Melkein miljoona kysymystä vastauksineen

Pyysin teiltä nelivuotis-synttäreiden kunniaksi kysymyksiä ja niitä tulikin niin, että jäin jo itsekin osaa pohtimaan. Ettepä päästäneet allekirjoittanutta helpolla ja hyvä niin.

PARISUHDE:

Missä te olette miehesi kanssa tutustuneet?

Me tutustuttiin opiskeluvuosinani Kouvolassa, oltiin pitkään ihan vain kavereita eikä koskaan suunniteltukaan mitään sen enempää. Elämä kuitenkin meni niin kuin ei pitänyt, joten tässä ollaan onnellisempina kuin ikinä.

Mikä teitä yhdistää eniten, kun lapsia ei lasketa?

Rakkaus? (Eipä mulle kyllä olis tullut mieleenkään sanoa, että lapset :D ) Monella tavalla ollaan toistemme vastakohdat, yleensä kiinnostuneita ihan erilaisista asioista ja silloinkin kun samasta, niin ollaan siitä ihan eri mieltä. Silti Mies on mun peruskallio, tuki, turva ja motivaattori.

Mitä tekisitte, jos saisitte kaksi tuntia aikaa kahdestaan ihan yllättäen?

Käytäisi ruokakaupassa ihan kahdestaan. Tylsää, tavallista ja arkista ehkä, mutta ihan luksusta. Viidellä tunnilla paineltaisi jo maastoon niin että hippulat vinkuu ja juotaisi siellä termarikahvit ihan rauhassa. Niinku näin.

POLITIIKKA, TYÖ JA TULEVAISUUS:

Miksi olet kuntavaaliehdokas?

Mä joskus vuosia sitten lupasin itselleni, että teen kaikkeni, jottei tulevat sukupolvet joudu käymään läpi samaa kuin itse jouduin. Tässä nyt on ensimmäinen tilaisuus. Mua kiinnostaa nimenomaa lasten ja nuorten asioiden hoito sekä terveydenhuollon toimivuus, tasa-arvoisesti kaikille. Palvelut oikeaan tarpeeseen ja oikeaan aikaan.

Aikuisen elämäni aikana olen saanut ihmetellä useamman kunnan tapaa järjestää palvelut, ja todennut, että tätä kokemusta ehkä voi hyödyntää. Koulutuskin on antanut jotain ymmärrystä numeroihin, ja loppuviimeksi kaikki katsotaan ja päätetään aina numeroiden kautta. Mä haluan olla vaikuttamassa siihen, että säästöjä ei tehdä tulevaisuuden kustannuksella, vaan kylmissä numeroissa huomioidaan tämän päivän lyhytnäköisten säästöjen kustannusvaikutus tulevaisuudessa. Joskus pienellä investoinnilla voidaan säästää pitkässä juoksussa enemmän kuin mitä lompakon sulkemisella voidaan säästää ikinä.

Mitä teet 10 vuoden kuluttua?

Toivottavasti sitä, mitä tekemään mua eniten silloin tarvitaan. Taloushallintoa, politiikkaa tai vaikka kirjoitushommia, siinä sivussa paimennan omia teinejä, esiteinejä, ehkä autan häiden järjestelyissä, ja teoriassa on mahdollista, että jaloissa pyörii jo joku lapsenlapsikin...

Toivottavasti kuitenkin tällä kymmenen vuoden jaksolla saadaan toteutettua meidän vaellushaave ja valloitettua Sokosti. On se ainakin tavoite.

KOTI JA KOTITYÖT:

Bravuuriruokasi?

Tämähän nyt riippuu ihan siitä, keltä täällä kysytään :D Mies meillä pääsääntöisesti ruuan laittaa, mutta esimerkiksi karjalanpaisti on mun juttu. Mieluiten laitan kuitenkin uunilohta, suolaa alle ja suolaa päälle, keitetyt perunat kaveriksi.

Mitä kotityötä inhoat?

Taitaa rehellinen vastaus olla, että ruuanlaittoa. Eikä siinä tekemisessä mitään, mutta mitä tahansa tekeekin, aina joku huutaa: "Hyi yök! En syö!" Erityisen kannustava kommentti etenkin silloin, kun huutaja ei edes tiedä, mitä ruuaksi on...

Minkälainen eteinen teillä on?

Ihan liian pieni :D Jos koko porukka tahtoo samalla oven avauksella ulos, puetaan ulkovaatteita eteisessä, Toisen huoneessa, keittiössä ja olohuoneessa. Tuossa on tuulikaappi ja kaksi käytävää. Reilu vuosi sitten tehtiin yhteistyössä Jyskin kanssa meidän eteisestä ihan toimiva tapaus kuitenkin.

Minne mahtuu kaikki kauden oleellinen tilpehööri niin, että on kätevästi saatavilla?

Sohvan alle, kirjahyllyn alle tai vaikka tyynyjen alle poikien huoneeseen? Sillä huolimatta oikeista paikoistaan on aina jonkun toinen kenkä, hanska, hattu jne. aina kadoksissa. Siis ihan aina.

Luistimet ja luistelukypärät on kuitenkin talvikaudella muuttolaatikossa ison naulakon alla. Kesäkauden tuo laatikko hengailee häkkivarastossa ja joka syksy laatikon sisältö päivitetään niin, että siinä on kaikille sopivat välineet, vääränkokoiset pysyy varastossa ja koko porukalle turhaksi käyneet lähtee eteenpäin. Sopivat monot puolestaan on talvikauden kenkätelineessä.

Pyöräilykypäriä varten on eteisen naulakon seinään lyöty muutama naula, ja siinä ne kypärät hyvin viihtyy, paitsi silloin kun eivät (koska tippuvat ja toisaalta jäävät laittamatta). Paikka tuossa on vain neljälle kypärälle tosin, ja nythän meillä on jo pyöräileviä selvästi enemmän...

Eteiseen hankitussa lipastossa on jokaiselle oma laatikko, missä säilytetään hatut, hanskat, kaulahuivit, kaulurit, villasukat jne. Rääpäle tosin tyhjentää laatikot monta kertaa päivässä, joten varmasti puuttuva pikkuosa löytyy ylensä Lyylin suusta olohuoneesta...

Kura- ja sadevaatteet roikkuvat tuulikaapin koukuissa, paitsi silloin kun kuivuvat kylpyhuoneessa

Ja hiekkalelut on omassa pussissaan tuulikaapin naulassa myös. Ylimääräiset ulkohousut ja villavaatteet on puolestaan olohuoneen puolella isossa pystykaapissa. Ison naulakon alle on hankittu yksi pienehkö laatikosto lisää, siellä on sitten heijastinliivit, taaperontalutusnarut ja muut eteisen pikkutilpehöörit.

Ihan rehellisesti meillä kuitenkin kaikki eteiseen liittyvä säilytetään siis lattialla epämääräisessä mytyssä, helposti saatavilla. Tulee monipuolista liikuntaa kasojen yli loikkiessa.

LAPSET:

Minkälaisia luonteita lapsistanne löytyy?

Täällä on seitsemän ihanaa ja keskenään hyvin erilaista lasta.

Esikoinen on tunnollinen ja ulospäin suuntautunut, puhuu ihan taukoamatta. Koulupaperit sillä on aina ojennuksessa ja tulevaisuuden tavoitteissa lääkärin tai eläinlääkärin ammatti. Toistaiseksi on voinut luottaa siihen, että Esikoisen antama lupaus pitää ja puhelimeni saattaakin piipata tekstaria jopa kahden minuutin myöhästymisestä sovitusta kotiintuloajasta.

Toinen tuntuu elävän ihan omassa maailmassaan, uppoutuen täysillä kulloiseenkin hommaansa. Välillä käy ihan kateeksi sitä keskittymisen taitoa... Koulun se hoitaa vasemmalla kädellä, eikä koulu toistaiseksi ole sellaista haastetta tarjonnut, että kummempaa olisi tarvinnutkaan. Toisaalta tullessaan omasta kuplastaan ulos, menee oleminen usein puhtaaksi päättömäksi riehunnaksi.

Kirppu on perfektionisti. Mikään täydellistä vähäisempi suoritus ei tytölle kelpaa, ja pettymyksen sietoa harjoitellaan edelleen. Kirpulle ei voi mennä kertomaan, miten joku asia pitäisi tehdä, vaan hänen on annettava keksiä ratkaisutavat ihan itse, ja auttaa saa vasta pyydettäessä.

Täystuho kriiseilee parhaillaan sitä, onko hän iso vai pieni, porukan keskimmäisenä ei oikein sovi kumpaankaan ryhmään juuri nyt. Pieneksi on jo iso ja isoksi toisaalta pieni. Aikaa sitten alkanut uhmaikä tuntuu jatkuvan loputtomiin, mutta toisaalta uhman takana on tosi herkkä poika. Täystuho osaa ottaa toiset huomioon ja on yleensä pääpaholaisena keksimässä pienten leikkejä.

Viimeinen on juuri pahimmassa kolmevee-uhmassaan. Kaikki on ei. Se ei halua nukkua, herätä, pukea, riisua, syödä, lähteä ulos tai tulla sisään. Hoivavietti on kuitenkin kova, ja Viimeinen käyttääkin paljon aikaansa Seiskalle lirkutteluun ja Seiskan tahtotilojen tulkkaamiseen meille muille. Yksinään ollessaan Viimeinen voi istua tuntitolkulla paikoillaan piirtämässä tai värittämässä, ulkonakin mieluummin nököttää hiekkalaatikolla kuin keikkuu kiipeilytelineillä.

Rääpäle on vastikään löytänyt ilkikurisuuden ihmeen. Se käy tekemässä kiusaa milloin kenellekin ja nauraa päälle. Mitä suurempi sotku, sitä onnellisempi Rääpäle. Rääpäle on vielä ihan äidin vauva, joten mustasukkaisuuskin on nähty. Pääsääntöisesti poika on kuitenkin yhtä hymyä. Fröbelin Palikat ja Mikki Hiiren Kerhotalo on ihan parasta.

Seiskaa helpompaa vauvaa en ole ennen nähnyt. Se syö tyytyväisenä, nukkuu tyytyväisenä sekä ihmettelee sitteristään muiden touhuja tyytyväisenä. Se kitisee vain, jos on oikea hätä; nälkä, märkä vaippa tai väsy. Hymy sillä on herkässä aina ja nauramaankin sen saa ihan vain hymyilemällä ja juttelemalla. Oikeat itkut on vielä vajaan kolmen kuukaudenkin kohdalla ihan sormin laskettavissa.

SanKari KAIKEN TAKANA:

Oletko intro- vai extrovertti?

Introvertti, hitaasti lämpeävä ja muutenkin sosiaalisessa mielessä haastava luonne. Tulen kaikkien kanssa toimeen, ainakin periaatteessa, mutta aikaani käytän mieluummin harvojen ja valittujen kanssa kuin isoissa porukoissa. Yhteydenpidossa uskon ennemmin laatuun kuin määrään ja tuppaan ahdistumaan, jos määrällisesti vaaditaan mielestäni liikoja.

Voisitko olla kasvissyöjä?

Lihan voisin kyllä periaatteessa jättää, mutta kalasta en luopuisi :) Toisaalta en ole koskaan edes ajatellut kasvissyöjäksi ryhtymistä, mutta mulla nyt ei ruokaan liittyen ole oikeastaan minkäänlaista vakaumusta. Kunhan on hyvää, niin kaikki käy. (Ja vielä parempi, jos on jonkun muun tekemää hyvää...)

Köyhä lapsi ei tee kesällä mitään

Voi tuska taas, luin tällaisen blogitekstin verkkouutisista. Kyllä sieppasi tämä opettaja, joka kirjoituttaa lapsilla kesästään ja päivittelee sitten näitä tekstejä. Rikkaat sitä ja rikkaat tätä, köyhät ei mitään. "Kävin äidin kanssa kaupassa. Ostettiin ruakaa." Kyllä sanoisin, että on tuossa aine-esimerkissä vialla niin paljon muuta kuin pelkkä rahalla mitattava köyhyys.

Sillä köyhän lapset voivat paitsi osata oikeinkirjoituksen, myös tehdä kesällä vaikka mitä. Puhutaan nyt sitten köyhistä, eikä huono-osaisista, kun alkuperäinen tekstikin niin tekee. Määritellään köyhäksi perheen tulot alle toimeentulotuen normin tai vaikka just siihen rajalle.

Mitä ne köyhät lapset sitten kesällä voivat tehdä? Ilmeisesti tämä kaikki on ei mitään.

Köyhän lapset voivat mennä leireille. Ainakin seurakunnan leireille voi hakea maksuvapautusta tai -helpotusta diakoniatoimistoista. Myönnetään tulojen ja perhetilanteen perusteella. Ja seurakunnan leireistä löytyy moneen lähtöön, on viikkoa lapissa, telttaleirejä maalla, siistejä leirejä sisätiloissa, joskus kotieläintiloilla, missä mitäkin.

Köyhän lapset voivat käydä uimassa. Uimarannalla ihan ilmaiseksi, taikka omassa pihassa altaassa, jos sattuu olemaan pihaa tai allas. Altaaksi käy muuten vannakin. Isollekin.

Köyhänkin lapset voivat käydä mummolassa. Tai muissa sukulaisissa. Kummiloissa.

Köyhän lapset voi mennä vaikkapa kotieläintilalle. Ainakin Malmilta löytyy sellainen ihan ilman maksua.

Köyhän lapset voivat paistaa makkaraa nuotiolla. Lähimmät tulipaikat on kaupungeista kävelymatkan päässä. Tai ainakin fillarimatkan. Voi heittäytyä hurjaksi ja paistaa jopa vaahtokarkkeja.

Köyhän lapset voi metsäretkeillä ihan muutenkin. Vaikka lähimmällä pururadalla.

Köyhän lapset voivat järjestää omat keppihevoskisat. Tai tehdä pyöristään hevoset, jopa.

Köyhän lapset voivat piirtää katuliiduilla katuun. Tai leikkiä vesisotaa. Todistetusti vesisodan välineiksi riittää vaikka tyhjät limupullot. Halvimpia pyssyjä irtoaa kympillä useampi.

Köyhän lapset voivat pelata sulkapalloa pihalla tai puistossa. Lennättää frisbeetä, opetella rakentamaan käpylehmiä, tehdä majan sisään tai ulos.

Köyhän lapset voivat käydä marjastamassa. Joko pellolla, jos on rahaa sen verran sivussa tai metsässä, jos ei ole. Me käytiin lapsilisäpäivänä ja kiristettiin sen verran vyötä seuraavassa kuussa...

Köyhän lapset voivat ottaa osaa erilaisiin tapahtumiin. Monenlaista löytyy maksuttakin ja monessa osa sisältöä on maksutonta.

kps-turnaus

Eikä tässä varmastikaan ole läheskään kaikki, mitä köyhän lapset oikeasti kesällä voivat tehdä. Voitaisiko jo pliiiiis pitää rahallisesti köyhät ja oikeasti huono-osaiset irti toisistaan? Näitä huono-osaisia varten toivon minäkin kesäsiirtoloita takaisin.

Pelkkä köyhyys eli rahanpuute on nimittäin mielikuvituksella kierrettävissä vuosi toisensa jälkeen. Ei köyhän lapsi kirjoita kesästä: "Kävin äidin kanssa kaupassa. Ostettiin ruakaa." Huono-osaisen lapsi kirjoittaa noin.

Veteraanien aamuhuuto

Synnytyskertomussarjan kolmas osa tässä.

Kymmenen vuotta sitten soitettiin Toisen kummisedälle keskellä yötä, että nyt olisi hyvä hetki tulla lapsia vahtimaan. Petasin vierashuoneen sänkyä siinä supistusten lomassa, vaelsin pitkää käytäväämme edes takaisin ja hengailin ja hengittelin välillä mukavasti kyykkyasennossa. Ulkona oli kirkas tähtitaivas.

Ajeltiin rauhassa nelisenkymmentä kilometria Kotkaan, vuoroin roikuin oven turvakahvassa, vuoroin juteltiin mukavia. Ehdotin, että olisi jääty huoltamolle kahville, oliko sitä nyt niin kiire. Perillä otettiin rauhassa käyrät ja siirryttiin sitten saliin, annoin luvan harjoittelijallekin olla synnytyksessä mukana.

Supistusten lomassa odotellessa kerkisi hyvin pelaamaan Skibbo-korttipeliä muutaman erän, viihdyin ensimmäistä kertaa keinutuolissa. Kun korttipeli ei enää ottanut sujuakseen sain ilokaasunaamarin, kuten olin toivonutkin, hylkäsin keinutuolin ja siirryin suosiolla sängylle.

Jälkikäteen olen kuullut sellaisia hullunkurisia väitteitä, että olisin yrittänyt sängyltä kiemurrella jalkopään kautta karkuun. Sanonpahan nyt vielä kerran, että haloo. Kiemurtelin alaspäin etsimään jaloille tukea ponnistusvaiheeseen. Syytön minä siihen olen, ettei sängyssä ollut jalustimia tai levyjä, joista tuen olisi saanut, ja siksi se on näyttänyt hullunkuriselta pakoyritykseltä... (myöhempiin synnytyksiin olen tämä jaloille tuki-toiveen osannut sitten etukäteen esittää, ettei ole tarvinnut humoristista showta toistaa)

Kirppu syntyi aamun tunteina kätilöopiskelijan hoitaessa synnytyksen lähes kokonaan itse. Tullessaan se oli sitonut napanuoran niin tiukasti kaulansa ympärille, että puhuttiin jo nuoran leikkaamisesta poikki, eikä raasu saanut kuin neljä niitä onnettomia apgarin pisteitä. Se hetki, jolloin en tiennyt jääkö pieni eloon vaiko eikö, ensimmäistä parkaisua odottaessa, on jäänyt pysyvästi mieleen.

Ja tänään tuo veteraanienpäivän aamuhuuto täytti kymmenen. Miten siitä voikin olla niin kauan?

---
Tänä vuonna olen luvannut täyden sarjan synnytyskertomuksia. Osat kuusi, viisi ja yksi on luvassa elokuussa, Aiemmat osat alta linkeistä:

Osa seitsemän: Kadonnut tunti

Osa neljä: Unohtumaton ystävänpäivä

Osa kaksi: Lehdet jäivät jakamatta

Täysi elämä

Mitäs tänne?

Mies purki puhelimestaan kuvat koneellensa ja niitä tuossa katseltiin. Ei se ihme, etten ole pahemmin ehtinyt kirjoitella. Kuvat puhuivat täydestä elämästä. Sellaisella hyvällä tavalla täydestä, vaikka mä tuon puhelimesta löytyneen ajan jakson muistan vain hämärästi ja senkin harmaana. Ihmekö tuo, kuvat kertoivat mun lähinnä nukkuneen...

Meillä on täällä nyt ihmetelty autotonta elämää. Ja sitä kuinka näppärät ne mun tuplarattaat onkaan. Jos ne lastaa täyteen lapsia, kääntyy kaikkien ohikulkijoiden päät. Ja jos ne ottaa kauppaan mukaan vain yksi lapsi kyydissä, toinen istuin kotiin jätettynä, saa helposti tuotua kaiken tarvittavan kotiin. Rehellisyyden nimissä on toki myönnettävä, että anopin kävi meitä sääliksi (vissiin?) ja se on appiukon passittanut käyttämään meitä kerta viikkoon kaupassa... Vaikka riittäähän sitä kauppakäveltävää meille sittenkin, kun ainakaan minä en kehtaa kaupasta kantaa melkein neljääkymmentä litraa maitoa kerralla. (Voisko tohon takapihaan ottaa oman lehmän?)

Kauppakävelyistä alkaa hiljalleen tulla rutiini. Oi ihana arki ja elämä, eilinen näytti Suomen vuoden sään yhdessä päivässä. Silti oli maitoa haettava. Viimeinen ja Täystuho saivat lasten sateenvarjot ekaa kertaa käyttöön, ja vaikka taivaalta tuli ensin rakeita, sitten räntää ja vettä ja vielä paluumatkalla lunta suurina (siis oikeasti suurina!) hiutaleina, oli hymy herkässä. Menomatkan Viimeinen istui rattaiden etuosassa jalkatelineellä, jalat tavarakorissa (potkivat Rääpäleen kanssa toisiaan siellä, mutta siitähän ei puhuta) ja piteli ihanaa vihreää sateenvarjoa päänsä päällä tiukasti suojaten samalla Seiskankin kastumiselta. Paluumatkan Viimeinen käveli sateenvarjonsa kanssa, heilutteli varjoaan milloin edessä, milloin takana, välillä vesilammikoissa ja hekotteli samalla vilkkuville lenkkareilleen. Täystuho puolestaan pääsi kurkistamaan jyrkänteeltä junaradalle. Hyräiltiin siinä sitten palatessamme, että lunta tulvillaan, on raikas talvisää. Mitä sitä ottamaan niin vakavasti. Onhan kotona glögiä, vietetäänkö pojat joulua.

Polkupyöriä on kunnostettu hiljalleen ajokuntoon, pari isompaa fillaria todettiin täysiksi romuiksi ja kummisetäni toi tilalle yhden vanhan käyräsarvisen ihanuuden, jolla pääsee liikkumaan kauemmaskin nopeasti. (Pysähtyy kyllä helpoimmin seinään, mutta taitaa se vika olla ajajassa eikä pyörässä...) Lukioaikainen ystäväni on loppuja pyöriä kunnostanut käydessään ja lätkinyt mulle varaosista toinen toistaan jännempiä ostoslistoja, osia joista en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Oon oppinut pyöristä paljon. Kirppu oli onnensa kukkuloilla saadessaan vihdoin pyörän allensa ja vielä kun ystäväni opasti kädestä pitäen lukitsemisessa sekä tasapainon hakemisessa... tyttö suorastaan loisti. Joskus olen tainnut todeta, että lapsella ei voi olla liikaa välittäviä aikuisia ympärillään, enkä kyllä nytkään aio perua puheitani.

Menneiden kuukausien potilaskertomukset on täällä, ja mä olen niitä lukiessani yhtenä kysymysmerkkinä. Ei ole mennyt ihan putkeen ja miten voi olla mahdollista, että osastolla oloajastani ei mitään kirjauksia ole? Kai nämä ajastaan selviää, kun vain tietäisi, miten lähteä selvittämään, ohjeet olisi muistutuksen tekemiseen, mutta tosiasiassa en minä noista papereista niin ymmärrä, että sellaista osaisin tehdä. Pitäisi varmaan varata lääkäriaika, jotta joku tulkkaisi kaiken papereista suomeksi?

Ja hei. Vielä ehtii kysyä, jos on kysyttävää, pistäkää kysymyksenne tästä linkistä löytyvän postauksen kommentteihin tai vaikkapa facebookkiin :)

Jälkitarkastus ja imetysepisodin päätös

Nyt on hoidettu alta pois se toivottavasti vihoviimeinen jälkitarkastus. Verenpaineet oli melkein turhankin matalat (ottaen huomioon, että mulla ne tosiaan pomppaa pilviin jo siitä, että joku mainitsee mittarin eikä lääkärireissu ollut päivän ainut jännä juttu) ja painoa on tammikuusta tippunut 13 kg.

Kelalle on nyt lappu ja sen kun veisi vielä viimeisen kerran, niin olisi hyvä. Sterilisaatio etenee (jee), kuukauden päästä on vihdoin lääkäri puhelinaika ja siitä pääsee leikkurijonoon. Ehkä tää olisi jouluun mennessä ohi.

Hämmentyneelle lääkärille sain taas selvittää iänikuista imetyskysymystä. Se on aika jännä, miten kyllä-ei-kysymykseen ei sitten riitäkään "ei" vastaukseksi. Imetykselle kävi täällä kehnosti ennen kuin Seiskalla oli edes kuukautta mittarissa.

Mä en imetä. Mä löin hanskat tiskiin. Mun vuorokaudessa on vain 24 tuntia. En ehdi pulloshowta, mikä tarvittiin, imettää ja vielä lypsää, että maidon tuotanto pysyisi yllä. Ei pysty. Uskokaa pois, sen melkein kuukauden mä tosissani yritin. Eikä siitä seurannut kuin itku. Meitä on täällä niin monta, että miehen kanssa todettiin, ettei tässä nyt kyllä yhden vauvan ruokinnasta aleta elämää suurempaa kysymystä tekemään. Plussapuolena tälle pullolle voidaan todeta, että Seiska saa nyt varmasti ne vitamiinit, mitä se varmasti multa ei olisi saanut. Ei huono juttu ollenkaan.

Jään odottamaan kivisadetta. Koska hyvä äiti tietysti imettää lapsensa vähintään kouluikään. Eiksniin.

Huono äiti sen sijaan haki vahingossa töitä, kävi haastattelussa ja odottaa nyt jännittyneenä sitä, saiko paikan. En mä ihan vähästä opi. Sopiiko, että heittelette vaan niitä pikkukiviä?

Jäikö kylvöt tekemättä?

Olisipa päivä, jolloin voisi kuulla uutisista: "Hyvät kuulijat, tänään meillä on vain hyviä uutisia!" Vaan kun ei ole. Mä olen tässä tänään pyöritellyt käsissäni kolmen eri aiheen uutisia ja tullut siihen tulokseen, että jepjep.

Ensimmäinen koski oman paikkakunnan asuntojonoja. Meillä on täällä vuokra-asuntoihin tuhannen jono. Vapaita asuntoja sen sijaan alle kymmenen ja niistäkin suurin osa teknisesti varattuja. Suurin osa jonottajista tokikin on asunnon vaihtajia.

Toinen uutinen osui silmiin monestakin lähteestä, tässä nyt linkki Uuden Suomen versioon, se kun oli näistä laajin. Syntyvyys on laskenut nälkävuosien tasolle.

Kolmantena pyörittelin hallituksen viimeisintä neronleimausta, työnäytettä.

En nyt kyllä kerta kaikkiaan mahda sille minkään, että väkisinkin tulee mieleen 90-luvun lama. Me, Y-sukupolvi, silloisen laman lapset ja nuoret, taistellaan yhä edelleen silpputöiden sekamelskassa, tukimme asuntojonot ja jätämme lisääntymättä, koska tulevaisuudella ei ole tarjota meille toimeentuloa edes eläkepäiville (sikäli kun sillä on tarjota meille edes niitä...). Edellinen sukupolvi osti omat asunnot jo varhain, työllistyi helposti (tai ainakin helpommin) jo koulun penkiltä ja uskalsi hankkia riittävästi lapsia oman vanhuutensa turvaksi.

Ja nyt meidän pitäisi mennä töihin ilman palkkaa? Ihan rehellisesti, kiitos, mutta ei kiitos. Yksi on jo sata vuotta sitten nuijittu läpi, ja se on se työnantajan kannalta ikävä tosiasia, että työstä kuuluu maksaa kohtuullinen korvaus. Työntekijälle kuuluu lomat.

Kyllä voi viimeisen vuosikymmenen päättäjät nyt vilkaista peiliin. Joku on mennyt ketuiksi, kun kokonainen sukupolvi ei uskalla lisääntyä, joutuu töihin palkatta ja kituuttaa nälkärajalla kaupungin vuokrakasarmeissa. Ihan oikeasti, ei se meidän syy oo, et on (päättäjiltä) suunta hukassa. Sitä niitetään nyt, mitä silloin kylvettiin, vai oisko käynyt niin, että jäi kylvöt tekemättä?

Taas yhdet synttärit + kysyvälle vastataan

Sekalaista Sakkia täyttää tässä kuussa neljä vuotta ja pahin uhmaikä alkaa ehkä taittua.

vissiin täystuhon 4v ja toisen ööh, voitte laskea kynttilät kakut kuvassa

Tässä vuosien varrella olen teistä lukijoista löytänyt ihan mahtavia tyyppejä. Kiitos, että olette olemassa <3

Ja näin synttäreiden kunniaksi kysynkin, onko teillä kysyttävää? Pistä kysymyksesi alle kommenttiboksiin, keräilen ne sieltä ja vastailen vapuksi.

Kolikon toisella puolella

Törmäsin tänään puolivahingossa valokuvauskilpailuun "Kolikon toinen puoli" - kuvia rahasta ja sen puutteesta. Illan aikana olen ehtinyt kahlata läpi omia muka vanhoja kuviani ja tutkailla, josko joku jo olemassa oleva kuva kävisi. Aika heikolta näyttää.

öh, ehkei.

joo, ei.

Ihan kiva. Mut ei.

nojoo. Ei.

Täs ois ehkä jo ajatusta. Silti ei.

Oikeasti mä löysin paljon hymyileviä naamoja ja ihan mahtavia luontokuvia. Paljon sellaisia hetkiä, mitei kerta kaikkiaan voi rahalla saada, tai mitkä olisi jopa jääneet kokematta, jos rahaa olisi ollut.

Ehkä mä voisin ottaa kuvan kymmenen markan setelistä, koska se, jos mikä, mulle köyhyyttä kuvastaa. Siinä kiteytyy se kaikki. Tai sit sä voit pölliä mun idean, ottaa kuvan mun puolesta ja pistää sen tonne kisaan. Ja somessa voi kuvia jakaa #kolikontoinenpuoli

---

Murheenkryyni vietiin eilen romuttamolle. Mä oon varmaan ainut ihminen maailmassa, joka siivoaa autonsa ennen romuttamista. Ja arvatkaas, kyllä kannatti. Sieltä nimittäin löytyi mun kihlasormus, jonka luulin joutuneen roskiin joskus muutama vuosi sitten... Nyt se on mulla sormessa.

Väsyneeksi itsensä tuntenut

Törmäsin Ylen uutiseen, jossa kerrottiin potilasteksteistä tehdyistä runoista. Yritin rustata omistani ihan omaa, muttei mulle jäänyt kouraan kuin muutama hassu virke, loppu voisi yhtä hyvin olla hepreaa.

Koko mun episodi lähti joulun alla liikkeelle näistä lauseista:

"Kokee, että oli hyvin nuori, jäänyt paitsi kaikkea informaatiota. Toivoo, että kerrotaan, mitä tapahtuu ja miksi asioita tehdään."

Muutamaa viikkoa myöhemmin on lekuri vielä onnistuneesti naputellut: "Väsyneeksi itsensä tuntenut."

Kyllä ei niin mikään ole muuttunut mihinkään. Sanonpahan vaan. Tänään ohjeisti potilasasiamies virallisemman muistutuksen teossa, potilastiedot, labravastaukset, ihan kaikki on nyt tilattu sekä omani (ne kun eivät siellä omakannassa ole mitenkään selkeästi, eikä näyttöni edelleenkään tykkää yliviivaustusseista...) että Seiskan.

Odotellessa tietoja muistutuksen tekemistä varten voitaneen vaikka lillua Minionien kanssa vessapaperimössössä. Kyllä sekin tämän arkitahman voittaa. Siitäkin huolimatta, että jalkoihin sattuisi nuo sirut tuossa lavuaarin alla.

Mielen päällä

Oikea elämä on ollut niin mielenkiintoinen, että blogiparka on jäänyt lähes heitteille. Ruudun tällä puolen kuitenkin edelleen olen, vaikken tiedäkään, mistä kirjoittaisin tai miten. Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että maailma tuntuu melkein kääntyneen ylösalaisin.

Nelikon isä muutti korvesta kaupunkiin ja lasten tapaamiset lähtivät toimimaan (joskaan ei sopimuksiin kirjatulla tavalla) lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Nelikko vaikuttaa ensimmäistä kertaa eron jälkeen jopa lähes tasapainoiselta, niin tasapainoiselta kuin teini, kaksi esiteiniä ja 6v uhmaa poteva vain voi. Tapaamisia sovitaan pitkälti lasten ehdoilla, ja Täystuhoa lukuun ottamatta nuo kykenevät nyt menemään isälleen ilman äititaksia. Täystuho nyt on vielä vuoden tai puolitoista saattaen vaihdettava, mutta Esikoisen kanssa voi Täystuhonkin laittaa matkaan ja luottaa siihen, että lapset pääsevät ehjinä perille. Oma henkinen helvettini ei ehkä kuitenkaan ole ohi ja saattaa olla, ettei se koskaan mihinkään mene. Kerran rikottu luottamus ei hevin rakennu uudelleen.

Seiska on nyt karvan vajaa 2 kk. Sillä on pituutta n. 58cm ja painoa n. 5 kg. Se juttelee samalle jumppalelun nallelle kuin liki kymmenen lasta ennen sitä. Viime yönä juuri kun ajateltiin vihdoin pääsevämme nukkumaan, aloitti Seiska lirkuttelunsa. "Bugabuu", se totesi nallelle. En ehkä ihan ymmärtänyt, mutta uskon, että nalle ymmärsi. Kuukauden päästä suunnilleen olisi Seiskan kontrolli lastenpolilla. Hyvällä lykyllä vihdoin selviäisi, onko kontrolli "vain" synnytyksen aikaisen hapenpuutteen vuoksi, vai ovatko kenties rekisteröineet hematologin komennuksen tutkia myös vauvalta samoja juttuja kuin itseltäni. Lapsen tiedoista ei näitä tutkimuksia nimittäin löytynyt, vaikka olisi pitänyt.

Kirppu on edelleen jonossa oikomishoitoon. Se on laitettu jonoon ennen ekaluokan joulua. Nyt tammikuussa sen suusta vihdoin otettiin mallit hoidon suunnittelua varten ja luvattiin, että soittelevat sitten seuraavaa aikaa. Maaliskuun alkuun mennessä ei soittoa kuulunut, joten soitin itse ja kyselin, että mikäs nyt. "Juujuu, menee varmasti ainakin ensi syksyyn..." Mulla ei ole kovasti paljon kauniita sanoja enää tähän asiaan jäljellä, joten totean surutta, että ei perkele. Kirppu on ollut jonossa aika kauan ja vähän päälle, se menee ensi syksynä neljännelle. Eikä puhuta edes pienistä vioista purennassa, vahva alapurenta, puuttuvia pysyvien hampaiden aihioita, liian pieniä koloja joidenkin pysyvien hampaiden tulla jne. Ilmeisesti oikomishoidot eivät siis ole hoitotakuun piirissä...

On täällä ehditty pohtia koululaisten ensi syksyn ainevalintojakin. Valittu valinnaisia ensi syksyn kahdeksas-, kuudes- ja neljäsluokkalaisille. Kielivalintoja, käsityövalintoja ja muuten vain valintoja valintoja. Saksaa, ranskaa, teknistä ja tekstiiliä, psykologiaa, kotitaloutta... alkaisipa ensi syksynä ruotsikin. Taistellaan täällä sitten kolmen vieraan ja kahden kotimaisen kielen kanssa. Venäjää ei Kirppu vieraaksi kieleksi itselleen saanut, kun ei tässä tuppukylässä ole riittävästi lapsia, joita se kielenä kiinnostaisi. Aloittaa sitten ilmeisesti saksan, se kun oli laitettu varavalinnaksi.

On täällä katseltu sairautta jos toistakin silmästä silmään ja todettu, että joskus sitä vain selviytyy hetkestä kerrallaan. Ja kaiken sen selviytymisen ohessa olen ollut ihan loppumattoman kiitollinen siitä, että yksin ei enää tarvitse selvitä. Sitä on kuin vahingossa osunut eteen ihan mahtavia ihmisiä. Kaikkinensa voi vain todeta, että jos joku olisi kertonut mulle silloin pahimmissa syövereissä ryömiessäni viisi, kymmenen, viisitoista vuotta sitten, miten paljon hyvää elämällä vielä on mulle annettavana, en varmasti olisi ikinä uskonut. Ulkoisestihan elin silloin joskus unelmaani.

Sen tässä on vuosien mittaan todella oppinut, että kannattaa varoa, mitä pyytää. Toiveet voivat toteutua turhankin kirjaimellisesti. Ja sen, että unelmista kannattaa silti pitää kiinni.