perjantai 26. elokuuta 2016

Kesän viimeinen lämmin päivä

Tässäpä teille synnytyskertomussarjan ensimmäinen osa, joka tämän sarjan lopettaa. Neljätoista vuotta sitten minusta tuli äiti.

Lasketusta ajasta oli kulunut jo hyvä tovi, ja äitini puhelin oli jo puolitoista kuukautta täyttynyt "jokojoko" viesteistä. Oli maanantai, päivä, jolle yliaikaiskontrolli oli sovittu. Kesälomat olivat päättyneet, tiet taas täyttyneet työmatkalaisista. Isäni kanssa oli tehty kyytijärjestelyt yliaikaiskontrollia varten.

Aamukuudelta heräsin kipeisiin supistuksiin. Aikani ihmettelin niitä, ja mietin, että onko tämä nyt sitten sitä. Anoppi kolisteli aamutoimiaan keittiössä, mieli teki nousta sängystä ja liikkua, mutta jäin kuitenkin sängynpohjalle odottamaan, että anoppi lähtisi töihin. Herättelin miestä vierestäni. Kahdeksan aikoihin soittelin Kätilöopistolle ja saatiin lupa mennä sinne sitten, kun siltä tuntuu. Soitin vielä isälleni ja sovittiin kyytiä aikaisemmaksi, lupasi tulla heti, kun ehtii.

Odotellessa painelin suihkuun, mutteipä siitä sen suurempaa apua ollut. Sain vaatteet päälleni miten kuten ja istuin ulkorappusille odottelemaan kyytiä. Housut kastui kummasta lorahtelusta joka kerran liikahtaessani. Etsittiin sitten vielä pyyhettä autonpenkeille suojaksi.

Aamuruuhkassa ajomatkaan kului paljon tavallista puolta tuntia kauemmin, eikä loppujen lopuksi oltu perillä yhtään sen aiemmin kuin oli kontrollin takia suunniteltu. Housut läpimärkinä kävelin aulan läpi synnyttäjien vastaanottoon (joka silloin vielä oli sisääntulokerroksessa). Kätilö otti käyrää ja kyseli vielä toiveita (ei opiskelijoita!), merkkasi toiveet paperiin ja lupasi varmistaa, että salissa tiedettäisiin. Pari tuntia myöhemmin on päästy siirtymään potilashisseillä saliin.

Salissa vastassa oli kaksi kätilöopiskelijaa, jotka innoissaan näpyttelivät jotain tietokoneella ja sitten esittäytyivät ja alkoivat kiinnittää supistusantureita paikoilleen. Viitisen minuuttia myöhemmin on paikalle tullut kätilö melkoisella kiireellä. "Te ette saisi olla täällä, menkää ulos." "Ai miks?", kysyivät opiskelijat. "Koska tänne ei haluta opiskelijoita." Tytöt poistuivat salista selvästi ärtyneinä, ovella toinen vielä kääntyi ympäri: "Me yritettiin vaan auttaa sua!" On asioita, jotka vaan eivät unohdu neljässätoista vuodessakaan. Kätilö pahoitteli kyllä, että "ei opiskelijoita"-toive oli mennyt häneltä alunalkaen ohi ja oli tullut heti sen huomattuaan.

Aika kului hitaasti, supistukset olivat kipeitä, mutta omasta mielestäni pärjäsin niiden kanssa ihan hyvin. En kuitenkaan omatoimisesti uskaltanut liikkua sängyltä mihinkään, en tiennyt mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä tai mitä ylipäätään mun pitäisi tehdä. Saako juoda, jos on jano? Saako juoda kokista? En osannut tehdä muuta kuin odottaa sängyllä koko ajan kaikissa piuhoissa kiinni ja toivoa, että joku kertoisi, miten synnytyssalissa pitäisi toimia ihan kysymättä. Kysyäkään en uskaltanut.

Kätilö tuli ohjaamaan mut kokeilemaan keinutuolia, keinutellen voisi olla kivempi olla. Ulkoneva selkärankani painui kipeästi tuolin selkänojaan, eikä hyvää asentoa löytynyt. Sain ilokaasunaamarin, mutten ymmärtänyt sen ideaa ollenkaan. Pääsin takaisin sänkyyn. Hauskaa sinällään, että näin neljäntoista vuoden jälkeen muistan kyllä edelleen, kuinka kipeälle keinutuolin selkänojan pinna selkärankaa vasten tuntui. Sen sijaan en muista, miten kipeitä supistukset silloin olivat, kun omasta mielestäni pärjäsin kivun kanssa loistavasti.

Toiveisiini oli kirjattu myös, ettei epiduraalia käytettäisi, pelkäsin tuon puudutteen tiedettyjä haittavaikutuksia jo silloin. Olin koko raskausajan kärsinyt liian matalista verenpaineista, ne eivät olleet nousseet edes loppuraskaudessa. Olin kuullut, että epiduraalilla on verenpainetta laskeva vaikutus, enkä halunnut ottaa riskiä, että jo ennestään alhaiset paineet laskisivat lisää. Kätilö kuitenkin tuli taas huoneeseen, ehdotti mulle epiduraalia ja kieltäydyttyäni (koska omasta mielestäni pärjäsin edelleen ihan hyvin) esitti ehdotuksen miehelle. Tämä nyökytteli kätilön ehdotukselle ja totesi sitten mulle, että kyllähän sä nyt tän otat, tietysti. Kaksi yhtä vastaan, minkäs teet. Anestesialääkäri tuli ja laittoi puudutteen.

Puudute kyllä toimi loistavasti, kivut katosi ja nukahdinkin hetkeksi. Jossain vaiheessa olen havahtunut kakkahädän tunteeseen ja sitä pidätellyt muusta tietämättä. Kätilö kävi tilannetta tutkimassa, totesi kohdunsuun olevan täysin auki ja lapsen kovin ylhäällä, kyseli ponnistuttaako, johon olen vastannut, että ei. Kätilö kumminkin ohjeisti ponnistelemaan siinä sängyllä ja hävisi taas pitkältä tuntuneeksi ajaksi. Mies seisoi vieressä hokemassa, että ponnista ponnista, se käski sun ponnistaa, mikset ponnista.

Puudutteen vaikutus oli jo lakannut, kätilö kävi tuumaamassa, että kyllähän tässä jo jotain pitäisi tapahtua. Muistan valittaneeni, että ei tää mahdu, ei vaan mahdu ja kätilön todenneen, että kyllä se sieltä mahtuu. Silti lapsi ei koskaan suotunut itsekseen laskeutumaan kuin hädin tuskin imukuppirajaan, eikä oikeastaan edes siihen.

Mä olin ihan julmetun kipeä, koskaan en muista olleeni niin kipeä. Huone on täyttynyt ihmisistä, joku kysyi multa vielä, että jos kumminkin saisi terveydenhoitaja opiskelija tulla katsomaan "kun harvoin meillä on näitä vaikeita synnytyksiä, että näkisi ja oppisi" ja muistan sen napakasti kieltäneeni silloinkin. Kaksi kätilöä on maannut mun mahan päällä ja painanut lasta alaspäin, jotta se saataisi laskeutumaan niin, että imukupilla yltäisi, eikä tarvitsisi lähteä leikkuriin. Mä oon huutanut ja mun on käsketty olla hiljaa, etten säikyttäisi muiden salien äitejä.

Muistan kiljuneeni, että ottakaa se neula pois, kun välilihassa on tuntunut kova kipu, joka vain jatkui ja jatkui jatkumasta päästyäänkin. Muistan, jonkun vastanneen, ettei tämä ole neula (ja myöhemmin mulle kerrottiin, ettei siellä neulaa missään vaiheessa ollutkaan, vaan sakset). Vasta, kun vauva on vedetty imukupilla ulos, on hoitohenkilökunnalla välähtänyt, mistä kaikki vaikeus. Se oli virhetarjonnassa, melkein neljän kilon tyttö.

Ompelua varten on kyllä puudutettu kunnolla ja koko ajan selitetty, mitä tehdään. Saatiin saliin iltapalaa, kävin suihkussa. Siirryttiin osastolle. Muistan sen järkyttävän pyörrytyksen, mitä olen tuntenut vauvan sänkyä työntäessäni ja saattavan kätilön huolen siitä, pysynkö pystyssä. Sain ikkunasängyn kahden hengen huoneesta, mies lähti kotiin ja minä jäin sinne yksin. Vauva itki, nostin syliini, kävelin ympyrää ja hoin vauvalle: "Äiti ei tiedä, mitä sulle pitäisi tehdä, joku varmasti kohta tulee kertomaan, kohta saadaan apua, älä itke." Katselin illan pimenemistä vauva sylissä, kaupungin valoja ja saapuvaa syksyä.

---

Ehkä vielä itse synnytystä suuremmat traumat mulle on jäänyt ajasta lapsivuodeosastolla. Ensimmäisenä yönä nousin verestä läpimärästä sängystä käydäkseni käytävällä olleessa vessassa. En päässyt edes puoleen väliin huonetta, kun olen tuntenut märän hulahduksen ja vilkaissut lattialle, joka lainehti verestä. Soitin kelloa, koska kuvittelin sen olevan sitä varten, että sitä soittamalla saisi apua. Hetken odottelun jälkeen yökkö tulikin ja kysyi, miksi kelloa soitan. Kerroin olleeni menossa vessaan, kun kävi näin. "Meillä on täällä kyllä sellainen tapa, että jokainen siivoaa jälkensä ihan itse! Mene nyt sitten äkkiä sinne vessaan, niin tän kerran autan, mutta seuraavalla hoidat itse!" Hoipertelin seinistä tukea pidellen pyörtämistä peläten vessaan ja selviydyin sieltä takaisin sänkyyni kuin ihmeen kaupalla.

Aamuvuorolainen esittäytyi omahoitajaksi, ja kertoi että mikä tahansa ongelma mulla on niin hän kyllä auttaa. Hb:n nähtyään hän varmisti vielä, että joku toisi mulle ruuat sänkyyn, etten vaan pyörtyisi käytävälle. Harmi, että tuo omahoitaja ei koko siitä nejästä päivästä, jonka osastolla olin, ollut töissä kuin kaksi vuoroa. Muun ajan en tiennyt, keneltä voisi apua kysyä.

Vähän ennen kotiinlähtöä kätilöopiskelija kävi luonani kysymässä, onko kukaan käynyt kanssani synnytystä läpi. No ei ollut. Opiskelija sitten totesi, että hänellä on siinä se synnytyskertomus, hän voi sen mulle lukea. Ja sitten se tosiaan luki synnytyskertomuksen suoraan paperista. Muistan hyvin siinä kuunnellessa pohtineeni, että olisin kyllä varmasti osannut lukea ihan itsekin.

---

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä synnytyksen jälkeen terveydenhoitaja katseli mua hetken: "No ei kai se niin kamalaa ollut, että kai te toisenkin teette?" Mitä siihen nyt sitten voi vastata... Neljätoista vuotta myöhemmin mulla on seitsemän lasta, joista yksi on Haikaranpesästä synnytyspelon vuoksi, kahdesta olen käynyt terveydenhoitajan ja synnytyssairaalan kanssa lukemattomia ylimääräisiä keskusteluja synnytyspelon vuoksi, kahden kanssa olen käynyt ihan HUSsin pelkopolilla synnytyspelon vuoksi ja yhden olen selviytynyt ns. omin avuin tosin esikoisten synnytyksestä vihaisena kuin ampiainen. Ja kaikkien seitsemän synnytykset ovat menneet sekaisin niin, että ainut, minkä oikeasti muistan, on tuo ensimmäinen. 

Mä tulen aina muistamaan sinisen ja vihreän sairaalasisustuksen salissa. Yhtälailla kuin tulen olemaan loputtoman kiitollinen siitä, että mun ei tarvitse enää ikinä kokea tuota ensimmäistä synnytystä uudelleen. Seitsemän kertaa riittää.

---

Sarjan aiempiin osiin löytyy linkit osasta viisi:
joten tähän en niitä kaikkia enää jaksa linkittää.

lauantai 20. elokuuta 2016

Selfie ja muut digitalisaation ihmeet

Kyllä pyytelin perjantaina hankaluuttani anteeksi omalta opelta moneen kertaan. Ope sen sitten totesi, että kuule, huolehdit vain siitä lapsen koulunkäynnistä, kuten kuuluukin ja että on kuule ihan kivaa vaihtelua, että on vaihteeksi positiivinen ongelma. Ensimmäistä kertaa jäi reksistäkin positiivinen vaikutelma, tosin ensimmäistä kertaa sen oikeasti tapasinkaan. Löytyi suunnitelma, joka kyllä vaatii meiltä kotonakin melkoisesti, mutta johon koulu lähtee mukaan niin, että mielenkiinto koulutyöhön säilyisi ilman loppuunpalamisen riskiä (se kun sekä mun, että koulun näkemykseltä on "kympintyttöjen" todellinen ongelma). Jään siis suurella mielenkiinnolla odottamaan, miten alkanut lukuvuosi lähtee sujumaan.

Samaan aikaan revin kuitenkin hiuksia päässäni toisaalla tämän uuden opetussuunnitelman ihanuuden kanssa. Viikon kovin sana on ilman muuta digitalisaatio. Oujee. Voisi kyllä todeta, että on vähintäänkin harmillista, ettei opettajat ilmeisesti ole täydennyskoulutusta kovastikaan saaneet. Tekstitasollahan uusi opetussuunnitelma on aivan loistava. Käytännössä tilanne on se, ettei läheskään kaikissa kouluissa (meidänkään kouluissa) riitä tarvittavia laitteita niin, että tasa-arvo eritaustaisten oppilaiden keskuudessa todella voisi toteutua.

Suuri osa oppimateriaalista on nyt sähköistä, näin alkajaisiksi. Aloitetaan vaikka sanomalla kaikki nyt iloisesti heipat ruutuajalle, jos joku onneton on siihen vielä uskonut ja sitä noudattanut. Odotan parhaillaan koululta tietoa siitä, miten muksun ruotsinkirja mahdollisesti netissä aukeaisi, kun sitä ei annetuilla tunnuksilla saatu auki sen enempää pöytäkoneilla kuin tabletilla. (Kenties ostan kirjan kuitenkin paperikappaleena kotiin, ihan omaksi, pelkkä työkirjahan on vähän vaikea, kun tehtävät liittyvät aika tiiviisti tekstikirjaan...). Esikoiselle oli sentään luvattu, että se, joka ei saa hommaa kotona toimimaan sähköisesti, saa materiaalinsa monisteina. Liekö sitten ihan laillista touhua sekään, saattaa tekijänoikeuslaki ottaa tähän kantaa...

Ja sitten on näitä keksimällä keksittyjä läksyjä. Konkreettisena esimerkkinä "Ota selfie, jossa näkyy jotain Ruotsiin liittyvää." Siis OMG. Ihan just vasta luin sen jonkun open (sen joka aiemmin tänä vuonna mölysi köyhien lasten kesälomista) tekstin, jossa todettiin osan lapsista palaavan kouluun likaisina ja nälkäisinä ja toisaalla toinen ope kertoi, ettei voi enää pyytää lapsia keräämään ruotsin sanoja kotona olevien ruokatarvikkeiden pakkauksista, koska joillakin on kaapissa vain hernekeittopurkki ja kossupullo. Mut mitäs pienistä, ottakaa kaikki selfie. Meille tämä meinaa kolmelle lapselle uusien puhelimien hankintaa, koska olemassa olevilla laitteilla ei peruskoulusta selviä. Semmonen perusopetus.

Odotan kuitenkin, josko alkusäätämisen ja idiotismin jälkeen päästäisi edes puoleen siitä kaikesta hyvästä, mikä uuteen opsiin on maalailtu. Tasa-arvoa, itseohjautuvuutta, opetuksen eriyttämistä automaattisesti sekä ylös- että alaspäin, ainerajat ylittävää aihekokonaisuuksien käsittelyä, ymmärrystä ulkoaoppimisen sijaan.

---
Käytin Seiskan ja Rääpäleen neuvolassa. Kumpikin kasvaa omilla käyrillään. Eipä siitä juuri muuta käteen jäänyt, mutta ehkä niin on hyvä. Olen edelleen sitä mieltä, että tää on meidän paristakymmenestä terkkarista paras.

torstai 18. elokuuta 2016

Viimeinen lapsivapaa

Synnytyskertomussarjan osa 5.

Neljä vuotta sitten vietiin nelikko isäviikonloppunsa vaihtopaikalle Lahteen ja lähdettiin sieltä ajelemaan kahdestaan kotia kohti. Laskettuaika oli seuraavana päivänä ja meillä oli Miehen kanssa molemmilla tiedossa alkavan lapsivapaan olevan viimeinen pitkään aikaan. Tuskin oli kymmentä kilometria motaria ajeltu, kun oli jo pakko pyytää Miestä pysähtymään levähdysalueelle. Oleminen autossa kävi turhan kipeäksi. Kotimatka kului tuhka tiheään pysähdellen, mutta illan mittaan supistukset hellitti ja nukahtaminen kävi helposti.

Viimeisen pitkät sormet

Kymmenen aikaan aamulla olen tökkinyt Miehen sängynpohjalta ylös ja todennut, että kannattaisi nyt kumminkin herätä. Makoilin sohvalla ja kellotin supistuksia, käytettiin Jääkarhu lenkillä ja soiteltiin vielä Jääkarhulle hoitopaikkaa varmuuden vuoksi. Pakkasin sairaalakassin viimeiset puuttuneet tavarat ja vietiin Jääkarhu vanhemmilleni. Juotiin siellä vielä kahvitkin kaikessa rauhassa. Lopulta kahden aikoihin ehdotin Miehelle, että jos kumminkin lähdettäisiin hiljalleen valumaan Hyvinkäätä kohden. Matkalta soittelin sairaalaan, ja kysyivät kyllä aika napakasti, että miksen ole siellä jo... Vasta autoa Hyvinkäällä Miestä varten tankatessani alkoi supistuksissa olla sitä napakkuutta, mistä tietää synnytyksen oikeasti olevan käynnissä. Siinä kohtaa osasi kyllä arvostaa sitä, ettei matkaa sairaalalle ollut enää kuin kilometrin verran.

noin 1v

Vastaanottanut kätilö tuumasi heti mut nähdessään, että eiköhän vaan mennä kuitenkin käyrille suoraan saliin. Kahdeksan senttiä auki. Käytiin siinä käyrillä maatessa läpi toiveita synnytyksen suhteen (ilokaasu, jaloille tuki ponnistamiseen) ja kätilö lupasi huolehtia näin tapahtuu, kun en kerran tosiaankaan mitään muuta toivo. Liekö pelkopolipapereilla siellä potilastiedoissani ollut jotain tekemistä tämän kanssa.

noin 2v

Sain naamarini, taistelin paniikkia vastaan ja hukkasin ajan ja paikan kokonaan. Mies on myöhemmin muistellut ponnistusvaiheessa apuna olleen kätilö olleen jollain tavoin asiaton (olisikohan todennut, ettei tuosta nyt kyllä yhtään mitään tule), mutta mä olen sekoittanut ensimmäisen viidennen synnytyksen jo tilanteessa niin tehokkaasti keskenään, etten todellakaan tiedä, mitä viidennessä on mahdollisesti kätilöt puhuneet.

noin 3v Viimeinen ja n. 1v Rääpäle

Lopulta viides Viimeinen oli sylissäni hetkeä yli viiden iltapäivällä. Meidän Viimeinen on yhden luvun loppu ja toisen alku ja laittanut mut syntymästään saakka kahlaamaan läpi sellaista tunnekuohua, mitä näistä ei edes ensimmäinen ole tehnyt.

n 4v Viimeinen seranaan Täystuho 6v ja Rääpäle n. 2v

Meidän pieni nelivuotias Viimeinen parhaillaan pahimmassa uhmaiässään.

---
Synnytyskertomussarjan aiemmat osat:
osa 2
osa 3
osa 4
osa 6
osa 7

Ensimmäinen osa on tulossa noin viikon päästä ja sitten on sarja loppu.

tiistai 16. elokuuta 2016

Perusopetus ryöstää tähdet taivaalta

Jotkut aiheet kerrassaan ovat tabuja ja niistä julkisesti puhuminen johtaa pääsääntöisesti siihen, että suunsa avannut katuu tekoaan katkerasti.

Tänään on sellainen päivä, jolloin tiedän kasvattaneeni isommat lapseni ihan täysin päin honkia. Ei onnistumisen pisteitä äidille tänään. Ollaan vain yhteiskunnanrasite ja yksi marginaalikuluerä veronmaksajien kukkarolle täällä tänään.

Esikoinen on tässä illan katsellut mun seinille kiipeilyä, fb-raivoamista ja itkunsekaista selvitystä Miehelle siitä kuinka tää nyt vaan ei kerta kaikkiaan enää voi jatkua. Mä pistän hanskat naulaan. En tee, en ala. Mähän en enää näille mitään opeta enkä yhtään haastetta keksi. En jaksa. Haetaan sitten adhd-leima yhdelle vaikka ilmankin pärjättäis. Me pärjättäis. Mut tää maailma ei.

Mulla on nenän edessä tyhjä viinilasi, kohta se on taas täysi ja sitten varmaan tyhjä. Mähän en ollut kouluun aamulla menossa. Youtubesta huutaa Kaija Koo. Ja mä mietin, että mitenkä tän kenellekään kertois.

Esikoinen aloitti kasiluokan eilen. Se on vakaasti päättänyt mennä Ressuun, kunhan peruskoulusta pääsee. Se on käynyt ryhmänohjaajalta tänään itse selvittämissä, mitä sen pitää tehdä, että saa keskiarvoaan korotettua, että voi Ressuun päästä. Vapaa-ajallaan se lueskelee kirjallisuuden klassikoita, kirjoittaa omaa blogiaan, tanssii, tutkii Suomen sotahistoriaa, kirjoittelee kirjeitä saksaksi ja mitä noita nyt on. Meikkaa ja puhuu pojista, hengailee kavereittansa kanssa.

On aika epäonnistunut fiilis äidillä, kun lapsi ilmoittaa tahtovansa Ressuun lukioon, puhumattakaan siitä, että se itse tekee kaiken selvittelytyön. Mulla on tuollainen lapsi, jonka puolesta mä en tee yhtään riittävästi kun se on raukka jäänyt pienempiensa jalkoihin ja kun peruskoulun toimintamallit nyt vaan sattuu sopimaan sille niin kuin nakutettu.

Toinen meni kuudennelle. Sen koetulokset laski viime vuonna niin kuin lehmän häntä. Koulusta tulee jatkuvalla syötöllä viestiä, ettei tämä tee muuta kuin häiriköi. Että kyllä pitäis pulpetissa pysyä ja hiljaa kuunnella ja pelata toisten kanssa välitunnilla futista. Se nyt vaan ei perusta futiksesta yhtään, hyvä että fillarillaan pystyssä pysyy eikä yleensä edes pysy. Silti se lauantai-iltana myöhään tuli nykimään hihasta, että kun kello on niin paljon niin nyt se varmasti myöhästyy koulusta aamulla, kun on eka päivä. Että miks annoin sen valvoa. Se laulaa koulun kuorossa. Vapaa-ajallaan se pelaa shakkia, lukee lukemastaan päästyäänkin, rakentaa legoilla rakennelmia, joita edes legoinsinöörit ei osaa tehdä, se tekee kokeita sähköllä.

Mä oon niin ryssinyt tän lapsen kanssa. Mä en vaan ole saanut sitä oppimaan koulussa opiskelua. Mä oon tehnyt kaikkeni ja silti käy näin. Ihan sama mitä sanon, silti se pomppii tunnilla tappelemassa, laskee tahallaan väärin, viisastelee opettajalle, jättää läksyjä tekemättä... Mä en käsitä mitä enää enemmän voisin tehdä. Ja silti sen penteleen keskiarvo oli parempi kuin isosiskonsa. Mutta sille ei voi opetusta eriyttää ylöspäinkään kuulemma, kun on niitä taitavampia ja tunnollisempia oppilaita. Luojan lykky, että saatiin tälle edes ihan oma A2-kieli. Mutta äitinä on kyllä kurja olla, jotainhan sitä on tehnyt niin perusteellisen väärin, kun ei se vaan opi oppimaan vaikka mitä tekisin kotona. Ei se oppinut kertotaulujakaan ulkoa, kun ei viitsinyt opetella. Se oppi laskemaan ne ajassa joka toisilla menee muistamiseen.

Kirppu meni neljännelle. Se sitten ei saanut A2-kieltä. Sillä on toditus puhdas erinomainen. Opettajakaan ei osaa sanoa mitä se voisi paremmin tehdä. Se lukee Eddingsiä ja Draculaa ja Tarua Sormusten Herrasta ja keskustelee lukemastaan tasolla, joka haastaa mutkin. Se on lintsannut liikkatunteja, mut nyt se aloittaa tanssin ja aikoo ottaa motoriikkansa hanskaan. Kotona se värittää kuvia tarkkuudella, jota en ole lapselta koskaan nähnyt. Se suuttuu, jos sitä menee pyytämättä neuvomaan. Ja mä ymmärrän hyvin. Sen kerran kun sillä on tehtävä, jota se ei heti osaa ratkaista se tasan tahtoo pitää haasteen itsellään eikä jakaa sitä kenenkään kanssa. Se ylipäätään touhuaa paljon Toisen kanssa.

Mulla ei kerta kaikkiaan ole tälle enää mitään annettavaa. Ei mitään sellaista vapaa-ajan fiksua tekemistä, joka sen oikeasti haastaisi. On annettu harpit ja kulmaviivaimet ja opetettu käyttämään. Mä luotin siihen, että A2-kieli sille edes jonkun haasteen kouluun antaisi älylliselle puolen mut ei. Se nyt vaan ei käy. Mitä mä sille teen? Annan käydä kuten on Toiselle käynyt? Hukata potentiaalinsa? Sitä voi äiti tuntea itsensä tällaisen kanssa niin voimattomaksi. Mä en yksinkertaisesti osaa enää itse asioita riittävästi, että mä voisin auttaa pitemmälle. Eikä meidän lompakosta revitä vieraan kielen open liksaa, koska kaikkialle se on liian pieni. Ei täällä ole mitään järjellisiä kirjallisuuskerhoja tuommoisille, ei ainakaan järjelliseen hintaan. Siitä shakista se nyt vaan ei piitannut ja parempaan ei täällä pysty.

Ja sitten on tuo Täystuho. Sillä alkoi eskari. Ei se osaa värejä, ei numeroita. Ei se tunnista kirjaimia, hyvä että oman nimensä osaa kirjoittaa. Ei se pysty muistamaan harakan ja variksen eroa vielä sadannellakaan osoittamisella. Ei se osaa polkea pyörää, ei luistella. Sukset se heittäis mieluiten seinään, jos valita sais. Ei sillä mitkään ohjeet päässä pysy. Sen puolesta on ihan ok, jos jouluna tuodaan sisään koivu ja juhannukseksi kuusi. Ei se osaa sanoittaa mitään sutjakkaasti, se tarvii paljon, paljon aikaa. Mutta sillä on aina parhaat leikit ja sen leikkeihin mahtuu aina kaikki.

Ja mä vaan mietin, miten tämänkin olen näin töpännyt. Vauvasta saakka saanut vain itselläni pitää. Miten en sen kanssa ole osannut? Koska äidin syyhän se on, että lapsi ei osaa ja sen on kertonut kyllä neuvolat ja päiväkodit.

Saman mä oon näiden kaikkien kanssa tehnyt. Puhunut, keskustellut, lukenut. Vastannut aina kysymyksiin. Etsinyt yhdessä vastauksia. Kannustanut opettelemaan uutta. Mutta tänään se sama työmäärää on kai yhdelle hyvä, kahden kanssa ei olisi pitänyt tehdä koskaan mitään ja tää neljäs nyt vaan olisi tarvinnut saman viisinkertaisena.

Mä odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää, jolloin jokainen oppija on erityinen koulussa. Sitä päivää, jolloin koulukin pitää tärkeänä sitä, että jokainen pyrkii omaan parhaimpaansa, oli se paras millä tasolla vain. Nyt on toisaalla katto vastassa eikä parasta voi edes kurkotella ja toisaalla taas pettää se viimeinenkin pohja, kun tukea ei ilman diagnoosia saa. Kyllä se tuki tarvitaan jokaiselle oppilaalle, ei se niille diagnooseille mene. Jokaisella pitää olla oikeus tehdä parhaimpansa.

Peruskoulu on tehty kasin oppilaalle. Sille kasin oppilaalle, jonka parhaansa tekeminen on kahdeksan.

Vanhat valokuvat

Lauantaina meillä kahviteltiin Rääpäleen ja Viimeisen synttäreiden merkeissä, Rääpäle täytti kaksi jo menneellä viikolla ja Viimeinen täyttää neljä tässä kuluvalla.


Päivä kului, ihmiset vaihtuivat, mutta menoa riitti. Kaksi mut jättivät illan puolelta sanattomaksi. Katsoin lyhyen hetken tätä päivää ja kauan sitten mennyttä rinnan ja totesin, että kyllä mulle on tainnut käydä tosi hyvin, kun nämä kaksi mun olohuoneessa istuu.


Ilta hiljeni ja vain yksi jäi. Laitettiin meidän pieniä nukkumaan, maisteltiin viiniä, mietittiin, missä oltiin kymmenen vuotta sitten ja missä nyt, väliin jääneet vuodet unohdettiin.


Mä hävisin aikanaan erossa kaikki Kirpun vauvakuvat, kaikki ihanan kamalan puhtaan pikkulapsiajan kuvat. Lauantai-illan jälkeen sain tilalle toisia. Esikoinen, Toinen ja Kirppu ovat täällä katselleet kuvia itsestään sellaisina kuin pikkupojat ovat nyt. Mä olen katsonut itseäni Kirppu sylissä ja miettinyt, miten pieni mä itse silloin olinkaan. Sitä on muistanut kuvien myötä paljon jo unohtunutta.


Meidän pieni Täystuho lähti eskariin, aika kuluu, lapset kasvaa. Vanha viisaus pitää silti paikkansa, ystävyys voi jatkua siitä, mihin se joskus jäi.

tiistai 9. elokuuta 2016

Elokuinen aamuyö

Synnytyskertomussarjan osa kuusi Rääpäleen kaksivuotis-päivän kunniaksi.

Lasketun ajan nurkilla kaikki lapset oli saatu viikoksi hoitoon. Mitään ihmeellistä en sinä päivänä jaksanut tehdä. Istuin Esikoisen koneella pelaamassa Sims kolmosta. Kuuden aikaan illalla alkoi olla sillä tavalla pöljä olla, ettei koneella istuminen enää onnistunut ja päätin varmuuden vuoksi lähteä käymään lähikaupassa hakemassa Marianne-karkkini ja kokikseni, koska ne nyt vain kuuluvat sairaalakassiin ja sattuivat sieltä puuttumaan. Siinä kävellessä supistukset sitten oikeasti alkoivat ja vahvistuivat, välillä piti pysähdellä ja kieltämättä pankkikortin kanssa toimiminen ei ihan meinannut onnistua kassalla.

Kotiin päästyäni tuumasin miehelle, että nyt on kuule näin. Pähkäiltiin hetki, mitä Jääkarhulle tehdään, jos lähtö tulee ja päädyttiin tavoittelemaan pikkusiskoani koiravahdiksi. Siinä koiravahdin hankinnan lomassa soittelin sairaalaan, josta olivat sitä mieltä, kyllä olisi parempi mennä sinne mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Lopulta saatiin varmistus siitä, että koiranvahti järjestyi, pitkän keskustelun jälkeen jätettiin avain piiloon (sen sijaan, että olisi viety se parinkymmenen minuutin matka väärään suuntaan, kuten mies ehdotti) ja lähdettiin ajamaan Hyvinkäätä kohden.


Rääpäle synnärillä

Matkalla pysähdyttiin melkoisen monta kertaa, joskaan ei mun takia. Auton molemmat etuvalot oli pimeinä ja vastaantulijat vilkuttelivat valojansa, näitä selviteltiin bussipysäkillä tien laidassa.

Parkkiruutu sentään löytyi helposti, synnyttäjien vastaanottoon oli tuttu reitti. Kätilö vilkaisi mua kerran ja totesi, että eiköhän tuo synny ihan just kohta, mennään suoraan saliin. Kello oli suunnilleen kymmenen illalla. Vieläkin huomaan miettiväni, että mistä ne sen ihan vain päältä katsoen huomaa, en valittanut, kävellyt kaksinkerroin tai muutenkaan osoittanut olevani mitenkään eritysen kipeä (vaikka hetkittäin olin kyllä eikä automatka kolmen minuutin supistusvälin kanssa ollut ollut järin mieltä ylentävä kokemus). Vaihdoin sairaalavaatteet päälleni ja odottelin kätilöä takaisin vuoroin ikkunalautaan vuoroin sänkyyn nojaillen ja itseäni keinutellen.

Rääpäle 1v

Kymmenen senttiä auki, totesi kätilö. Päätettiin kuitenkin laittaa antibioottitippa sen sijaan, että olisi heti puhkaistu kalvot ja ruvettu tositoimiin. Päätettiin näin, koska vaikka mun kroppa tiesi, mitä tapahtuu ja kuinka se tehdään, pää vaati taukoa. Koska kellään ei ollut mitään hätää (ja oppikirjojen mukaan se antibiootti olisi joka tapauksessa pitänyt tiputtaa), oli ihan hyvin aikaa antaa päänkin tajuta, mitä on tapahtumassa.

Tipan tiputtua pyysin miestä soittamaan kätilön paikalle, että jos ne kalvot vaikka kuitenkin puhkaistaisiin, että tästä johonkin joskus päästäisiin. Puhkaisu toi tullessaan takapakkia ja järkyt kivut (kuten aina, kun vauva pääsee laskeutumaan niin kuin sen pitäisi päästä tekemään). Kivunlievityksiä pohdittaessa (ja jälleen kerran selkäydinpuudutteista kieltäytyessäni tai itse asiassa miehen kieltäytyessä niistä mun puolesta, kuten oli sovittu) päädyttiin kokeilemaan paracervikaalia ja pudendaalia, joista ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä (ja laittaminen sattui törkeästi). Kätilö häipyi hetkeksi jonkun muun luo.

Rääpäle karvan vajaa 2v

Ei kuitenkaan kerinnyt olla muissa töissään kovin kauaa, kun jo oman tajuntani rajamailta kysyin mieheltä, onko se kätilö tässä nyt vai ei. Soitettiin ja tuli äkkiä. Avustava kätilö sen sijaan huoneeseen ei ennen Rääpälettä ehtinyt.

Oli hyvä, joskin kipeä reissu. Vaikka kipeitähän nuo on aina. Kotiinlähtö meinasi vielä viivästyä, kun Rääpäleeltä kuultiin kotiinlähtötarkastuksessa sydämestä sivuääni. Sille kuitenkaan ei kolmen vartin ultrauksen jälkeenkään löytänyt kardiologi selitystä, joten todettiin se harmittomaksi ja päästiin kotiin ilman jatkoseurantaohjeita.

Äidin kultakaveri 2v puhuu pitkähköjä lauseita, juoksee, kiipeää, hyppää tasajalkaa ja rakastaa vesileikkejä yli kaiken.

---

Sarjan aiemmat osat:
Veteraanien aamuhuuto (osa 3)
Lehdet jäivät jakamatta (osa 2)
Unohtumaton ystävänpäivä (osa 4)
Kadonnut tunti (osa 7)

Luvassa vielä kaksi osaa elokuussa, julkaisut 18.8 (osa 5) ja 26.8 (osa 1) eli pysykää kanavalla, vai miten se sanotaan

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Lukuvuosipähkäilyä

Pian alkava lukuvuosi heittää meille taas uudet haasteet niin alkavien uusien aineiden kuin ihan uuden opetussuunnitelman muodossa. Luvassa on varmasti paljon jännittäviä eskarimatkoja ja aakkosten sekä numeroiden alkeita, saksaa, ranskaa, ruotsia, ehkä ohjelmoinnin perusteita, ilmeisesti psykologiaa, kenties tutkimusmatkailua fysiikan ja kemian ihmemaahan. Me täällä jäätiin kuitenkin hetkeksi vielä muistelemaan viime vuonna Esikoisella ollutta kotitaloutta ja pohtimaan, mitähän aineenopettaja on mahtanut Esikoisen näppäristä vastauksista ajatella.

Meillä nimittäin: 
- aika monen ruuan laitto alkaa sillä, että otetaan jauheliha pakastimesta sulamaan
- pestään ainakin neljätoista koneellista pyykkiä viikossa
- ei koulun miniresepteillä tee yhtikäs mitään (väittävät olevansa neljälle, mutta neljälle mille? Nelivuotiaalle, ehkä? Ei ne ainakaan neljälle aikuiselle riitä neljästä teinistä puhumattakaan...)
- ei silitetä mitään (paitsi kauluspaidat ehkä kerran vuodessa)
- imuri on teollisuusmallia
- oman pyykin konepesu on kiellettyä touhua. (Saa pesukonetta toki itsenäisesti käyttää, mutta vajaita koneellisia on ihan turha kuvitella pesevänsä, se joka pesee omiaan, voi kyllä samaan koneellisen huolia muidenkin vaatteet)

Nyt tuntuu yleistyneen kaiken maailman ruokakassipalvelut, netistä voi näppärästi tilata reseptin ja tarvikkeet kotiin kannettuna. Mieli tekisi testata tuollaista palvelua, mutta. Isoimmatkin kassit on tarkoitettu vain neljälle. Ja epäilen, että vaikka saman kassin tilaisi kertaa kaksi, jäisi jollekin sittenkin nälkä...

Makaroonilaatikko on uunissa. Siihen meni 600 g makaroonia, 750 g jauhelihaa ja kolme isoa sipulia, muutama kananmuna ja vajaa litra maitoa. Syödään siitä kerran, ja sittenkin joku kysyy, että eiks ollut enempää.

Odotan alkavaa kouluvuotta innolla. Hyvällä lykyllä näillä lapsilla olisi vihdoin mahdollisuus oppia koulussa muutakin kuin sosiaalisia taitoja. Huonommalla tuurilla opetusvastuu kotona vain lisääntyy.

Ja tuohan se alkava lukuvuosi alkavat harrastuksetkin, Esikoinen jatkaa tanssiaan, Kirppu aloittaa vähän nuorempien tanssiryhmässä ja minä onneton olen menettänyt järkeni ja aloittanut tanssin myös, joskin huomattavasti tyttöjä halvemmalla. Saa nähdä, mitä Toinen keksii itselleen, vai keksiikö.

Pokemonien ja tanssin myötä mahdun vihdoin vanhoihin farkkuihini kokoa 36. Uskomatonta.

tiistai 2. elokuuta 2016

Ropecon 2016

Monen mutkan ja turhan säädön jälkeen lapset päätyivät kuin päätyivätkin kukin itselleen osoitettuun paikkaan viikonlopun viettoon. Seiska mukana suunnistin Miehen kanssa perjantaina Messukeskukseen Ropeconiin.

Vaunujen kanssa liikkuminen messarissa oli ihan älyttömän helppoa, vauvanhoito luonnistui suunnilleen vasemmalla kädellä ja maailma todellakin viihdytti Seiskaa kokonaiset kaksi päivää. Perjantai käytettiin tanssitreeneissä ja pyörimällä tyhmännäköisinä ympyrää, ja kuten arvata sopii, ei kameran tähtäimeen osunut juuri muuta kuin Seiska.

Taitaa olla tämän blogin ensimmäinen ja viimeinen kaskokuva lapsesta...
perjantain vaatteet
Lauantaille napattiin mukaan Seiskan lisäksi Toinen. Mies otti lapset vastuulleen katselemaan miekkailua ja testailemaan boffereita, minä jatkoin lauantainkin tanssien (tai ainakin katsellen). Harmillisesti omasta lauantain mekostani ei yhtään kuvaa meidän kameroihin jäänyt...

Toiselle oli ohjelmasta valmiiksi kaivettu vaikka mitä mielenkiintoista, mutta boffereihin se jämähti ja siellä kului koko päivä.





Harmi, että ikää tarvii olla 15, ennen kuin mikään kilta tai muu yhdistys huolii bofferiporukkaan mukaan. Toinen joutuu vielä muutaman vuoden tyytymään kotipihan treeneihin ja conin testausmahdollisuuteen...

Jos nyt jostain ihan erityisesti pitäisi tämän kertaista Ropeconia kehua, niin itselleni jäi erityisen positiivinen fiilils siitä, että kukaan ei yrittänyt ohjata pitkätukkaista Toista naisten vessaan (silleen kävi esim Linnanmäellä taannoin) eikä yksikään Seiskalle lirkutellut kysynyt sukupuolta (ja lirkuttelijoitahan riitti). Kyllä näissä muksuissa on paljon oleellisempia seikkoja kuin sukupuoli (vaikka tottahan Toinen osaa naistenvessaan ohjaavile tuumata olevansa poika, ja tietysti Seiskan sukupuolta kyseleville vastaan...)

Suurimmaksi riemukseni onnistuin vihdoin saamaan hanskaan sen ihanan valssiin tanssittavan Two to twirl-tanssin. Sekä ladyn että herran askelin, ja se on sentään jotain se.