelleenkään tiedä, onko parin tunnin välimatkan kaventuminen varttiin yksiselitteisesti hyvä juttu. Ja vielä vähemmän mulla on luottoa siihen, että kiinnostus lapsiin olisi tällä kertaa tullut jäädäkseen. Me mennään nyt lasten etu edellä ja nelikko nauttikoon isästään nyt, kun se on mahdollista. Mä varaudun hiljaa keräämään särkyneet sitten joskus taas, vaikka toki toivon, ettei tarvitse.
Kaikessa hiljaisuudessa vietettiin nelivuotishääpäivää juuri ennen Seiskan syntymää. Jos mä jostain osaan olla ihan erityisen kiitollinen, niin siitä, että tässä suossa mä en rämmi yksin.
Ja niin ristiriitaiset fiilikset kuin mulla kaikesta onkin, on kaikki vahvistanut mun uskoa siihen, että kyllä se vaan on kohtalo eikä sattuma, joka maailmassa määrää. Sattumaksi ihan kaikki on aivan liian epätodennäköistä. Koska mä oon mä, voin hyvin todeta ääneen, että on varsin lohduttavaa tietää jonkun mua isomman huolehtivan meidän elämistä täällä. Hyvässä ja pahassa.
lauantai 20. helmikuuta 2016
WoW, opas perheelliselle pelaajalle
Erehdyin taas eilen selailemaan Suomen suosituinta keskustelupalstaa, Vauva-lehden AiheVapaata. Tällä kertaa silmiin osui keskustelu perheellisen pelaamisesta. Aihe pomppaa esille säännöllisesti ja lähes aina tietokone- ja konsolipelit mielletään lasten jutuksi, pelaava aikuinen lapsen tasolle jääneeksi. Jäin miettimään, että WoW, mitä sitten, jos perheellinen pelaa.
Meillä nimittäin pelataan. Itse tosin pelaan kausiluontoisesti vain paussinappulallisia pelejä, leikin virtuaalinukkekodillani (olen leikkinyt sillä kausiluontoisesti vuodesta 2001), rakentelen kaupunkeja, johdan sairaalaa, pelaan sekä vuoropohjaista että reaaliaikaista strategiaa, hallitsen resursseja jne. Yksin tai korkeintaan kotiverkossa miehen ja/tai lasten kanssa.
Mies puolestaan pelaa online-pelejä yhdessä muiden ihmisten kanssa, pelikavereita löytyy ympäri maailman. Tiesin miehen peliharrastuksesta jo ensitapaamisella.
Luin peli-keskustelun. Luetutin sen miehellä myös. Sivulla neljä meistä molemmat alkoivat hymyillä. Samalle lauseelle. "Todellista rakkautta, jos keskeyttää raidin." (Tietämättömille, peli World of Warcraft, raidissa sovittuina aikoina 20 ihmistä kohtaa netissä tappaakseen erilaisia "hirviöitä", raidit kestää yleensä muutaman tunnin kerrallaan ja yhden hyppääminen pois kesken pilaa pelin yhdeksältätoista muulta pelaajalta)
Moni keskustelija tuntui taas olevan sitä mieltä, että moiset pelit on lapsettomien hupi. Vietimme eilisillan pohtien, että eihän se niin ole. Pikkuvauva-aika on aivan loistavaa peliaikaa ja lasten kasvaessa harrastaminen helpottuu ja saa ihan uusia ulottuvuuksia.
WoW, opas perheelliselle pelaajalle (ja pelaajan puolisolle), olkaa hyvät:
1) Pelaaminen on harrastus muiden joukossa. Pelaamiseen käytettävästä ajasta sovitaan samoin säännöin kuin perheen muustakin ajankäytöstä ja muistakin harrastuksista.
2) Oikean elämän ihmisten perustarpeet menevät virtuaalitodellisuuden edelle. Ihmisen on saatava syödä, nukkua, käydä vessassa ja peseytyä. Myös pikkuvauva-aikana, huolimatta siitä, että puoliso pelaa.
3) Jokainen tarvitsee omaa aikaa. Omaa aikaa voi yhtä hyvin viettää virtuaalitodellisuudessa kuin salilla, lenkillä, shoppaillen tai vaikka sohvan nurkassa kirjaa lukien. Toisen omaa aikaa ei sovi keskeyttää sovittuna aikana kuin suoraan henkeä tai terveyttä uhkaavista syistä, jos kohdan kaksi (2) tarpeet on täytettävissä muina aikoina. Järjestäkää niin, että nukkumista lukuunottamatta ovat.
4) Hankkikaa asunto, jossa virtuaalitodellisuus ja sänky eivät ole samassa tilassa. Väliin tarvitaan ehdottomasti ovi.
5) Pidä harrastustaukoja, huomioi puoliso arjessa.
6) Ja ennen kaikkea, ihmisellä on suu siksi, että sitä voi käyttää. Pelikavereille voi ja pitää kertoa mm. perheenlisäyksestä. Peliporukan voi vaihtaa lapsettomista nuorista aikuisiin ihmisiin (uskokaa pois, tätä peliä pelaa jopa 50+ tyypit, kumpaakin sukupuolta!). Aikuinen porukka ymmärtää, että pikkulapsen nenästä lego on saatava pois, vaikka kuinka raidi olisi kesken. Ja aikuinen porukka ymmärtää myös, että raidin loppumista odotellessa puoliso saattaa nukahtaa sohvalle, eikä nukkuvaa herätetä, vaikka joku lapsista heräisi. Ei vaikka se pilaisi kaikilta kymmenen minuuttia peliä.
Ja oleellisinta sen suun (ja korvien) avaaminen on suhteessa puolisoon. Itsensä huomatuksi ja rakastetuksi tunteva puoliso mahdollistaa pelaamisen mielellään. Huomiotta jäävästä tulee helposti mustasukkainen.
Ja tiedättekö, mikään ei ole ikävämpää kuin olla mustasukkainen pelille. Yksikään pelaajan puoliso ei tahdo tuntea häviävänsä pelille. Myös WoW on loppuviimeksi vain peli. Jos pelaajan puoliso häviää vain pelille, tulee pelaamisesta nopeasti mahdotonta.
7) Jos edellä olevat toimii, voi pelaajan puoliso todella olla jopa pettynyt sovitun pelin peruuntumisesta. Sitähän saattaa vaikka "joutua" katsomaan kompromissileffaa sohvalla yhdessä sen sijaan, että saisi valita leffan ihan itse.
Meillä nimittäin pelataan. Itse tosin pelaan kausiluontoisesti vain paussinappulallisia pelejä, leikin virtuaalinukkekodillani (olen leikkinyt sillä kausiluontoisesti vuodesta 2001), rakentelen kaupunkeja, johdan sairaalaa, pelaan sekä vuoropohjaista että reaaliaikaista strategiaa, hallitsen resursseja jne. Yksin tai korkeintaan kotiverkossa miehen ja/tai lasten kanssa.
Mies puolestaan pelaa online-pelejä yhdessä muiden ihmisten kanssa, pelikavereita löytyy ympäri maailman. Tiesin miehen peliharrastuksesta jo ensitapaamisella.
Luin peli-keskustelun. Luetutin sen miehellä myös. Sivulla neljä meistä molemmat alkoivat hymyillä. Samalle lauseelle. "Todellista rakkautta, jos keskeyttää raidin." (Tietämättömille, peli World of Warcraft, raidissa sovittuina aikoina 20 ihmistä kohtaa netissä tappaakseen erilaisia "hirviöitä", raidit kestää yleensä muutaman tunnin kerrallaan ja yhden hyppääminen pois kesken pilaa pelin yhdeksältätoista muulta pelaajalta)
Moni keskustelija tuntui taas olevan sitä mieltä, että moiset pelit on lapsettomien hupi. Vietimme eilisillan pohtien, että eihän se niin ole. Pikkuvauva-aika on aivan loistavaa peliaikaa ja lasten kasvaessa harrastaminen helpottuu ja saa ihan uusia ulottuvuuksia.
WoW, opas perheelliselle pelaajalle (ja pelaajan puolisolle), olkaa hyvät:
1) Pelaaminen on harrastus muiden joukossa. Pelaamiseen käytettävästä ajasta sovitaan samoin säännöin kuin perheen muustakin ajankäytöstä ja muistakin harrastuksista.
2) Oikean elämän ihmisten perustarpeet menevät virtuaalitodellisuuden edelle. Ihmisen on saatava syödä, nukkua, käydä vessassa ja peseytyä. Myös pikkuvauva-aikana, huolimatta siitä, että puoliso pelaa.
3) Jokainen tarvitsee omaa aikaa. Omaa aikaa voi yhtä hyvin viettää virtuaalitodellisuudessa kuin salilla, lenkillä, shoppaillen tai vaikka sohvan nurkassa kirjaa lukien. Toisen omaa aikaa ei sovi keskeyttää sovittuna aikana kuin suoraan henkeä tai terveyttä uhkaavista syistä, jos kohdan kaksi (2) tarpeet on täytettävissä muina aikoina. Järjestäkää niin, että nukkumista lukuunottamatta ovat.
4) Hankkikaa asunto, jossa virtuaalitodellisuus ja sänky eivät ole samassa tilassa. Väliin tarvitaan ehdottomasti ovi.
5) Pidä harrastustaukoja, huomioi puoliso arjessa.
6) Ja ennen kaikkea, ihmisellä on suu siksi, että sitä voi käyttää. Pelikavereille voi ja pitää kertoa mm. perheenlisäyksestä. Peliporukan voi vaihtaa lapsettomista nuorista aikuisiin ihmisiin (uskokaa pois, tätä peliä pelaa jopa 50+ tyypit, kumpaakin sukupuolta!). Aikuinen porukka ymmärtää, että pikkulapsen nenästä lego on saatava pois, vaikka kuinka raidi olisi kesken. Ja aikuinen porukka ymmärtää myös, että raidin loppumista odotellessa puoliso saattaa nukahtaa sohvalle, eikä nukkuvaa herätetä, vaikka joku lapsista heräisi. Ei vaikka se pilaisi kaikilta kymmenen minuuttia peliä.
Ja oleellisinta sen suun (ja korvien) avaaminen on suhteessa puolisoon. Itsensä huomatuksi ja rakastetuksi tunteva puoliso mahdollistaa pelaamisen mielellään. Huomiotta jäävästä tulee helposti mustasukkainen.
Ja tiedättekö, mikään ei ole ikävämpää kuin olla mustasukkainen pelille. Yksikään pelaajan puoliso ei tahdo tuntea häviävänsä pelille. Myös WoW on loppuviimeksi vain peli. Jos pelaajan puoliso häviää vain pelille, tulee pelaamisesta nopeasti mahdotonta.
7) Jos edellä olevat toimii, voi pelaajan puoliso todella olla jopa pettynyt sovitun pelin peruuntumisesta. Sitähän saattaa vaikka "joutua" katsomaan kompromissileffaa sohvalla yhdessä sen sijaan, että saisi valita leffan ihan itse.
keskiviikko 17. helmikuuta 2016
Mun menopelit
Okei. Mies oli oikeassa. Tämän yhden kerran suostun myöntämään. Se oli oikeassa todetessaan, että tavara on lasten sivutuote.
Vielä viime syksynä olin kovasti sitä mieltä, ettei meillä oikeastaan millekään vauvaroinalle ole enää hankintatarpeita. Siis ei vaan tarvita mitään, niin kuin oikeasti, että kaikkea on ja löytyy ja sovelletaan vähän, jos jotain puuttuu.
No ei näköjään sovelleta yhtään. Ensin tuli minikokoinen toppahaalari. Sitten fleece-haalari. Tuttipulloja. Rintapumppu (esittelen sen onnettoman toisen kerran, voi että kuinka siitäkin juttua riittäisi). Ja nyt viimeisimpänä hullutuksena ihan uudet vaunut.
Siis uudet, U.U.D.E.T, ihan ekaa kertaa mulla on mun itse (okei, miehen avustuksella) myyntilaatikosta poistamat uudet (kai mä sen jo sanoin?) lastenvaunut.
Olo oli kuin pikkulapsella jouluna. Tai synttärinä. Perjantaina tilasin ja tänään ne sai postista noutaa. Huomenna päästään koeajolle, kun tänään meni iltapäivää kasatessa ja harrastusrumbaillessa.
Jos joku on miettinyt joskus, että mitä varten ihminen hankkii lapsia, niin vaikka sitä varten, että saatais kasattua uudet lastenvaunut. Blondi ei taaskaan tajunnut ohjeista hölkäsen pöläystä ja mies oli vähän kiireinen pienten kanssa. Jotta Toinen riensi hätiin, eihän nyt yhdet vaunut voi kasausohjeiltaan olla legoja haastavampia. Eikä ollut.
Tällaisia äiti-poika-aktiviteetteja täytyy harrastaa aina välillä.
Harmi, ettei sattunut valmiista kärryistä yhtään hyvää kuvaa, vielä. Nämä siis päällekkäin istuttavat tuplat jättimäisillä renkailla, riittävän kokoisella tavaratilalla ja mahdollisuudella käyttää turvakaukaloa järkevästi kyydissä ylemmässä istuimessa.
Rääpäle valloitti kärryt heti kasausvaiheessa ja on viettänyt illan istumalla vuoron perää kumpaakin paikkaa. Vähän kumminkin hirvittää ajatus uhmaraivoavan puolitoistavuotiaan tunkemisesta alempaan istuimeen... Aika näyttää, oliko hyvä idea. Muthei. Ainakin ne on uudet.
Vielä viime syksynä olin kovasti sitä mieltä, ettei meillä oikeastaan millekään vauvaroinalle ole enää hankintatarpeita. Siis ei vaan tarvita mitään, niin kuin oikeasti, että kaikkea on ja löytyy ja sovelletaan vähän, jos jotain puuttuu.
No ei näköjään sovelleta yhtään. Ensin tuli minikokoinen toppahaalari. Sitten fleece-haalari. Tuttipulloja. Rintapumppu (esittelen sen onnettoman toisen kerran, voi että kuinka siitäkin juttua riittäisi). Ja nyt viimeisimpänä hullutuksena ihan uudet vaunut.
Siis uudet, U.U.D.E.T, ihan ekaa kertaa mulla on mun itse (okei, miehen avustuksella) myyntilaatikosta poistamat uudet (kai mä sen jo sanoin?) lastenvaunut.
 |
| mun kulkupelit, Murheenkryyni ja kärryt. |
Jos joku on miettinyt joskus, että mitä varten ihminen hankkii lapsia, niin vaikka sitä varten, että saatais kasattua uudet lastenvaunut. Blondi ei taaskaan tajunnut ohjeista hölkäsen pöläystä ja mies oli vähän kiireinen pienten kanssa. Jotta Toinen riensi hätiin, eihän nyt yhdet vaunut voi kasausohjeiltaan olla legoja haastavampia. Eikä ollut.
Tällaisia äiti-poika-aktiviteetteja täytyy harrastaa aina välillä.
Harmi, ettei sattunut valmiista kärryistä yhtään hyvää kuvaa, vielä. Nämä siis päällekkäin istuttavat tuplat jättimäisillä renkailla, riittävän kokoisella tavaratilalla ja mahdollisuudella käyttää turvakaukaloa järkevästi kyydissä ylemmässä istuimessa.
Rääpäle valloitti kärryt heti kasausvaiheessa ja on viettänyt illan istumalla vuoron perää kumpaakin paikkaa. Vähän kumminkin hirvittää ajatus uhmaraivoavan puolitoistavuotiaan tunkemisesta alempaan istuimeen... Aika näyttää, oliko hyvä idea. Muthei. Ainakin ne on uudet.
 |
| "Täälläkö mun piti istua?" |
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
Unohtumaton ystävänpäivä
Facebookissa mainitsin joitakin päiviä takaperin, että luvassa saattaa olla seitsemän synnytyskertomuksen sarja ja muutakin synnytyspohdintaa lähitulevaisuudessa. Tässä sitä nyt mennään taas, vietän tänäänkin Täystuhon synttäripäivää enkä ystävänpäivää. Joten 6 v synttäreiden kunniaksi synnytyskertomussarjan osa neljä, eikö.
---
2010 alkuvuodesta pakkaset olivat kovat ja lunta enemmän kuin muistan koskaan ennen tai jälkeen nähneeni. Suurista sisätiloista huolimatta meillä kotona pysyi käyttölämpöisenä vain yksi pieni huone, vessa ja keittiö, joita yhdisti pitkä ja kylmä koulun käytävä. Meillä käytettiin silloin ulkovaatteita sisälläkin.
Pikkusiskoni tuli poikakaverinsa kanssa lasketun ajan tienoilla meille pariksi viikoksi varuilta päivystämään, yliaikaiskontrolli tuli ja meni perjantaina, maanantaille sovittiin käynnistys, sunnuntaina piti siskoni lähteä takaisin kotiin.
Lauantai-sunnuntai välisenä yönä alkoi vihdoin tapahtua. Tunnin ajomatka sairaalaan meni suhteellisen helposti, käyrille päästiin makaamaan sopivasti yövuoron vaihtuessa aamuvuoroksi. Vuoronvaihdon takia makoiluttivat hetken tavallista kauemmin ja olo alkoi käydä jo turhankin tuskaiseksi. Lopulta kuitenkin päästiin siirtymään saliin, kuusi senttiä auki, seitsemän jälkeen aamulla.
Aiemmilta synnytysreissuilta tuttua pitempää rauhallista väliä ei supistusten väliin jäänyt, kömmin suosiolla sänkyyn ja tarrasin ilokaasunaamariin. Nelikon isän olin kyllä huolella prepannut tähänkin reissuun (ehdoton ei selkäydinpuudutteille). Tiedä sitten, mitä kätilö ja Nelikon isä keskenään keskustelivat, mutta niin vain saivat mut ympäripuhuttua suostumaan minispinaaliin epiduraalin sijasta. Perustelivat, ettei ole ollenkaan samasta asiasta kyse. Kahdeksan senttiä auki, kun anestesialääkäri on hälytetty saliin.
Tipat ja pistämiset sujui ihan rutiinilla, puudute alkoi vaikuttaa, heitettiin läppää helposta synnytyksestä ja oltiin ponnistusvaiheessa kolmen kivuttoman supistuksen jälkeen. Ponnistaminen puudutteiden ollessa täydessä vaikutuksessaan ei ole järin helppoa touhua, katoaa suunta ja tarkoitus. Vaikka tämä on synnytyksistäni ainut, missä mun kanssa on tuossa vaiheessa voinut käydä järkevää keskustelua supistusten lomassa...
Parikymmentä minuuttia, ei ongelmia, ei repeämiä, ystävänpäiväpoika syntyi vähän ennen kymmentä aamulla. Pääsin suihkuun, saatiin aamupalaa ja siirryttiin osastolle kahden hengen huoneeseen ikkunapaikalle. Huonekaveria ei vielä ollut, vessa oli huoneen ulkopuolella käytävässä.
Hetken sängyllä makoiltuani suuntasin vessaan, lukitsin oven, huomasin pyörrytyksen, soitin kelloa, ehdin avata lukon ja pimeni. Hoitajat juoksi. Kaksi kertaa onnistuin toistamaan vessatempun näin, kolmannella en päässyt edes vessaan saakka, kun lattialla oli iso lammikko verta ja taju meni. Tällä synnytysreissulla hoitajat siivosivat sotkun valittamatta, auttoivat mut takaisin sänkyyn ja käskivät pysyä siinä. Pistettiin tippaan pari pussia verta ja katetri, että loppuisi vessaan pyrkiminen.
Kolmen vuorokauden ikäisen vauvan kanssa lopulta päästiin kotiin. Omat jalat hädin tuskin kantoivat ja vaipanvaihtoja varten vauvalle piti aina pukea ulkovaatteet päälle, että tarkeni sieltä lämpimästä huoneesta vessaan ja takaisin. Vasta kaksiviikkoisen vauvan kanssa jaksoin pitää puhelinta edes sen verran, että sain soitetuksi vanhemmilleni.
---
Täystuhoni 6v ja ensi syksynä eskariin.
---
Seitsemättä osaa synnytyskertomussarjasta voi ihmetellä täällä.
---
2010 alkuvuodesta pakkaset olivat kovat ja lunta enemmän kuin muistan koskaan ennen tai jälkeen nähneeni. Suurista sisätiloista huolimatta meillä kotona pysyi käyttölämpöisenä vain yksi pieni huone, vessa ja keittiö, joita yhdisti pitkä ja kylmä koulun käytävä. Meillä käytettiin silloin ulkovaatteita sisälläkin.
Pikkusiskoni tuli poikakaverinsa kanssa lasketun ajan tienoilla meille pariksi viikoksi varuilta päivystämään, yliaikaiskontrolli tuli ja meni perjantaina, maanantaille sovittiin käynnistys, sunnuntaina piti siskoni lähteä takaisin kotiin.
Lauantai-sunnuntai välisenä yönä alkoi vihdoin tapahtua. Tunnin ajomatka sairaalaan meni suhteellisen helposti, käyrille päästiin makaamaan sopivasti yövuoron vaihtuessa aamuvuoroksi. Vuoronvaihdon takia makoiluttivat hetken tavallista kauemmin ja olo alkoi käydä jo turhankin tuskaiseksi. Lopulta kuitenkin päästiin siirtymään saliin, kuusi senttiä auki, seitsemän jälkeen aamulla.
Aiemmilta synnytysreissuilta tuttua pitempää rauhallista väliä ei supistusten väliin jäänyt, kömmin suosiolla sänkyyn ja tarrasin ilokaasunaamariin. Nelikon isän olin kyllä huolella prepannut tähänkin reissuun (ehdoton ei selkäydinpuudutteille). Tiedä sitten, mitä kätilö ja Nelikon isä keskenään keskustelivat, mutta niin vain saivat mut ympäripuhuttua suostumaan minispinaaliin epiduraalin sijasta. Perustelivat, ettei ole ollenkaan samasta asiasta kyse. Kahdeksan senttiä auki, kun anestesialääkäri on hälytetty saliin.
Tipat ja pistämiset sujui ihan rutiinilla, puudute alkoi vaikuttaa, heitettiin läppää helposta synnytyksestä ja oltiin ponnistusvaiheessa kolmen kivuttoman supistuksen jälkeen. Ponnistaminen puudutteiden ollessa täydessä vaikutuksessaan ei ole järin helppoa touhua, katoaa suunta ja tarkoitus. Vaikka tämä on synnytyksistäni ainut, missä mun kanssa on tuossa vaiheessa voinut käydä järkevää keskustelua supistusten lomassa...
Parikymmentä minuuttia, ei ongelmia, ei repeämiä, ystävänpäiväpoika syntyi vähän ennen kymmentä aamulla. Pääsin suihkuun, saatiin aamupalaa ja siirryttiin osastolle kahden hengen huoneeseen ikkunapaikalle. Huonekaveria ei vielä ollut, vessa oli huoneen ulkopuolella käytävässä.
Hetken sängyllä makoiltuani suuntasin vessaan, lukitsin oven, huomasin pyörrytyksen, soitin kelloa, ehdin avata lukon ja pimeni. Hoitajat juoksi. Kaksi kertaa onnistuin toistamaan vessatempun näin, kolmannella en päässyt edes vessaan saakka, kun lattialla oli iso lammikko verta ja taju meni. Tällä synnytysreissulla hoitajat siivosivat sotkun valittamatta, auttoivat mut takaisin sänkyyn ja käskivät pysyä siinä. Pistettiin tippaan pari pussia verta ja katetri, että loppuisi vessaan pyrkiminen.
Kolmen vuorokauden ikäisen vauvan kanssa lopulta päästiin kotiin. Omat jalat hädin tuskin kantoivat ja vaipanvaihtoja varten vauvalle piti aina pukea ulkovaatteet päälle, että tarkeni sieltä lämpimästä huoneesta vessaan ja takaisin. Vasta kaksiviikkoisen vauvan kanssa jaksoin pitää puhelinta edes sen verran, että sain soitetuksi vanhemmilleni.
---
 |
| Pakollinen kuvituskuva |
Täystuhoni 6v ja ensi syksynä eskariin.
---
Seitsemättä osaa synnytyskertomussarjasta voi ihmetellä täällä.
torstai 11. helmikuuta 2016
Kadonnut tunti
Arki on täällä lähtenyt sujumaan omalla normaalilla takkuisella tavallaan. Pikkupojat palasivat lomaltaan kotiin sunnuntaina ja puolitoistavuotias Rääpäleemme nosti itselleen lähes samoin tein korkean kuumeen. Hiphei, vauva-arkea suurperheessä kera Entero-viruksen. Leikin hetken rikasta ja hain Rääpäleen diagnoosin yksityiseltä, vaikkei meillä vakuutusta olekaan. Vastasyntynyt, kipeä puolitoistavuotias ja tk:n päivystys keskellä pahinta influenssakautta ei kuulostanut houkuttelevalta vaihtoehdolta.
---
Mitenkä meni Seiskan synnytysreissu? Keskiviikolle oli sovittu äitipoli-kontrolli, kun siirsivät mut pelkopotilaasta riskiraskaudeksi hematologin mielestä mielenkiintoisten veriarvojen vuoksi. Verenpaineet olivat kivasti koholla (kelläpä ei kohoaisi, erikoislääkärin mielestä mielenkiintoinen ei yleensä potilasnäkökulmasta tarkoita mitään positiivista) ja proteiinit kevyesti plussalla, joten päädyttiin jäämään käynnistykseen samoin tein.
Aloitettiin ballongilla, lekuri tuumasi, että voi kestää vuorokaudenkin. No, ei kestänyt, se tuli tunnissa ulos. Puhkaistiin kalvot ja jäätiin odottamaan. Odotellessa ehti kätilöopiskelija hyvin esitellä kaikki mahdolliset kivunlievitysmenetelmät, kysellä toiveet ja selvitellä mun sterilähetteen kohtaloa, sitä kun ei jostain käsittämättömästä syystä löytynytkään papereitteni joukosta. Lääkäri kävi tuumaamassa, että täytyy tehdä lomake uudelleen, kun on vain vuoden kerrallaan nuo lomakkeet voimassa.
Pari tuntia kalvojen puhkaisusta sydänäänet romahti hetkellisesti ja tarkkailuhuone ole äkkiä täynnä väkeä, asennon vaihdoksella saatiin kuitenkin äänet normaaleiksi. Päätettiin lopettaa omien supistusten odottelu ja siirryttiin saliin (missä mahtuu tarvittaessa isompikin porukka toimimaan) jatkamaan oksitosiinilla.
Liekö sydänäänten romahdus vai mikä pistänyt lääkäriin vauhtia, mutta opiskelijan viritellessä tippaa kiinni kiikutti lääkäri pikapikaa sterilomaketta mulle allekirjoitettavaksi...
Puoliltaöin todettiin, ettei tämä nyt halua lähteä käyntiin millään, yritetään nukkua vähän ja jatketaan aamulla. Lähetettiin mies kotiin nukkumaan. Mä sain saliin mukavamman sängyn, gramman parasetamolia ja kaurapussin, kivasti väsytti. Vaan en nukahtanut, kun supistukset alkoivat yltyä. Kömmin vessaan, takaisin sänkyyn ja totesin että jaahas. Näillä supistuksilla ei nukuta, vaan synnytetään.
Kätilö kävi kääntymässä ja tarjoutui hakemaan jotain vahvempaa särkylääkettä nukkumiseen. Annoin sen lähteä lääkkeiden hakuun ja soitin miehelle, että mikäli meinaa ehtiä varmasti ajoissa, on syytä tulla nyt. Mies ehdotti, että palataan asiaan puolen tunnin päästä, jos vielä näyttää siltä. Ok.
Vartin päästä tekstasin miehelle lyhyen ja ytimekkään "Tule". Kätilö luopui vahvemmista lääkkeistä ja ojensi ilokaasunaamarin kyselemättä. Seuraavasta tunnista mulla ei ole mitään varmaa käsitystä, on vain hämäriä mielikuvia.
Havahduin kymmenen minuuttia sen jälkeen kun Seiska on laskettu mun mahan päälle, että tässäkö tämä nyt on, onko se tosiaan jo tässä. Että olisi se varmasti syntynyt uhkaukseni mukaan bussipysäkille, jos me ei oltaisi oltu jo valmiiksi sairaalassa...
Pienessä ahdingossa oli Seiska ollut ja hädissään ilmeisesti vetänyt vähän lapsivettä keuhkoihinsa, pian vuodeosaston puolelle siirtymisen jälkeen Seiska vietiin vielä kahdeksitoista tunniksi tarkkailtavaksi lastenosastolle.
Eikä se vuodeosastolla makaaminenkaan niin kamalaa ollut kuin aiemmilla kerroilla. Ennen kuin vasta lauantai-aamuna, jolloin alkoi edellisenä iltana synnyttäneiden huonekaverien vierasralli. Onneksi päästiin pois.
---
Mitenkä meni Seiskan synnytysreissu? Keskiviikolle oli sovittu äitipoli-kontrolli, kun siirsivät mut pelkopotilaasta riskiraskaudeksi hematologin mielestä mielenkiintoisten veriarvojen vuoksi. Verenpaineet olivat kivasti koholla (kelläpä ei kohoaisi, erikoislääkärin mielestä mielenkiintoinen ei yleensä potilasnäkökulmasta tarkoita mitään positiivista) ja proteiinit kevyesti plussalla, joten päädyttiin jäämään käynnistykseen samoin tein.
Aloitettiin ballongilla, lekuri tuumasi, että voi kestää vuorokaudenkin. No, ei kestänyt, se tuli tunnissa ulos. Puhkaistiin kalvot ja jäätiin odottamaan. Odotellessa ehti kätilöopiskelija hyvin esitellä kaikki mahdolliset kivunlievitysmenetelmät, kysellä toiveet ja selvitellä mun sterilähetteen kohtaloa, sitä kun ei jostain käsittämättömästä syystä löytynytkään papereitteni joukosta. Lääkäri kävi tuumaamassa, että täytyy tehdä lomake uudelleen, kun on vain vuoden kerrallaan nuo lomakkeet voimassa.
Pari tuntia kalvojen puhkaisusta sydänäänet romahti hetkellisesti ja tarkkailuhuone ole äkkiä täynnä väkeä, asennon vaihdoksella saatiin kuitenkin äänet normaaleiksi. Päätettiin lopettaa omien supistusten odottelu ja siirryttiin saliin (missä mahtuu tarvittaessa isompikin porukka toimimaan) jatkamaan oksitosiinilla.
Liekö sydänäänten romahdus vai mikä pistänyt lääkäriin vauhtia, mutta opiskelijan viritellessä tippaa kiinni kiikutti lääkäri pikapikaa sterilomaketta mulle allekirjoitettavaksi...
Puoliltaöin todettiin, ettei tämä nyt halua lähteä käyntiin millään, yritetään nukkua vähän ja jatketaan aamulla. Lähetettiin mies kotiin nukkumaan. Mä sain saliin mukavamman sängyn, gramman parasetamolia ja kaurapussin, kivasti väsytti. Vaan en nukahtanut, kun supistukset alkoivat yltyä. Kömmin vessaan, takaisin sänkyyn ja totesin että jaahas. Näillä supistuksilla ei nukuta, vaan synnytetään.
Kätilö kävi kääntymässä ja tarjoutui hakemaan jotain vahvempaa särkylääkettä nukkumiseen. Annoin sen lähteä lääkkeiden hakuun ja soitin miehelle, että mikäli meinaa ehtiä varmasti ajoissa, on syytä tulla nyt. Mies ehdotti, että palataan asiaan puolen tunnin päästä, jos vielä näyttää siltä. Ok.
Vartin päästä tekstasin miehelle lyhyen ja ytimekkään "Tule". Kätilö luopui vahvemmista lääkkeistä ja ojensi ilokaasunaamarin kyselemättä. Seuraavasta tunnista mulla ei ole mitään varmaa käsitystä, on vain hämäriä mielikuvia.
Havahduin kymmenen minuuttia sen jälkeen kun Seiska on laskettu mun mahan päälle, että tässäkö tämä nyt on, onko se tosiaan jo tässä. Että olisi se varmasti syntynyt uhkaukseni mukaan bussipysäkille, jos me ei oltaisi oltu jo valmiiksi sairaalassa...
Pienessä ahdingossa oli Seiska ollut ja hädissään ilmeisesti vetänyt vähän lapsivettä keuhkoihinsa, pian vuodeosaston puolelle siirtymisen jälkeen Seiska vietiin vielä kahdeksitoista tunniksi tarkkailtavaksi lastenosastolle.
Eikä se vuodeosastolla makaaminenkaan niin kamalaa ollut kuin aiemmilla kerroilla. Ennen kuin vasta lauantai-aamuna, jolloin alkoi edellisenä iltana synnyttäneiden huonekaverien vierasralli. Onneksi päästiin pois.
maanantai 8. helmikuuta 2016
Seiska
Viime viikolla kymmenen minuuttia synnytyksen jälkeen havahduin siihen jännittävään tosiasiaan, että mulla todellakin on sylissäni vauva.
Seiska on täällä, syntymämitat py 38,5 cm, 3890 g ja 51 cm. Sukupuolijakauma täällä nyt 5+2.
Kuluneen viikon tapahtumiin palataan paremmalla ajalla, Seiska voi hyvin.
Aiempaan raskaus ei ole sairaus-keskusteluun lisättäköön, että joskus käy niin, että raskaus peittää sairauden lääkäreiden keskittyessä hoitamaan raskautta naisen sijaan.
Seiska on täällä, syntymämitat py 38,5 cm, 3890 g ja 51 cm. Sukupuolijakauma täällä nyt 5+2.
Kuluneen viikon tapahtumiin palataan paremmalla ajalla, Seiska voi hyvin.
Aiempaan raskaus ei ole sairaus-keskusteluun lisättäköön, että joskus käy niin, että raskaus peittää sairauden lääkäreiden keskittyessä hoitamaan raskautta naisen sijaan.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)